Hauskaa, mutta ei koskaan enää?
Kääntäjä Tero Valkonen on liki mahdottoman tehtävän edessä. Hänen on suomennettava yksi suosikkiromaaneistaan.
Tero Valkonen istuu baarissa, ympärillään tuoleja, pöytiä ja toimittaja. Hänen ryhtinsä mukailee tietoisesti antiikkituolin selkänojaa. Tämä on elegantti baari Helsingin keskustassa, rapatut seinät, ripustettuja tauluja ja lasien takana eristyksissä kesäkuun lämpö ja…
Äskeinen oli toimittajan mukaelma David Foster Wallacen Infinite Jest -romaanin ensimmäisistä lauseista.
Alkukieli paistaa läpi, Valkonen moittii.
Täsmällisiä muotoja monipolviselle lausekyhäelmälle – tosin yliopiston puuseinäiseen hallintohuoneeseen sijoitettuna – Valkonen joutuu pohtimaan vielä pitkälle ensi vuoteen.
Tai pääsee.
1990-luvulla Valkonen kertoo olleensa kiinnostunut kaikesta ja ajatelleensa, että opiskelemalla kirjallisuutta ei rajaa mahdollisuuksiaan liikaa.
”En tiedä, uskaltaisinko tehdä enää näin.”
Opiskeluvuosinaan Valkonen käänsi kokoelman Margaret Atwoodin runoja omaksi ilokseen, mutta ei pöytälaatikkoon; hänestä ne piti saada suomeksi.
Kustantamot sanoivat ei, mutta pian eräästä kustantamosta, jota Valkonen ei ollut lähestynyt, tuli tarjous: haluatko kääntää Robert Dessaix’n teoksen Kirjeitä yöstä.
Valkonen käänsi, ja sen jälkeen hän on suomentanut dekkareita, scifiä, kohupsykologi Jordan Petersonin läpimurtoteoksen, Alexander Stubbin kolumneja, Leonardo da Vincin elämäkerran. Yli 70 kirjaa.
”Mutta ei mikään ole lähelläkään Infinite Jestin vaikeutta.”
Viime vuosina on suomennettu useita ”mahdottomia” romaaneja. Thomas Pynchonia, Vladimir Nabokovia, Samuel Beckettiä, James Joycea.
Infinite Jest on niitä viimeisen 25 vuoden aikana julkaistuja kirjoja, joilla on maine, eikä vähiten siksi, että siinä on 1 079 sivua, jotka on helppo jättää keskittymisen tai lukurutiinin herpaannuttua kesken.
Romaani ilmestyi vuonna 1996, ja sen pääjuonilinjat käsittelevät tenniskoulua ja alkoholistiparantolaa, mutta muodostavat vain pienehkön osan kokonaisuudesta.
Wallace on kertonut kirjoittaneensa sen lähinnä maatessaan masentuneena sängyssä. Romaani sai heti ylistävän vastaanoton, mitä Wallace paheksui, sillä hänestä parin viikon läpikahluulla siitä ei saa otetta.
Valkonen luki romaanin melko tuoreeltaan, vuonna 1998, eikä ollut koskaan törmännyt vastaavaan.
”Se oli massiivisen mielenkiintoinen, uudenlainen kirja, joka herätti kirjaihmisissä reaktion välittömästi.”
Kun Wallace hirttäytyi 46-vuotiaana vuonna 2008, kirja oli maailmanlaajuisesti miljoonia myynyt moderni klassikko. Uutiskynnystä kuolema ei Suomessa ylittänyt, Helsingin Sanomissa ei nekrologikynnystäkään.
Parnassoon Valkonen sentään kirjoitti muistosanat.
Wallacen kirjan kääntämisestä saa kiittää kirjailija Kari Hotakaisen englannin kielen taitoa, tai pikemminkin sen vajavaisuutta.
Infinite Jest on paitsi valtavan paksu, myös venyvälauseinen, kikkailevais-virtuoottinen ja täynnä englanninpuhujillekin kummaa sanastoa.
Hotakainen kertoo puhelimessa ”kadehtineensa” nuorempiaan, nyt jo keski-ikäistyneitä Valkosta, kirjailija Tommi Melenderiä ja kustannustoimittaja Samuli Knuutia, jotka hehkuttivat Infinite Jestiä.
Viime syksynä Hotakainen oli myynyt ennätysmäärän Kimi Räikkösen elämäkertaa ja tehnyt käännösdiilejä unkarista japaniin. Johonkin saattoi sijoittaa.
Hotakainen ehdotti, että hän kustantaisi Infinite Jestin suomennoksen yhdessä kustantajansa Siltalan kanssa.
