Teollisuus voitti taistelun metsästä: monimuotoisuus ja ilmastonsuojelu väistävät, sillä puuraaka-aine menee kaiken edelle

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Valtio on kaatanut suuren osan omasta kansainvälisestä velvollisuudestaan suojella luontoa ja ympäristöä kansalaisten vapaaehtoisen toiminnan syliin. Samanaikaisesti se myöntää avokätisesti ympäristölle haitallisia tukia, jotka heikentävät metsien ekologista ja sosiaalista kestävyyttä”, kirjoittavat Pasi Reunanen ja Atte Komonen Kanava-lehden numerossa 7/2019.

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Metsien käyttöä on Suomessa ohjannut ensimmäisestä yksityismetsälain säätämisestä lähtien kestävyyden periaate.

Holtitonta metsien käyttöä ohjaamaan säädettiin laki, joka yksiselitteisesti kielsi metsän hävityksen. Metsän hakkuuta ei kielletty, mutta metsän uudistuminen piti varmistaa hakkuun jälkeen.

Suomessa metsävarojen riittävyys on kautta aikojen ollut metsätalouden ja metsänhoidon merkittävin huolenaihe. Kestävän kehityksen ideologian myötä metsien käytölle on asetettu uusia kestävyyden tavoitteita. Metsien tulee palvella ihmistä entistä monipuolisemmin, ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä on tullut itsestäänselvyys.

Juhlapuheissa ja julkilausumissa metsien käyttö on kestävällä pohjalla, mutta kun kestävyyden monet tavoitteet osoittautuvat toisilleen vastakkaisiksi ja alkavat heittää varjoaan metsäteollisuuden ja kansantalouden tavoitteiden ylle, joudutaan miettimään kestävyystavoitteiden marssijärjestystä. Sovitteluratkaisuun ei ole viisasten kiveä.

”Kestävä kehitys on maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Tämä tarkoittaa myös, että ympäristö, ihminen ja talous otetaan tasavertaisesti huomioon päätöksenteossa ja toiminnassa.”

Näin kestävän kehityksen periaatetta kuvaillaan ympäristöministeriön verkkosivuilla. Kyseessä on jatkuva, ohjattu ja tasavertainen muutos, jolla halutaan taata ihmiselle (hyvän) elämän edellytykset.

Kestävyys on ihmisen, ympäristön ja talouden harmoniaa. Ympäristö asettaa kestävyydelle rajat: kestävyyttä ei ole, jos biologinen monimuotoisuus hävitetään ja ekosysteemit tuhotaan. Talouden saralla kestävällä kehityksellä tarkoitetaan – vallitsevan talousajattelun mukaan – useimmiten tasapainoista taloudellista kasvua, jossa luonnonvaroja ei ylikuluteta ja mahdollisista tuotannon sosiaalisista ja ympäristölle aiheutuvista haitoista vastaa lähtökohtaisesti toiminnanharjoittaja.

Sosiaalis-kulttuurinen kestävyys vuorostaan on ihmisen hyvinvointia laajasti ymmärrettynä. Kestävyydellä ei ole kalenteriin merkittyä takarajaa: se ulottuu nykyhetkestä sukupolvien päähän kaukaiseen tulevaisuuteen.

Käytännössä kestävyys on kuitenkin jotain aivan muuta kuin teoreettisissa pohdinnoissa tai julkilausumissa. Suomessa kestävyyden käsite on viime vuosina puhututtanut erityisesti metsätaloudessa.

Metsäsektorin julkikirjoitettuna päämääränä on, että kaikki kestävyyden osa-alueet saavutetaan samanaikaisesti, mikä on osoittautunut käytännössä lähes mahdottomaksi. Julkinen keskustelu metsienkäytön kestävyydestä on palautettu metsien vuotuisen kasvun ja hakkuupoistuman vertailuksi.

