Kuka on tämä mies?

Teksti on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden numerossa 8/1994. Presidentti Mauno Koiviston syntymästä on kulunut sata vuotta 25.11.2023.

Joulukuussa 1981 Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitshev koputti presidentinlinnan ovenpieltä ja kysyi: ”Onko talossa isäntää?” Patolitshev, historian ja tyylitajun mestari, sisällytti leikilliseen Mauno Koivistolle osoitettuun kysymykseensä huolen kokonaisesta aikakaudesta, sen jatkumista. Urho Kekkonen oli poistunut poliittiselta näyttämöltä.

Historian ironiaa on siinä, että sittemmin Mauno Koivisto joutui useammankin kerran koputtelemaan Kremlin ovenpieliä mielessään sama kysymys.

Sen sijaan kenellekään ei ole 12 vuoteen ollut epäselvää, kuka on ollut Suomen isäntä.

Mauno Koiviston presidenttiaika tullaan kirjaamaan poliittiseen historiaan vahvana ja merkittävä kautena. Paavo Väyrysen sanoin: Suomella on ollut hyvä herraonni.

Mauno Koivisto nousi presidentiksi ainutlaatuisen viivytystaistelun jälkeen. Kun hänestä 1979 tuli pääministeri, Urho Kekkonen oli sairas mies. Yhä pahenevat muistikatkot merkitsivät, että tasavallan presidentin valta siirtyi hänen ympärillään olevan avustajajoukon käsiin. Oikeastaan koko Koiviston pääministeriaika oli enemmän tai vähemmän tietoista valmistautumista edessä olevaan vallanvaihtoon.

Koiviston strategia oli pysyä pääministerinä; tälle tavoitteelle hän uhrasi mielestään pienemmät arvot. Siksi hän antoi asioiden ”valua”, siksi hallituksen ulkopuolella oleva sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Kalevi Sorsa joutui harmikseen huomaamaan, että sosiaalidemokraatin johtama hallitus antoi periksi Keskustapuolueelle useissa kysymyksissä, jotka sosiaalidemokraateille olivat ideologisesti tärkeitä.

Vasta kun Kekkosen lähipiiri ja Koiviston välirikko tuli keväällä 1981 julkiseksi ja kun Koivisto ilmoitti, että hän ei suostu eroamaan ilman eduskunnan epäluottamuslausetta, Koiviston pitkän linjan viisaus tuli kaikille ilmeiseksi.

Olennaisinta oli, kuka hoitaa presidentin tehtäviä sen jälkeen kun Urho Kekkosen voimat ehtyvät.

Syyskuussa 1981 Urho Kekkonen joutui pyytämään sairaslomaa ja lokakuussa eroa. Kun Koivisto tuolloin astui hoitamaan presidentin tehtäviä, hän oli taistelun voittanut. Sosiaalidemokraatit olivat valtakoneistonsa ulkopuolisen miehen voimin saaneet revanssin taistelussa, jonka he niukimmalla mahdolliselle äänimäärälle olivat 25 vuotta aiemmin hävinneet.

Kun Koivisto tammikuussa 1982 voitti presidentinvaalit ja maaliskuussa astui virkaansa, hyvin harva tiesi juuri mitään hänen ulkopoliittisesta ajattelustaan.

Tiedettiin, että Koivisto oli jo 1960-luvun alussa kuulunut siihen sosiaalidemokraattien ryhmään joka etsi ulospääsyä puolueen ulkopoliittisesta paitsioasemasta. Koivisto kuului Väinö Tannerin jälkeen Sdp:n puheenjohtajaksi nousseen varovaisen turkulaisenpoliitikon Rafael Paasion lähipiiriin.

Tiedettiin myös, että 1960-luvun lopulla valtiovarainministerinä ja pääministerinä Koivisto oli sisäpiireille tunnettu ennakkoluulottomasta ajattelustaan. Hänen kauttaan esimerkiksi puolueen nuori vasemmisto pystyi ajamaan asioitaan ilman että siitä tehtiin suurempaa numeroa.

Samalla tiedettiin myös se, että Koivistoa eivät viehättäneet ”suuret sanat”. Jo 1965 hän oli puolueenjohdolle esittänyt, että sosialismilla elämöintiä olisi parempi harrastaa mieluummin liian vähän kuin liikaa.

Tiedettiin, että turkulainen talousmies oli pragmaatikko, joka hoiti itse omat suhteensa niin maan sisällä kuin ulkomaillekin.