Pian Tero Valkonen sai kustantamosta sähköpostia. Olisi asiaa Wallaceen – tai siis DFW:hen, kuten yleisesti sanotaan – liittyen.
”Kyllä aavistin silloin, että se koskee Infinite Jestiä.”
Valkonen mietti viikkoja.
”Se on kirja, jolla on massiivinen maine. Ne jotka kiinnostuu, saattaa lukea sitä tarkasti. Mutta haaste oli isompi asia kuin tämä levottomuus, että tässä saattaa epäonnistua ja jos epäonnistuu, kaikki näkee sen.”
Jos suomenkielistä Wikipediaa olisi uskominen, Infinite Jestiä olisi ”mahdoton kääntää”.
Hölynpölyä, Valkonen sanoo. ”Ei siinä mitään mahdotonta ole.”
Työ on vain hidasta. Päivässä tekstiä valmistuu puolet siitä mitä normaalisti. Samassa ajassa kääntäisi kahdeksan tavallista romaania, Valkonen arvioi. Raakakäännöstä hän on tehnyt yli 800 liuskaa. Työ lienee puolivälissä.
”Mahdottomia käännettäviä” on suomennettu tällä vuosikymmenellä enemmänkin. Juhani Lindholmin käännös Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaresta ilmestyi vuonna 2014, Kristiina Drewsin käännös Vladimir Nabokovin Kalvaasta hehkusta vuotta myöhemmin ja Samuel Beckettin Sanoinkuvaamaton Caj Westerbergin kääntämänä viime vuonna.
Lindholm sai vastikään apurahan James Joycen Finnegan’s Waken kääntämiseksi. Siinä on valtavia määriä keksittyä kieltä. Myös Joycen tunnetuin teos on suomennettu uudelleen. Pentti Saarikosken käännös (Odysseus, 1964) oli niin vapaamuotoinen, että Leevi Lehto koki tarpeelliseksi tehdä sen vastapariksi kirurgintarkan, kääntäjän viitteillä varustetun version (Ulysses, 2012).
Parnasso-lehden kesän numerossa luonnehditaan, että usein kaksi kertaa käännetyistä kirjoista ensimmäinen versio on luettava ja toinen uskollinen. Valkonen sanoo, että hänen tavoitteensa on tehdä kerralla molempia.
Kari Hotakaisesta on tärkeintä, että nyt ei puhuta kulttuuriteosta, sillä sana tarkoittaa ”masokismia ja rahallisia tappioita”.
”Omilleen on aikomus päästä. Tavoitteena on niin hieno paketti, että ihmiset haluavat maksaa siitä yli 40 euroa”, Hotakainen lupaa.
Yhdysvaltalaiskirjailija Dave Eggers kirjoittaa Infinite Jestin vuoden 2006 painoksen esipuheessa, että kirjaan tarttuva on todennäköisesti 25-vuotias korkeakouluopiskelija.
Suomessa sana on levinnyt Hotakaisen mainitseman ”nuorison” kautta heidän opetuslapsilleen, kuten Melenderin Antiaikalainen-blogin lukijoille. Jos etsii Wallace-faniksi tunnustautuvia tunnettuja, alle nelikymppisiä naisia, löytää umpikujan.
”Äkkiseltään ei tule mieleen ketään”, sanoo Siltalan kustannustoimittaja ja esseisti Antti Arnkil.
”Ei tule heti mieleen”, sanoo Samuli Knuuti, mutta mainitsee toimittaja-kirjailija Anu Silfverbergin.
”Hahhah, ei mulle tule kyllä mieleen”, Silfverberg sanoo ja tarkentaa, että hänkin fanittaa vain esseitä, ei niinkään fiktiota.
Miksi tuntuu olevan hankala löytää Wallace-fani, joka ei mahdu tietynlaisen nuoren tai keski-ikäistyvän miehen muottiin? Valkonen korostaa, että hänen vastauksensa on sekä mies- että naisstereotyyppinen ja saattaa olla ”törkeä yleistys, joka ei pidä ollenkaan paikkaansa”.
”Mutta jos olen ymmärtänyt oikein, niin James Joycenkin fanit ovat miehiä. Että se leikittelevä suhtautuminen kieleen kertomisen välineenä on asia, joka kiinnostaa enemmän miehiä kuin naisia”, hän selittää.
”Miehet ja naiset molemmat pitää tosi paljon musiikista, mutta ihmiset, jotka kiinnittää huomion kitarakuvion tekniseen toteuttamiseen, ovat useammin miehiä kuin naisia.”
Maailmalla yksi tunnetuimmista Wallacen opetuslapsista lienee brittikirjailija Zadie Smith. Esseekokoelmassaan Changing My Mind Smith kertoo Wallacen kirjoittaneen sokeista, tyhmistä ja karkeista ihmisistä ja esittäneen aina samaa kysymystä: Kuinka tunnistaa, että muut ovat ihmisiä kuten minäkin?