Vaikka vuotuinen hakkuupoistuma metsistämme on selvästi puunkasvua pienempi, se ei kerro kaikkea metsänhakkuiden kokonaiskestävyydestä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme metsien kokonaiskestävyyden ongelmaa, joka on pitkälti seurausta kestävyyden osa-alueiden yhteismitattomuudesta. Siksi ekologisia ja sosiaalisia hyötyjä ei saavuteta automaattisesti metsien taloudellisen käytön yhteydessä. Kokonaiskestävyyden tavoite saavutetaan ainoastaan, jos tavoiteltavien osakestävyyksien painoarvot arvioidaan uudelleen. Metsät hiilipankkina ja toimivana ekosysteeminä ovat painava osa kokonaiskestävyystarkastelua.

Koska metsätalous on suurin metsäympäristöä muuttava tekijä, olisi metsien käytön taloudellinen kestävyys sovitettava aikaisempaa paremmin metsistä saatavien muiden kestävyystavoitteiden raameihin.

 

Metsätalouden tavoitteena on taloudellinen kannattavuus. Metsäyhtiöiden taloudellinen kestävyys voidaan arvioida tilinpäätöstietojen perusteella. Jos tilinpäätös on plussalla ja varallisuus kunnossa, toiminta on ollut kannattavaa. Yksityinen puuntuottaja tekee tilin korjatessaan puusadon vuosien työn tuloksena.

Metsänkäytöstä koituu myös sosiaalisia vaikutuksia, joiden mittaaminen on aavistuksen hankalampi tehtävä. Teollisuuden työllisyysvaikutukset ovat arvioitavissa kohtuullisen tarkasti, mutta teollisuudella on muitakin – usein vaikeasti mitattavia – sosiaalisia vaikutuksia.

Sosiaalinen kestävyys liittyy laajasti ihmisten hyvinvointiin ja kansantalouden mahdollisuuksiin parantaa kansalaisten elinoloja ja järjestää heille palveluita. Viihtyisä elinympäristö ja kotipiirin virkistysalueet kuuluvat sosiaalisen kestävyyden ytimeen.

Luodessaan työpaikkoja metsäteollisuus levittää taloudellista hyvinvointia ja toimeliaisuutta ympärilleen, millä on sosiaalisten vaikutusten lisäksi ympäristövaikutuksia. Haitallisiksi koetut ympäristövaikutukset, kuten vesistöjen pilaantuminen ja lähivirkistysalueiden tai sienimetsien katoaminen, vähentävät sosiaalista kestävyyttä.

Myös kestävyyden ekologinen tasearvio on vaikeasti arvioitavissa. Ekologiselle arviolle on ominaista, ettei sille ole löydettävissä yksiselitteistä vertailukohtaa ja että ekologiset vaikutukset havaitaan viiveellä vuosien tai vuosikymmenten päästä. Silloin varautuminen ekologisen kestävyyden ongelmaan koskee tuntemattomassa menneisyydessä alkaneita kehityskulkuja.

Ekologisen kestävyyden peruslinja voi olla, ettei yksikään laji häviä Suomesta sukupuuttoon ihmisen toiminnan takia. Tämä tarkoittaisi sitä, että lajien tilanne tunnetaan ja taantuvien lajien kannankehitys pysäytetään ja käännetään nousuun.

Viimeaikaisten lajien uhanalaisuutta koskevien raporttien ja asiantuntija-arvioiden valossa taloudellisen kestävyyden korostaminen on selvässä ristiriidassa ekologisten kestävyystavoitteiden kanssa: metsätaloutta harjoitetaan eliölajien kustannuksella.

 

Kun Suomessa puhutaan metsänhakkuiden kestävyydestä, puhutaan lähinnä kolmesta yhteismitattomasta tavoitteesta: puuraaka-aineen tuotannosta teollisuudelle, metsien hiilitaseesta ja metsäluonnon monimuotoisuudesta.

Metsien kykyä kasvaa puuta arvioidaan metsän tuottamana puuraaka-aineen määränä yhden kiertoajan (noin 60–100 vuotta) kuluessa. Metsien puumäärä on puiden hiilivaraston korrelaatti.