Tiedettiin myös, että hän oli 1960-luvulta saakka opiskellut systemaattisesti venäjän kieltä ja Venäjän poliittista ja sotilashistoriaa. Kirjassaan Mauno Koivisto presidenttinä (Kirjayhtymä 1987) Jaakko Iloniemi kuvailee, miten hän Berlitzin kielikoulussa oppi tuntemaan astetta ylempänä venäjää opiskelevan rusettikaulaisen pankinhoitajan, jonka allakasta aina löytyi aikaa kieliopeille toisin kuin esimerkiksi Ilomielellä itsellään, jolla muut riennot useinkin ohittivat hankalan kielen tankkaamisen.

Siksi Koivisto ei noussut presidentiksi valmistautumattomana, vaikka hän nousi tehtävään valtaeliitin sisimmän piirin ulkopuolelta.

Maaliskuussa 1982 presidentinlinnaan asettui mies, joka inhosi suuria eleitä, joka kavahti hovia ja siitä aiheutuneita lieveilmiöitä.

Tullessaan presidentiksi Koivisto korosti, ettei hän salli edeltäjiensä perintöä tärveltävän. Hänellekin idänsuhteet olivat ulkopolitiikan kulmakivi.

Myös Neuvostoliitossa Koiviston vakavaa asennoitumista arvostettiin. Nopeasti valintansa jälkeen Koivistoa kutsuttiin työvierailulle Moskovaan, ja Koiviston tyydytykseski jo lentokentälle häntä tuli vastaan Neuvostoliiton ikääntyvä johtaja Leonid Brezhnev. Näin mies, joka ei ollut pääministerinä saanut kutsua Neuvostoliittoon, otettiin heti valintansa jälkeen vastaan korostetun kunnioitettavasti.

Koivisto osasi arvostaa elettä ja on sen jälkeen koko presidenttiaikansa osannut säilyttää Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän johtoon kunnioittavat ja luottamukselliset suhteet.

Samalla Koivisto kuitenkin avasi suhteitaan länteen. Jo toisena virkavuotenaan hän teki vierailun Yhdysvaltoihin ja tapasi mm. maan vastavalitun presidentin Ronald Reaganin.

Yhdysvaltain administraation edustajat oppivat pian huomaamaan, että Helsingissä istui hyvin englantia puhuva mies, joka tunsi Neuvostoliiton ja oli halukas ja kykenevä käymään kiinnostavia keskusteluja, ja joka ei tehnyt itseään tykö.

Vähäisellä tavalla Koivistosta tuli amerikkalaisille arvokas keskustelukumppani. Yhdysvaltain ylin johto huomasi, että miellyttävä tapa matkustaa neuvotteluihin Moskovaan oli pysähtyä päiväksi Helsingissä lepäämään ja keskustelemaan asioista perillä olevan ihmisen kanssa, joka, toisin kuin useimmat eurooppalaisetkin valtiomiehet, ei pyytänyt heiltä mitään. Esimerkiksi Reaganin vaikutusvaltainen ulkoministeri George Shultz pohjusti useita kertoja Moskovan-matkojaan keskusteluihin Mauno Koiviston kanssa.

Tämä havainto toi Suomeen myös varapresidentti George Bushin, jonka kanssa Koivistolle kehittyi vuosia kestänyt lämmin keskustelusuhde. Suomelle oli tärkeää, että Koivisto loi hyvät suhteet Bushiin jo ennen kuin tästä tuli Yhdysvaltain presidentti. Heidän kahdenkeskeinen kirjeenvaihtonsa tulee olemaan historioitsijoille mielenkiintoinen tutkimuksen kohde.

Samalla lailla Koivisto osasi luoda suorat henkilökohtaiset suhteet myös Neuvostoliiton tuleviin johtajiin.

Leonid Brezhnevin jälkeen Neuvostoliiton johtoon nousi Juri Andropov, kova ja kirkkaasti ajatteleva mies. Koivisto ja Andropov ehtivät käydä aitoja keskusteluja. Ehkä näissä keskusteluissa Koivistolle myös valkeni, että politbyroossa odottaa vuoroaan seuraamisen arvoinen mies, Mihail Gorbatshov. Myös häneen Koivisto ehti solmia henkilökohtaiset suhteet ennen tämän nousua suurvallan johtoon.

Koivisto saattoi myös viestittää tuntemuksiaan länteen. Esimerkiksi marraskuussa 1984 vieraillessaan Isossa-Britanniassa Koivisto korosti Gorbatshovin merkitystä pääministeri Margaret Thatcherille. Koiviston arviot Gorbatshovista Thatcherille ja neuvostoliittolaisten pyynnöstä tehty muistio Thatcherista Gorbatshoville olivat osaltaan pohjustamassa näiden kahden johtajan onnistunutta esitapaamista joulukuussa 1984. Muistiossaan Koivisto sanoi, että Thatcherin poliittisesta linjasta voidaan olla monta mieltä, mutta siitä ei ole epäilystä, etteikö tämä olisi erittäin kyvykäs ja älykäs poliittinen johtaja.

