Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Maan tunnettuus ulkomailla ei ole vain turismi- tai vientikysymys”, kirjoitti kirjailija Sofi Oksanen Kanava-lehdessä 13.12.2013.

”Tarpeeksi dominoiva tarina pystyy pyyhkäisemään kartalta kokonaisia kansoja ja kulttuureita. Kansakunnan muisti pystytään tuhoamaan. Suurvalloilla on kykyjä, resursseja ja halua dominoivien tarinoiden luomiseen, eri tavoin, eri tarkoituksiin.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa ilmestyneen tekstin kokonaisuudessaan.

 

 

Kansa ilman omaa tarinaa on vaarassa

 

Kirjojeni käännökset veivät minut joitakin vuosia sitten Islantiin. Matkalta jäi mieleen erityisesti maan kulttuuri-ilmapiiri: Islanti on väkiluvultaan liian pieni, jotta maalla voisi olla omaa armeijaa, mutta sitä ei edes pidetty tarpeellisena. Islantilaiset kokivat, että heidän kulttuurinsa on maan paras puolustuskeino.

Islannin kirjallisuus saagoineen on Euroopan vanhimpia. Edda-runoja alettiin kirjoittaa muistiin jo 1200-luvulla ja julkaistujen kirjojen määrä on nykyään hurja väestömäärään suhteutettuna. Kirjailijaliitolla on 350 jäsentä, Suomessa noin 500.

Tässä pienehkön kaupungin kokoisessa maassa ostetaan kirjoja yhä niin paljon, että elävä kustannustoiminta on mahdollista, vaikka maassa luetaan runsaasti myös muualta tuotua englanninkielistä kirjallisuutta. Modernin kulttuurituotannon laaja saatavuus ei ole vähentänyt lukemishimoa. Erikoista kyllä, islanninkielisille kirjoille löytyy myös kääntäjiä.

Islantilaisten on helppo identifioitua Viron tarinaan ja sen historiaan. Miehitysvallan merkitys on tuttu ja hekin puhuvat yhä äidinkieltään vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.

Islanti selvisi vuosisataisesta sorrosta pohjoismaiseksi demokratiaksi nopeasti, se ottaa tiukasti osaa pohjoismaisen dekkarin buumiin ja völjyy skandinaavisen musiikin vanavedessä maailmalle. Islantilainen kulttuuri on menestystarina.

Viro selvisi viime vuosisadan miehityksistä paremmin kuin moni neuvostomiehitetty maa muun muassa siksi, että sen maantieteellinen sijainti mahdollisti länsimaisten vaikutteiden paremman liikkuvuuden Viroon neuvostoaikana. Viro oli Neuvostoliiton ikkuna länteen. Toinen olennainen tekijä oli kehittynyt kirjakulttuuri.

Väkilukuun suhteutettuna Virossakin on valtavasti kirjailijoita ja julkaistutoiminta on aktiivista. Viron käännöskirjallisuus ei kuitenkaan ole kokenut samanlaista vientibuumia kuin Islannin.

Islantilaisille kirjallisuuden ja maata koskevan tiedon merkitys maan ulkopuolella on myös hieman toinen kuin virolaisille. Sen tehtävä ei ole vahvistaa oikeutusta Islannin itsenäisyyteen ja toimittaa asiallista tietoa maasta ulkomaailmaan. Sen ei tarvitse, koska entiset miehittäjät eivät kohdista maahan propagandakampanjoita eikä Islantia luulla vaikkapa Iraniksi. Sen sijaan Baltian ja Balkanin maat sotketaan keskenään melko yleisesti.

 

Lukijat samaistuvat miehityshistoriasta kertoviin romaaneihini myös oksitaanialueella. Oksitaanit elävät tällä hetkellä kulttuurisen heräämisen kautta.

Vieraillessani Nizzan oksitaanialueella lukijoita kiinnosti kovasti se, miten suomen ja viron kaltaiset kielet ovat selvinneet elinvoimaisina kaikki nämä vuosisadat. Ranskan julmasti jyräämien oksitaanien näkökulmasta kummatkin kielet ovat todellisia menestystarinoita, vaikka lähtökohdat ovat toiset kuin oksitaanin.