Hiilivarastot kasvavat kuitenkin kiertoaikaa pidemmällä aikavälillä, sillä kiertoaika, joka maksimoi hiilensidonnan, on paljon pidempi kuin talousmetsissä nykyisin käytetty kiertoaika.

Metsäluonnon monimuotoisuus muuttuu metsien ikääntyessä, mutta talousmetsän suuri hiilivarasto ei välttämättä merkitse suuria monimuotoisuusarvoja.

Hiili varastoituu puihin tehokkaimmin silloin, kun puuyksilöiden vuotuinen kasvu on suurinta. Jos metsien tavoitteeksi asetetaan puuston suurin kasvu, metsien kiertoaika on silloin lyhyt ja metsät ovat keskimäärin nuoria. Varttuneiden metsien osuus talousmetsistä on pieni ja vanhempia puita esiintyy vain hakkuilla seisovina säästöpuina tai -puuryhminä.

Tässä tulevaisuudenkuvassa luonnon monimuotoisuudelle jää Musta Pekka kouraan. Monien metsälajien elinympäristö pyyhkiytyy käytännössä kokonaan pois talousmetsäkartalta. Säästöpuuryhmät eivät riitä korvaamaan metsää. Säästöpuilla voi esiintyä monien lajien yksilöitä pitkänkin aikaa, mutta useimpien lajien populaatioita ne eivät ylläpidä.

Metsälakikohteet ja metsien luonnonhoitotoimet tulevat hyvään tarpeeseen, mutta niidenkin kyky ylläpitää metsälajien populaatioita pitkäjänteisesti on kyseenalainen, jos koko muu metsäalue on nuorta talousmetsää. Lajit alkavat uhanalaistua viimeistään silloin, kun niiden populaatiot kutistuvat kouralliseen säästöpuilla tai lakikohteilla asuvia yksilöitä.

Joidenkin poliitikkojen ja sidosryhmien uskomuksena näyttää olevan, että metsiä hakkaamalla ja jopa hakkaamalla lisää voitaisiin samalla iskulla parantaa Suomen ilmastotasetta ja elvyttää monimuotoisuuden kestävyysvajetta. Tämä on toiveajattelua, kun kysymyksessä on kolme yhteismitatonta tavoitetta ja suuressa määrin nollasummapeli.

Metsäalan puheissa korostetaan kokonaiskestävyyttä, mutta tällöin käsitteellä perustellaan useimmiten sitä, miksi sosiaalisia ja ympäristönäkökulmia tai hiilensidontaa ei voida ottaa toiminnassa huomioon täysipainoisesti – se kaventaa taloudellisen toiminnan mahdollisuuksia.

Muiden kestävyystavoitteiden taloudelle aiheuttama haitta on kuitenkin eri asia kuin taloudellinen kestävyys tai kestämättömyys. Taloudellisesta tuloksesta voidaan periaatteessa aina tinkiä toisten tavoitteiden hyväksi. Metsäyhtiöt ovat yltäneet viime vuosina hyvään taloudelliseen tulokseen, joten eri kestävyystavoitteiden yhteensovittaminen on mahdollista.

Kun hallitus puolestaan leikkaa metsiensuojelurahoja, päättäjien pitäisi hyvittää syntynyttä rahoitusvajetta toppuuttelemalla lisähakkuita, rajoittamalla metsien raivausta pelloksi tai ajamalla määrätietoisesti valmis soidensuojeluohjelma läpi. Metsäkysymyksessä sidosryhmät ja poliittiset ohjelmat ovat kuitenkin tärkeämpiä suunnannäyttäjiä kuin kansainväliset sopimukset tai yleinen ja kasvava huoli ympäristön tilasta.

 

Suomalaisen metsäkeskustelun perusteita ruodittaessa on huomattava, että metsätalouden tarkastelu koskee samanaikaisesti yksittäistä metsikköä ja lukuisten metsiköiden muodostamaa metsäaluetta.