Näin Koivisto, jonka ulkopoliittiselle kokemattomuudelle vaalitaistelun aikana 1988 irvailtiin, sai idän ja lännen välissä aseman, jota Urho Kekkonen ei tässä mitassa koskaan pitkän virkakautensa aikana saavuttanut.

Koivistolle oli vierasta sitoa itseään etukäteen minkäänlaisiin formulalointeihin. Ei pidä tehdä tulevaisuutta koskevia, itseään sitovia päätöksiä ennen kuin on pakko, hän valitsi doktriiniajatteluun viehättyneitä ulkoministeriön virkamiehiä.

Koivisto tutki tarkkaan Urho Kekkosen puheita ja havaitsi tyydytykseen, että Kekkonenkaan ei halunnut lukita Suomen linjamäärityksiä yhteen muotoon vaan vaihteli ilmaisuaan esimerkiksi puhuessaan yya-sopimuksesta Suomen ulkopolitiikan osana.

Liikkumavara oli Koivistolle aina keskeistä.

Koivisto pääsikin tavoitteeseensa. Suomen ja Neuvostoliiton suhteita varjostaneista yhteisistä kommunikeoista päästiin eroon; päästiin siihen, että kumpikin osapuoli itse määritteli oman asemansa.

Koiviston presidenttiajan suurimpia saavutuksia oli irtautuminen kahdesta keskeisestä Suomen asemaa sitovasta aasikirjasta.

Pariisin rauhansopimukseen oli kirjattu Suomen varustautumista koskevia rajoituksia, sekä määrällisiä että maantieteellisiä: Suomi ei saanut ostaa aseita Saksasta eikä Japanista.

Kun toisen maailmansodan voittajavallat pääsivät syyskuussa 1990 sopimukseen Saksojen yhdistymisestä ja Saksan miehityksen lopettamista, Koivisto päätti, että nyt oli Suomenkin reagoitava.

Nopeilla valmisteluilla Suomi ilmoitti, että sopimuksen jälkeen se katsoo, että rauhansopimuksen varustautumista koskevat määrälliset ja maantieteelliset rajoitukset eivät enää ole voimassa.

Samassa yhteydessä Koivisto saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, että yya-sopimuksen viittaus Saksaan mahdollisena hyökkääjänä oli asiallisesti vanhentunut.

Näin Suomi vapautui toisen maailmansodan kahleista samaan aikaan kun Eurooppa siirtyi kylmän sodan ajasta ulos.

Merkittävää on se, että Suomi teki tulkintansa itse ja teki sen ajankohtana jolloin kukaan ei Suomen tulkintaa protestoinut. Koiviston johdolla Suomi käytti historiallisen hetken eleettömästi mutta selkeästi hyväkseen.

Toinen Suomen kansainvälistä asemaa rajoittanut sopimus, yya-sopimus, saatiin historiaan yhtä tyylikkäästi. Syksyllä 1991, Moskovan elokuisen vallankaappausyrityksen jälkeen, Neuvostoliitto saatiin itse toteamaan, että yya-sopimus ei vastannut uutta tilannetta. On Suomen kannalta tärkeätä, että tämä pystyttiin toteamaan yhdessä Neuvostoliiton edustajien kanssa juuri ennen kuin Neuvostoliitto hajosi. Yhtä tärkeätä oli, että Neuvostoliin raunioille syntyneen Venäjän kanssa saatiin nopeasti aikaan Etykin periaatteella rakennettu naapuruussopimus.

Koiviston ulkopolitiikan kolmas merkittävä teko oli päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä.

Se syntyi linjassa kahden edellisen kanssa. Hakiessaan Euroopan yhteisön jäsenyyttä Suomi saattoi tehdä sen aidosti riippumattomana maana, jonka toimintavapautta eivät rasittaneet esimerkiksi yya-sopimuksen sotilaalliset konsultaatiopykälät.

Koivistolle Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä ei ollut käsien sotimista, päinvastoin. Päätös hakea jäsenyyttä oli tyypillinen koivistolainen ratkaisu: näin pidettiin kaikki vaihtoehdot avoimina, käsiä ei sidottu, ne säilytettiin vapaina.

Samanlainen kärsimättömyys siihen, että ulkopuoliset määrittäisivät omaa toimintalinjaamme, näkyi myös Koiviston suhtautumisessa Baltian maiden itsenäistymiseen.