Toisaalta hän etsi Smithin mukaan ennen kaikkea uskollisia lukijoita. Siis Valkosen kaltaisia.
”Se on äärimmäisen vakava, surullinen ja hirvittävän hauska kirja. En muista, milloin käännöksen kanssa on pitänyt jättää duuni hetkeksi ja nauraa”, hän sanoo.
”Se on ehdottomasti edelleen mun elämäni merkittävimpiä kirjoja. Se on mielettömän hyvä. Ja yleensä käännösprosessin aikana kunnioitus hyvää kirjaa kohtaan vain kasvaa. Niin tässäkin on käynyt.”
Kääntäminen on kuin kerronnallista ongelmanratkaisua, sen keksimistä, miten jokin asia sanottaisiin suomeksi, Valkonen sanoo. Alitajunta saattaa loksauttaa raakaversiossa kesken jääneet lauseet kohdilleen vaikka viikon jälkeen. Tavoite on, ettei valmiiseen teokseen jäisi yhtään suomentajan huomautusta.
”Se on lievän tappion myöntämistä.”
Eikä Wallaceen voi ottaa yhteyttäkään, kuten kääntäjillä yleensä on tapana, vaikka kirjassa olisi parikymmentä kohtaa, joista Valkonen haluaisi kysyä. Lisäksi on sanoja, joita googlaamalla löytää viitteitä vain Infinite Jestiin. Ja Wallacen keksimiä sanoja, jotka on muista kahdeksasta käännöksestä jätetty joskus kerta kaikkiaan pois
Suomen kielen rajoihin Valkonen törmää sen sijaan lähinnä silloin, kun pitäisi löytää sana, jota kaikki puhujat eivät ymmärtäisi.
Yksi esimerkki on sana pulchritude.
DFW-fanipoika tietää heti, mitä sillä tarkoitetaan. Wallace on näet esitellyt sanan Oxfordin synonyymisanakirjaan kirjoittamassaan esseessä, joka sittemmin julkaistiin postuumissa Both Flesh and Not -kokoelmassa.
”Paradoksaalinen substantiivi, sillä se kuvaa tietynlaista kauneutta, mutta on itsessään yksi rumimpia sanoja kielessämme”, Wallace kirjoittaa.
”Jos puhuu englantia äidinkielenään, ei ole todellakaan sanottua että tuntee sen sanan. Mutta sanopa äärimmäisen kaunis suomeksi niin, että sitä ei kaikki ymmärrä. Hemaiseva menee vähän kauemmas normikielestä, mutta kyllä sekin tiedetään”, Valkonen sanoo.
Hänkään ei vielä tiedä, miten aivopähkinä ratkaistaan.
Tällaisia Valkonen pohtii joka päivä, kun hän istahtaa kotonaan työhuoneeseen ja laittaa soimaan levyn. Samaan aikaan, kun Infinite Jest kääntyy suomeksi, Valkonen ehtii kuunnella kaiken, mitä Bach ja Mozart ovat koskaan säveltäneet.
Valinta on käytännöllinen. Töitä tehdessään hän ei pysty kuuntelemaan suomeksi tai englanniksi laulettua musiikkia. Lisäksi hän on rumpali, joten rummutkin kiinnittävät liikaa huomiota. Samoin kuin liian lyhyet melodiset kaaret. Eikä hiljaisuuskaan ole mukava vaihtoehto.
Levyjä on yhteensä kolmisensataa. Nyt takana on noin kolme neljäsosaa Bacheista, Mozartit vielä odottavat.
Yksi levy saa soida koko päivän, viitisen kertaa. Noin viiden tunnin työpäivän jälkeen kannattaa tehdä ja ajatella loppupäivä muuta, Valkonen sanoo.
Tarkkaa deadlinea kirjalle ei vielä ole. Se ilmestyy ehkä vuoden päästä syksyllä, ehkä keväällä 2021. Kustantajat Hotakainen ja Siltala ovat sitä mieltä, että kun kerran käännös tehdään, se täytyy tehdä kunnolla.
Jättiprojektissa on miellyttävä rauhan ja vakauden tuntu. Puhumattakaan, että kerrankin saa käyttää todella paljon aikaa todella mielenkiintoiseen hankkeeseen.
”Rento aikataulu, molemminpuolinen ymmärrys, että tässä ei kannata kiirehtiä ja että pystyy käyttämään kaiken aikansa työhön niin, ettei tarvitse huolehtia mistään.”
Humanistin luksusta?
”Varmaankin se täyttää nykyisessä työelämässä humanistin luksuksen määritelmän.”