Myydessään puuta metsänomistaja kauppaa yhtiölle tavallisesti metsikkönsä hakkuuoikeuden tai myy korjaamansa puut hankintana tienvarteen. Kaupantekohetkellä metsässä on puustoon vuosikymmenten aikana sitoutunut hiilivarasto, ja elävät puut toimivat edelleen hiilinieluina. Metsä on samalla elinympäristö, koti paikalliselle metsälajistolle.

Elävä metsä on tullut biologisesti tuskin varhaiseen keski-ikäänsä, kun se on taloudellisesti uudistuskypsä ja saapunut pääteasemalle. Metsän kokonaisbiomassasta noin puolet korjataan ainespuuna teollisuuden käyttöön: oksat, neulaset, lehdet, juuret ja kannot jäävät joko metsään lahoamaan tai ne kuljetetaan pois poltettavaksi energiapuuna. Kun metsä kaadetaan, puunkasvu loppuu siihen paikkaan ja puiden sisältämä hiili vapautuu ilmakehään jollain aikajänteellä riippuen puuraaka-aineen käyttötarkoituksesta.

Nykyisin vain noin 20 prosenttia hakkuukertymästä päätyy sahatavaraksi, joten suurin osa puuhun varastoituneesta hiilestä poltetaan tai toimitetaan sellutehtaalle. Sellutehtaan tuottamasta sellusta hiili päätyy muutaman vuoden viiveellä takaisin ilmakehään. Tässä vertailussa hiiliatomi pysyy paremmin tallessa vanhassa metsässä kuin teollisuuden puujalosteissa. Sahatavara on metsätalouden päätuote vain juhlapuheissa.

Metsälajit joutuvat muuttamaan hakkuun tieltä muualle, jos pystyvät. Uusi puusto saavuttaa entisen tasoisen hiilivaraston kiertoaikansa loppuun mennessä, mutta monen lajin paluu on arvoitus.

Metsien hiili- tai monimuotoisuustasetarkastelua ei kuitenkaan ole sopivaa tehdä tällä tavalla. Metsiä koskevia tasearvioita on tarkasteltava aluetasolla, jossa tapahtuu hiilen ja monimuotoisuuden vaihtokauppaa: nuori taimikko sieppaa kaadetun puun sisältämän hiilen ja metsälajisto alkaa etsiä itselleen uutta sopivaa metsikköä.

Metsiköstä vapautettu hiili siirtyy alueen toisiin puihin, soiden kerrostumiin ja maaperään. Alueen kyky ottaa hiili vastaan riippuu sen metsien ja soiden määrästä. Eri metsiköiden kasvunopeus eli kyky lisätä biomassaa vaihtelee paikallisesti ja ajallisesti. Soiden kyky pidättää hiiltä pitkäkestoisesti on parempi kuin metsien. Kaikkien alueiden tase ei kuitenkaan ole välttämättä ylijäämäinen.

Jos tarkastelu tehdään maakunnittain, voi olla, että toiset niistä ovat päästölähteitä ja toiset nieluja. Alueellinen tasapaino riippuu alueiden ominaisuuksista: metsätyypeistä, metsien ikäluokkajakaumasta, soiden määrästä ja metsäojitusten tilasta ja niin edelleen.

Suomessa panostettiin 1950-luvulta lähtien valtion metsien uudistamiseen Pohjois-Suomessa ja soiden ojittamiseen koko maassa metsätaloutta varten. Suuri osa näistä suuralueista on vasta lähitulevaisuudessa tulossa uudistushakkuiden piiriin. Nämä metsät toimivat tällä hetkellä valtavina valtakunnallisina hiilivarastoina ja -nieluina, jotka tasapainottavat kansallisessa taselaskennassa Suomen päästöjä.

Oleellista on, tehdäänkö Suomessa metsän vuotuisen kasvun ylittäviä hakkuita Etelä-Suomessa ja kuitataanko päästöt Lapin männikön tai suometsän kasvuna. Siksi hiilitasevertailut pitää tehdä maakunnittain tai jopa kunnittain, jotta esimerkiksi uusien puunjalostustehtaiden ilmastovaikutuksia ja kaupallista hiilenkiertoa voidaan arvioida täsmällisemmin aluetasolla ja valtakunnallisesti.