Oksitaani oli ensimmäinen romaaninen kieli, jolla kirjoitettiin kirjallisuutta. 1100-luvulta alkoi oksitaanikirjallisuuden kulta-aika, jonka etujoukkoa oli trubaduureiksi kutsuttu runoilijaryhmä. Sana tulee oksitaaninkielisestä verbistä trobar, joka tarkoittaa keksimistä, löytämistä.

Trubaduurikulttuuriin kuuluivat musiikin säestyksellä laulettujen runojen lisäksi muun muassa historialliset ja seikkailulliset romanssit, joista juontuu tällä hetkellä suosituin kirjallinen genre, romaani. Trubaduurit vaikuttivat kaikkeen siihen, mikä nykyään ymmärretään länsimaiseksi kirjallisuudeksi.

Meillä ei ole vastaavaa kulttuurihistoriaa. Olisi loogisempaa, että oksitaanit olisivat selvinneet yhtä hyvin kuin islantilaiset, ja me suomalaiset ja virolaiset taas puolestaan emme.

Maantieteellinen sijainti tietenkin vaikutti asiaan. Oksitaanialue sijoittuu Italian, Espanjan ja Ranskan usein uudelleenpiirretyille raja-alueille. Ranska on sementoinut ranskan ainoaksi viralliseksi kieleksi jo perustuslaissa. Yksikielisyyden vaatimus on peräisin Ranskan vallankumouksen ajoilta, jolloin päätettiin, että virallisen kielen on pohjauduttava Pariisin ranskaan.

Koska kouluissa ei saanut käyttää oksitaania, oksitaanivanhemmat alkoivat puhua lapsilleen kotona vain ranskaa, jotta nämä pärjäisivät koulussa. Sortotoimenpiteet jatkuivat eri muodoissa niin, että oksitaanista tuli roskaväeksi katsotun kansanosan kieli.

Nykyään matkaoppaista löytyy väitteitä, jonka mukaan oksitaani on Ranskan murre eikä sitä puhuta kuin syrjäisissä kylissä. Oksitaani on kuitenkin itsenäinen kieli, jonka lähin sukulainen on katalaani. Äidinkielenään oksitaania puhuu 500 000 – 800 000 ranskalaista ja aktiivikäyttäjiä on noin kaksi miljoonaa. Kielialue ei siis ole kovinkaan pieni, mutta kustannustoiminta on vähäistä ja käännöskirjallisuutta ei juuri ole.

 

Oksitaani katosi kartalta valtaapitävien ansiosta ja neuvostomiehitys teki saman Virolle. Kieli ja kulttuuri ovat kansallisen identiteetin ydin, joka yhdistää kansaa ja auttaa selviämään vaikeistakin ajoista.

Viro säilytti kirjahyllyjen avulla itsenäisyystahtonsa miehitysten ajan. Suurin osa Neuvosto-Viroon väestönsiirtojen myötä maahan muuttaneista ihmisistä kuului vähemmän lukevaan työläisväestöön. Sitä suurempi merkitys virolaisessa kodissa oli kirjahyllyllä. Neuvostopropagandan johtoajatuksen mukaan neuvostojärjestelmä nimittäin toi valon pimeyteen: lukutaidon ja kulttuurin.

Virolaisten kirjahyllyt edustivat passiivista vastarintaa, osoitusta siitä että meillä oli ja on kulttuuria. Mikäli miehitys olisi jatkunut pidempään, virolaisille olisi käynyt kuten oksitaaneille.

Viidenkymmenen vuoden ajan Neuvostoliitto piti huolta Viron tarinan kertomisesta. Myös uudelleenitsenäistymisen jälkeen neuvostonarratiiviin törmää yhä eikä asiaa helpota se, ettei Venäjä myönnä miehitystä ja kokee Viron historiallisesti sille kuuluvaksi alueeksi.

