Pentti Linkola ja kalastajan testamentti: ”Kalan ystävää itkettää”
Linkola on kalastanut ammmatikseen 54 vuotta. Hän poistaisi alamitat ja muutkin kalastuksen rajoitukset.
Koulupoikana sain luonnonhistorian opettajaltani Jorma Soverilta opetusta tutkielman teossa: ensin aineisto ja menetelmät. Nämä eväät olivat tarpeen, kun sain Luonto-liiton talvipäivillä Helsingissä tutkielmien sarjassa ensimmäisen palkinnon. Se oli isokokoinen teos Pikkujättiläinen, jota kuljetin kotiin polkupyörällä. Se pääsi lipsahtamaan takatelineeltä eikä siitä tullut kirjahyllyn koristusta, pyörän rengas kalvoi komean selkämyksen puhki.
Minusta ei tullut biologia, vaikka se oli ollut sekä itselleni että ympäristölle selviö. Istuminen sisällä luentosaleissa ja laboratorioissa teki voittamattoman tenän, eliöiden fysiologian ihmeet, solujen tumat, blastulat ja gastrulat jäivät pysyvästi arvoituksiksi. Minusta tuli kalastaja, mahdollisimman käytännönläheisen, konkreettisen ammatin harjoittaja, känsäkourainen ruumiillisen työn tekijä.
Mutta eräänlainen tutkijan ote, tutkijan silmät seurasivat minua tälläkin elämänalalla. Niinpä nytkin aloitan kertomalla, millä tavoin hankin vuosikymmenien kuluessa ylittämättömän asiantuntemukseni kotimaisessa kalastuksessa ja kalataloudessa: aineisto ja menetelmät.
Niihin perustuu sekin toteamukseni, että Suomessa kalatalous virkamiestasolla on perin juurin harhateillä. Ei mitään käsitystä kalavarojemme, kalastuksen ja kalankäytön nykytodellisuudesta (jos historiastakaan). Tämänkeväinen uuden kalastuslain valmistelukin kirjoituspöydillä näyttää olevan pimeässä harhailua.