Toinen kysymys on se, kannattaako käydä hiilikauppaa eteläsuomalaisen kuusimetsän ja Lapin viljelymännikön välillä, kun kaupankäynnin kohteena on myös Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuskysymys.

Suometsien käyttö hiilitaseen laskennassa on ongelmallista siksi, että vaikka noin neljännes Suomen metsien kasvusta on suometsissä, niiden hakkuumahdollisuuksia käytetään korjuukustannuksista ja korjuuteknisistä syistä johtuen suhteellisesti vähemmän kuin kangasmetsien.

Tämä epäsuhta voi johtaa lisääntyviin hakkuisiin varttuneissa ja vanhoissa kangasmaiden metsissä, joissa metsien monimuotoisuusarvot ovat suuremmat. Monien suometsien hiilibudjetti on myös kyseenalainen mittakeppi hiilitaselaskennassa, sillä useiden ojitettujen suometsien puuston kasvu ei läheskään aina ylitä ojituksen takia turpeesta vapautuvan hiilidioksidin määrää.

Koska jokaisella luonnonmaantieteellisellä vyöhykkeellä on sille tunnusomainen metsäluonto, hiilitasetta ja kestäviä hakkuumääriä sekä niihin liittyviä monimuotoisuuskysymyksiä olisi syytä tarkastella samalla alueella.

Aluetasolla hiilenkiertoa ja puuntuotannon kannattavuusrajoja on kuitenkin paljon helpompi arvioida kuin eliöyhteisössä tapahtuvia muutoksia.

Pariisin ilmastosopimuksen toteuttaminen Suomessa takkuilee, ja se on ajautumassa kasvavan metsäteollisuuden karikolle.

Päättäjät ovat korkealla poliittisella tasolla sopineet, että luonnon monimuotoisuuden hälyttävä heikkenemiskehitys pysäytetään vuoteen 2020 mennessä. Tavoite oli ylevä ja kunnianhimoinen. Nyt tiedetään, että se oli myös pilvilinna. Pariisin ilmastosopimuksen toteuttaminen Suomessa takkuilee, ja se on ajautumassa kasvavan metsäteollisuuden karikolle.

Metsien monimuotoisuustavoitteen ja ilmastonsuojelun rinnalle on noussut kirkkaampi tavoite kasvattaa puuraaka-ainetta metsäteollisuudelle. Jälkimmäinen tavoite näyttää voittaneen tavoitekilpailun. Näyttää myös siltä, että Suomen metsien hiilinielut ovat häviämässä uusien sellutehtaiden tieltä.

Maailmantalouden perushenki on markkinaehtoisuus, ja markkinoiden määräysvalta luonnonvarojen käytöstä päätettäessä on ensisijainen. Kokonaiskestävyyden näkökulmasta markkinaehtoisuuden ylivalta aiheuttaa päättäjille päänvaivaa. Miten kansainväliset luonnonvarojen käyttöä koskevat sopimukset vaikuttavat markkinaehtoisesti toimivien teollisuudenalojen toimintaan?

Toimialat itse ja niiden edunvalvojat katsovat, että valtion ei tule puuttua lainkaan teollisuuden toimintaan: markkina määrää teollisuuden investoinnit ja raaka-ainehuollon.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että puunjalostusteollisuus voi rakentaa jättitehtaita, jos talouden suhdanteet antavat investoinnille aiheen ja raaka-ainetta riittää; valtiomahdin tehtäväksi jää takuumiehen osa – huolehtiminen siitä, että teollisuuden toiminnalle ei aseteta esteitä.

Hallitus kurkkii markkinoiden selän takaa ja yrittää suoriutua kansainvälisistä ympäristösitoumuksistaan hankaloittamatta metsäteollisuuden toimintaa Suomessa. Teollisuuden toimintaa voidaan tarvittaessa myös helpottaa suorin poliittisin päätöksin esimerkiksi myöntämällä energiatukia.

