"Ne kuuliaisesti rahtasivat kalalaatikoitani Helsinkiin" – Pentti Linkola muistelee linja-autoja

Kun ikää karttuu, yllättävän nopeasti ja paljon, ihmiselle nykyhetki menettää merkitystään. Etusijoille nousevat tulevaisuus, huoli siitä minkälaisen maailman hän jättää perinnökseen, ja menneisyys, joka monilla objektiivisilla mittareilla mitattuna oli niin suunnattoman paljon parempi. Hänestä tulee muistelija, jotta joltakin suunnalta saisi valoa elämäänsä.

Nyt haluan muistella linja-autoja, jotka ovat niin kovin paljon merkinneet elämässäni. Ja minulla on se vanhusten yleinen harhaluulo, että heidän muistelonsa ilahduttavat muitakin ihmisiä. Mutta saadakseni hiukan pitempää historiallista perspektiiviä aloitan ensin toisenkäden jutuilla.

Ojalan veljekset Sulo ja Väinö olivat aloittaneet linjaliikenteen Valkeakosken kauppalassa 1920-luvulla ja rohkaistuivat ennen talvisotaa kilpailemaan tavanomaisen Vanajaveden laivaliikenteen kanssa Hämeenlinnan liikenteestä.

Niiltä vuosilta äitini kertoi, kuinka Hattulan Valteella tienhaarassa viittilöi matkustaja, joka ei noussutkaan autoon, vaan saapas astinlaudalla aloitti vimmatun haukkumisen, luvattu paketti ei ollut tullut aamuvuorolla eikä nytkään, ja seurasi varttitunnin kestävä luettelo liikennöitsijän muista konnuuksista. Kuljettaja kuunteli ääneti, ja kun ripitys lopulta tuntui päättyneen, veti kahvasta paljeoven kiinni, käynnisti ja tuumaili hiljakseen: ”Olipas se Laurilan isäntä tännään huanolla tuulella.”

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Ojaloiden liikennöinti lähti kaluston puolesta käyntiin kohtuullisesti. Mutta kun Pälkäneen Sappeessa, joka sekin on minulle kovin tuttu kylä, Ylisen veljekset samoihin aikoihin hankkivat linja-auton ja rupesivat ajamaan Tampereelle, auto ei ottanut totellakseen. Vanhat ovat minulle muistelleet, että kun se ties kuinka monennen kerran taas piiputti Sappeen ja Tampereen puolivälissä, veljekset lyyhistyivät maantien pientarelle ja itkivät vuolaasti huonoa onneaan.