Ihmiset, jotka eivät tunne Viron miehityshistoriaa, eivät pitäisi katastrofina sitä, että Viro yhtäkkiä olisikin osa Venäjää. Mutta sen jälkeen kun he tietävät Virosta edes jotain ja käsittävät, että Viro kansakuntana ja kielenä on ihan eri asia kuin Venäjä, tilanne on toinen.

 

Maan tunnettuus ulkomailla ei ole vain turismi- tai vientikysymys. Tarpeeksi dominoiva tarina pystyy pyyhkäisemään kartalta kokonaisia kansoja ja kulttuureita. Kansakunnan muisti pystytään tuhoamaan. Suurvalloilla on kykyjä, resursseja ja halua dominoivien tarinoiden luomiseen, eri tavoin, eri tarkoituksiin.

Venäjän tapauksessa sanoilla on merkitystä informaatiosodan aseena. Informaatiosotaa voidaan käydä verkossa silloinkin kun armeijat maan päällä eivät taistele. Mielikuvamittelöinti ei ole uusi sodankäynnin muoto, mutta sen merkitys on kasvanut tiedonvälityksen nopeutuessa. Siksi informaatiosota on yhä tärkeämpi maanpuolustuksen osatekijä.

Venäjän ja Suomen välejä hiertäneet lapsikiistat olivat selviä propagandahyökkäyksiä Suomea kohtaan. Venäjän mediassa esitetyt väitteet siitä, että Suomessa on keskitysleirejä venäläislapsille ja että hotelleissa venäläisturisteilta voidaan viedä lapset, voidaan kuitata hymähtelyllä, mutta valitettavasti tällaiset väitteet eivät ole naurun aihe.

Venäläisistä suurin osa ei ole koskaan käynyt Suomessa eikä osaa suomea. Vaikka venäläiset taitavat rivinvälilukutaidon ja tietävät valtion kanavien olevan Kremlin hallinnassa, osa ihmisistä aina uskoo jotain uutisiksi nimetyistä lähetyksistä.

Propagandasodassa tavoite on jo saavutettu, kun mieleen on onnistuttu istuttamaan epäilys ja lapsikiistojen myötä se epäilys istutettiin Venäjän kansalaisten mieleen. Samalla häivytettiin mielenkiintoa oman maan heikkoa sosiaalihuoltoa kohtaan ja heikkenevän syntyvyyden maassa ulkomaalaisten vetovoima tulevien lapsien isinä laski. Viholliskuvia vahvistettiin.

Lapsikiistatapauksessa sanavalinnat eivät olleet sattumaa. Käyttämällä keskitysleirisanastoa yhteyksissä, joihin ne eivät kuulu, häivytetään sanan merkitystä.

Teko oli ovela veto valtiolta, jolla on pitkä historia leirien suhteen ja jonka ihmisoikeustilanne on ongelmallinen. Samanlaista retoriikkaa Venäjä on käyttänyt myös Viroon kohdistuneissa kampanjoissaan. Sielläkin kuulemma on keskitysleirejä venäläisille.

 

Onneksi Suomella on vahva maine länsimaisena demokratiana, sanavapaustilanteemme on korkealla ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan. Se tiedetään myös muualla lännessä.

Sellaisesta maasta ei voi sanoa ihan mitä vain niin että kaikki uskoisivat moisia väitteitä. Mutta mitä jos lapsikiistojen kaltaisia iskuja tulee lisää?

Mitä jos vastaavia käsityksiä Suomesta toistellaan Venäjän valtamedioissa uudelleen vuosien ajan? Mitä jos suomalaiset tuotteet menevät boikottiin Venäjällä? Muutamassa vuodessa osa venäläisistä alkaisi uskoa, että suomalaiset haluavat myrkyttää venäläiset, mikä onkin ollut yksi väite Suomea koskevissa iskuissa.

Koska Venäjän vienti ja venäläisturismi ovat merkittävä osa talouttamme, yritykset ja poliitikot tekisivät mitä tahansa saadakseen boikotin loppumaan. Suomi olisi täysin valmis palaamaan suomettumisen vuosien henkiseen ilmapiiriin.