 

Ilmasto ja monimuotoisuus eivät voi paeta yhdenkään pakottavan yhteiskunnallisen tarpeen taakse. Yhden etu kestävyydessä on toisen tappio.

Metsien ekologinen kestävyys on jäänyt suurelta osin kansalaisten hyväntahtoisuuden ja oma-aloitteisen monimuotoisuuden suojelun varaan. Ilmastosta huolissaan olevat maksavat saastutusmaksuja ja hyvittävät ahdistustaan tukemalla vapaaehtoisesti ilmastohankkeita.

Valtio on kaatanut suuren osan omasta kansainvälisestä velvollisuudestaan suojella luontoa ja ympäristöä kansalaisten vapaaehtoisen toiminnan syliin. Samanaikaisesti se myöntää avokätisesti ympäristölle haitallisia tukia, jotka heikentävät metsien ekologista ja sosiaalista kestävyyttä.

Metsänomistaja arvioi itse omistamansa metsän kestävyyden lajit. Hänen on osattava arvioida ja valikoida vaihtoehdoista oikea, sillä metsäneuvonta ja metsänomistajien saatavilla oleva metsävaratieto eivät varmista ekologisten tavoitteiden tasapainoista edistämistä riittävästi.

Istuvan hallituksen hallitusohjelman ”Osallistava ja osaava Suomi” johdanto alkaa sanalla ”ilmastonmuutos”, ja luvussa ”Strategiset kokonaisuudet” ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuus on nostettu ykkösaiheiksi.

Hallitusohjelman aiheasettelun perusteella voisi päätellä, että ympäristön tulevaisuus tuntuu olevan hallitukselle sydämenasia. Tavoitetasosta ei ole pihistelty, ja rima on nostettu korkealle. Hallitus haluaa muun muassa suitsia hiilen, turpeen ja öljyn käyttöä, asettaa Metsähallitukselle nielutavoitteen, ottaa ilmastovaikutusten arvioinnin mukaan ympäristölupamenettelyyn ja hillitä metsien raivaamista rakentamiseen ottamalla käyttöön maankäyttömuutosmaksun.

Hallitusohjelmassa passiivimuodossa ilmoitetut alustavat kirjaukset vahvistaa hiilinieluja ja -varastoja sekä pysäyttää luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen olisivat toteutuessaan oikeansuuntainen korjausliike metsienkin kokonaisuuskestävyyteen.

Eduskuntavaalien alla käyty keskustelu ilmastokysymyksestä ja heti vaalien jälkeen julkistettu kolossaalinen metsäteollisuuden investointisuunnitelma eivät kuitenkaan lupaa hyvää metsien kokonaiskestävyydelle. Jo hallitustaipaleen alkumetreillä hallituksen sisällä syntynyt eripura puun riittävyydestä orastaville metsäteollisuusinvestoinneille tekee hallaa hallituksen ympäristöpolitiikalle: hallitus romuttaa itse omat tavoitteensa, eikä siihen tarvita edes oppositiopuolueiden apua.

Jos poliittinen keskustelu metsien ilmastotaseesta ja monimuotoisuuskysymyksistä Suomessa jatkuu samalla radalla, on syytä avoimesti tunnustaa, että taloudellinen kestävyystavoite talloo metsien muut kestävyystavoitteet jalkoihinsa. Samalla Suomen kansainväliset ilmasto- ja monimuotoisuussitoumukset joutuvat uuteen, outoon valoon.

Sopii kysyä, onko kokonaiskestävyys enää aidosti metsänkäytön valtakunnallinen tavoite. Haikailu kokonaiskestävyyden perään voi osoittautua ohimeneväksi ilmiöksi.

Yhden valtion retkeilyalueen muuttaminen kansallispuistoksi ei yksinkertaisesti enää riitä osoitukseksi hallituksen menestyksellisestä metsäpolitiikasta.

 

Kirjoittajista Pasi Reunanen on filosofian tohtori ja vapaa tutkija ja Atte Komonen dosentti Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 7/2019. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.