Venäjään liittyvällä itsesensuurilla on Suomessa pitkä historia eikä sitä koskaan purettu palasiksi kunnolla. Koska kaikki suomalaiset ovat altistuneet itsesensuurille, meidän olisi hyvin helppo palata vanhoihin tapoihin. Ihmisen aivoissa vanha käytösmalli aktivoituu, kun tapahtuu jotain mikä muistuttaa siitä.

Kaikenlaisia propagandakampanjoita vastaan pystymme puolustautumaan vain ja ainoastaan puolustamalla niitä arvoja, joista Suomi nykyään tunnetaan: ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, sananvapauden korkeasta asteesta, ja demokratiasta.

Se on dominoiva suomalainen tarina, jota ei ole mitään syytä ottaa itsestään selvyytenä. Siihen tarinaan ei itsesensuuri kuulu, vaikka se olisikin tuttu ja turvallinen tapa selvitä. Siksi sitä ei voi jättää möröksi sängyn alle, jolloin sillä on valta.

 

Länsimaissa Venäjän propagandatoiminta alkoi herättää mielenkiintoa oman sukupolveni ihmisissä vasta Pussy Riotin ja antihomopropagandan myötä.

Sitä ennen muun muassa Viroon, Georgiaan, Liettuaan ja Latviaan kohdistetut aggressiiviset propagandakampanjat eivät juuri herättäneet sukupolvessani tunteita. Nämä maat ja kansat tuntuvat länsimaisesta näkökulmasta katsottuna kaukaisilta. Niihin ei ole suhdetta. Sellaisille maille voi tehdä ihan mitä vain ilman että kukaan ulkopuolinen kyynelehti niiden vuoksi.

Minun sukupolveni länsimaisilla ihmisillä sen sijaan on elävä suhde homoihin, punkkareihin ja arktisiin aktivisteihin.

Tuttavapiiristä löytyy ainakin joku joka kuuluu näihin ihmisryhmiin – tai ainakin ne ovat tuttuja television kautta. Elton John, Jari Sillanpää, Sini Saarela, Pelle Miljoona ja Sex Pistols tuovat nämä ryhmät lähelle meitä. Siksi näihin ryhmiin kohdistuvat propagandatoimet herättävät halun puolustaa, nousta barrikadeille heidän puolestaan.

Venäjälle nämä ryhmät ovat kuitenkin vain luontevaa jatkoa pitkään meneillään olleessa propagandakampanjoinnissa, vain kohderyhmää on vaihdeltu välillä. Hyökkäys kohdistuu aina marginaaliryhmään tai pieniin kansoihin, jotka on helppo valjastaa hyvän vihollisen rooliin.

Kohteet ovat erityisen tarpeellisia, kun Venäjä haluaa takaisin Neuvostoliiton romahtamisen myötä menettämänsä suuruutensa ja osa siitä suuruudesta luodaan retoriikalla. Siinä tehtävässä tarvitaan myös paluu myyttiseen kulta-aikaan, jolloin niin punkkarit, anarkistit kuin homot olivat Neuvostoliiton lain mukaan joko kriminalisoituja tai sairausluokituksen piiriin kuuluvia. Nykyään heidät nähdään länsimaisina tuontituotteita, joita ei Venäjällä kaivata.

 

Kremlin hallinnoima kansainvälinen tv-kanava, Russia Today eli RT, perustettiin 30 miljoonalla dollarilla vuonna 2005. Samaan aikaan kuin riippumattomat mediatalot joutuvat leikkaamaan menojaan, RT:n budjetti on kivunnut jo 300 miljoonaan dollariin. Yhteensä työntekijöitä on yli 2 500, pelkästään Washington DC:ssä sata.

Vuonna 2011 se oli Yhdysvalloissa toiseksi katsotuin ulkomainen kanava, viime vuonna se oli jo katsotuin urbaaneilla alueilla. Tänä vuonna siitä tuli ensimmäinen tv-kanava, joka ylitti biljoonan katsojan rajan YouTubessa.

Iso-Britanniassa se on suosituin tv-kanava heti BBC:n ja Skyn jälkeen ja kanava näkyy sadassa maassa. Tänä keväänä se palkkasi listoilleen muun muassa CNN:n kasvona tunnetun amerikkalaisen tv-legendan Larry Kingin. Sisältö on luotu länsimaista ihmistä varten.

Päätoimittaja Margarita Simonyan oli vain 25, kun hän pääsi Russia Todayn johtoon. Suurin osa toimittajista on kolmekymppisiä ja englanninkielen taito on sujuvaa.

Kanavan ilmeen on muodostanut juuri se sukupolvi, jonka lännen vanhat mediatalot ovat menettäneet. Siksi heidän YouTube -kanavansa on loistava.

Kanava on unelmapaikka lahjakkaalle toimittajalle: mainostuloista ja budjettileikkauksista ei tarvitse välittää. He saavat tehdä hyviä ohjelmia, mikäli voivat elää sen asian kanssa, että Venäjä on yksi vaarallisimpia maita toimittajalle ja se tunnetaan heikosta halustaan selvittää toimittajamurhia.

Anna Politkovskaja murhattiin vain pari vuotta RT:n perustamisen jälkeen ja Putinin suojattina tunnettu Margarita Simonyan sai valtansa oltuaan ensimmäinen toimittaja paikalla Beslanin kriisin yhteydessä. Beslanin panttivankidraama johtui presidentin vallan vahvistumiseen Venäjällä ja samalla myös Russia Todayn syntyyn.

 

Russia Todayn menestystarina perustuu siihen, että Venäjä on hankkinut kokemusta propagandanteosta pitkään. Samat vanhat vetonaulat toimivat: kanava on täynnä sex-appealia ja se käyttää hyväkseen Yhdysvaltoihin kohdistuvaa kritiikkiä.

Russia Todayn toimittajat, moderaattorit ja tv-kasvot vaikuttavat luotettavilta ja uutislähetykset näyttävät länsimaisilta, ne vaikuttavat luotettavilta. Ohjelmat eivät tunnu propagandalta tai disinformaatiolta.

Vinkkejä voi etsiä esimerkiksi katsomalla uutisia, joissa käsitellään Yhdysvaltoihin adoptoituja venäläisiä lapsia. Niissä toiston määrä tiettyjen sanojen suhteen on huomattava.

Parin minuutin länsimaisessa uutislähetyksessä ei toistettaisi ”Amerikkaan adoptoitu venäläinen poika” – sanaparia abuse-sanan kanssa kymmentä tai kahtakymmentä kertaa, sillä konteksti selviää jo parilla toistolla. Ei ole syytä myöskään unohtaa että äidit ja lapset ovat moskovalaisessa propagandaperinteessä aiheena jo klassikkoja.

Toisto on vanha propagandan keino. Neuvostoliiton kehittymättömämpi propaganda toimi samoin periaattein. Sanalistat – jatkuvasti päivittyvät – määräsivät, mitä adjektiiveja piti toistella jatkuvina epiteetteinä, kun kirjoitettiin Neuvostoliitosta, ja mitä adjektiiveja kun viitattiin asioihin, jotka liittyivät Viron tasavaltaan tai sen aikaan. Kun mitä tahansa toistetaan tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee totta.

Tuohon aikaan Neuvostoliitolla ei ollut Russia Todayn kaltaista työkalua, mutta oli toki muita välineitä. Vuonna 1958 KGB perusti Kodumaa-lehden. Se oli ainoa vironkielinen sanomalehti, joka sai kulkea Neuvostoliiton rajan yli.

Olen tavannut suomalaisia, jotka yhä muistavat lehden liikutusta herättäneen ilmoituspalstan, jossa etsittiin länteen kadonneita sukulaisia. Suomalaisten mieleen ei tullut, että lehti – joka näytti tavalliselta sanomalehdeltä – ei ollut sanomalehti siinä mielessä kuin me vapaaseen tiedonvälitykseen tottuneet sanomalehden käsitämme.

Kadonneita sukulaisia ei etsitty siksi että Neuvostoliitto halusi auttaa ihmisiä löytämään tätejään ja setiään, vaan siksi että KGB halusi luoda kontaktin näihin ihmisiin.

Ranska ei ole totalitaristinen diktatuuri eikä sen sananvapaustilanne muistuta Venäjän tai Neuvostoliiton sananvapauden olemattomuutta. Ranskan poliisi ei ole kehitellyt KGB:n tavoin sanalistoja, joista pitäisi valita epiteettejä oksitaaneille, kun kirjoittaa heistä. Ihmismieli toimii kuitenkin kaikkialla samalla tavalla, mielikuvat ja tarinat syntyvät samoin keinoin.

Koska oksitaanista tuli heikommin koulutetun kansanosan kieli, siitä tuli samalla kieli, jonka käyttäjiä pidettiin tyhminä ja köyhinä. Tästä tuli Ranskan dominoiva tarina oksitaaneista, vaikka se olisi voinut olla myös kirjallisuuden ja trubaduurikulttuurin tarina, älyn ja luovuuden.

Siksi edes oksitaanialueilla asuvat ranskalaiset eivät välttämättä tiedä mitään oksitaanista, ja koska he eivät tiedä, he eivät välitä oksitaaneihin kohdistuneesta sorrosta.

 

Suurin osa maailman ihmisistä ei osaa sijoittaa Islantia, Viroa tai Suomea kartalle, aivan kuten eivät osaa sijoittaa oksitaanialuettakaan. Suurin osa maailman ihmisistä ei tunne yhtään virolaista, suomalaista tai oksitaania. Meillä on heikommat eväät puolustautua esimerkiksi vääriä syytöksiä kohtaan, mikäli niiden esittäjä on isompi kuin me. Tai heillä on isommat mediatykit.

Sen sijaan maa tai kieli, jonka tarinoita luetaan, on paljon vahvemmilla. Sellaiseen maahan on jo syntynyt tunneside. Riittää, jos pystyy antamaan kasvot maalle, kuten Björk on antanut kasvot Islannille. Sellaisen kansan ihmisistä välitetään huomattavasti enemmän kuin ihmisryhmän, jolla ei ole kasvoja laisinkaan.

Tarinat ovat aina valtakysymyksiä: kuka kertoo ja milloin, kuinka monia tarinoita kerrotaan tai kerrotaanko vain eri versioita yhdestä ja samasta tarinasta. Kansa, jolla ei ole itselleen tunnistettavaa tarinaa oman kielialueen ulkopuolella, on kansa jota ei ole olemassa. Maa tai kieli, jota ei osata sijoittaa kartalle, on helpompi pyyhkäistä kartalta pois.

En usko oksitaanitrubaduurien osanneen kuvitella maailmaa, jossa oksitaani, tuo hovien kieli, olisi kohta tuntematon kulttuuria harrastavalle luokalle. Enkä osaa itse kuvitella, että sadan vuoden päästä suomalaiset lopettaisivat kotona suomen puhumisen, koska he haluaisivat lasten pärjäävän koulussa – jossa opetus tapahtuu jollain muulla kielellä.

Eivät oksitaanitrubaduuritkaan varmasti osanneet kuvitella, mutta niin kuitenkin kävi. Ranska söi oksitaanin eikä kansainvälinen yhteisö piitannut siitä pätkääkään, sillä Ranskan luomat tarinat olivat suurempia, kantavampia, dominoivampia.

Virossa kyyditykset mursivat kansakunnan selkärangan ja vaikuttivat šokin tavoin, koska mitään sellaista ei ollut tapahtunut ennen, sellainen ei kuulunut kansalaisten ymmärrykseen Viron tasavallasta. Niin kuitenkin kävi eikä kansainvälinen yhteisö piitannut siitä pätkääkään, koska Neuvostoliiton luomat tarinat olivat suurempia, kantavampia, dominoivampia.

Sofi Oksanen

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.12.2013 klo 14, julkaistu uudelleen 3.3.2014 klo 20.08. Teksti on julkaistu ensi kerran Kanava-lehdessä 13.12.2013.