Koiviston arvio Baltian kehityksestä oli pessimistisempi kuin sittemmin on ollut tapahtumien kulku.

Hän pohjasi arvionsa intensiivisen Neuvostoliiton tapahtumien seurantaa: lehtien, kirjojen ja televisiolähetysten aktiiviseen seuraamiseen alkukielellä ja vuoropuheluihin Neuvostoliiton johtajien kanssa. Koiviston arvioon vaikutti varmaankin myös Suomen pääesikunnan arvio, joka oli balttien kannalta pessimistinen: Baltian maat olivat Neuvostoliiton turvallisuuden kannalta liian keskeisiä, jotta niistä voitaisiin luopua.

Koivisto pohjasi arvionsa mm. pitkiin venäjäksi käytyihin keskusteluihin Mihail Gorbatshov kanssa.

Gorbatshov, joka ilmeisesti nautti pohdiskelevista keskusteluistaan Suomen presidentin kanssa, heitti näissä keskusteluissa ajatuksenjuoksua katkovan tulkin syrjään ja puhui ja puhui ja puhui. Muuten keskusteluissa neuvostoliittolaisten ja venäläisten kanssa Koivisto pyrki aina pitäytymään tulkkiin, jotta keskusteluista voitaisiin tehdä tarkat muistiinpanot.

Avoimet keskustelut Gorbatshovin kanssa, joihin tämä tuskin monenkaan muun valtionpäämiehen kanssa heittäytyi, osoittivat Koivistolle, miten tärkeää roolia Suomi voisi Baltian kysymyksessä näytellä. Suomi voisi olla kanava venäläisten ja balttien välillä. Ainakaan tätä mahdollisuutta ei saisi tärvellä.

Ja se tärveltäisiin, jos lähdettäisiin poliittisten mielenosoitusten tielle. Siksi Koivisto sanoi, selvästi läntisestä Baltia-innostuksesta ärsyyntyneenä, että ei tule houkutella muita sellaiselle tielle, jota ei itse ole valmis kulkemaan. Baltteja ei saanut rohkaista uskomaan enempää apuun kuin voidaan todella antaa.

Koiviston näkökulmasta Suomi saattoi parhaiten auttaa baltteja pitämällä yhteydet hyvinä kaikkiin suuntiin.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä myös Koiviston reaktio tammikuussa 1991 tapahtuneeseen neuvostojoukkojen hyökkäykseen Vilnan televisiokeskukseen.

Gorbatshovin lähimmät avustajat olivat vain muutamaa päivää aiemmin vakuuttaneet Koivistolle, että väkivaltaisuudet ovat poissuljettu vaihtoehto. Kun televisiolamppujen loisteessa sitten tehtiin marttyyreita, Koivisto koki, että kyseessä oli tahallinen provokaatio, asiat haluttiin myös liettualaisten puolelta ajaa avoimeen konfliktiin. Siksi Suomen presidentti omissa kommenteissaan oli lähes inhorealistinen ja kieltäytyi yhtymästä balttien vapaushuutoon.  

Kun elokuun 1991 vallankaappausyrityksen pyörteissä Venäjän presidentti Boris Jeltsin tunnusti Viron, Koivisto reagoi taas nopeasti: Suomi tunnusti Baltian maat yhtäaikaa muiden pohjoismaiden ja EY-maiden kanssa.

Jälleen kerran vaihtoehdot pidettiin avoimina mahdollisimman pitkään mutta kun päätöksen edellytykset olivat olemassa, toimittiin nopeasti.

Sisäpolitiikassa Koivisto ei nähnyt Urho Kekkosen jäljiltä suurta perintöä, jota pitäisi vaalia. Päinvastoin. Tai pikemminkin, hän halusi palauttaa valtasuhteet K.J. Ståhlbergin kirjoittaman valtiosäännön ja hallitusmuodon hengen mukaisiksi.

Koivisto on pedantti mies, jolle muotoseikat, proseduuri, ovat tärkeitä. Asioiden on mentävä oikeassa järjestyksessä.

Sotien jälkeiset poikkeusolot ja Urho Kekkosen pitkä presidenttikausi olivat vääristäneet keskeisten valtioelinten suhteita. Hallituksista tuli presidentin hallituksia ja ulkopolitiikasta presidentin yksinoikeus.

Koivisto ryhtyi johdonmukaisesti vahvistamaan hallitusten ja ulkoministerin asemaa. Hän ajoi läpi peruslain muutoksen joka estää presidenttiä hajottamasta eduskuntaa.

Näin hän pakotti itsensä ja seuraajansa parlamentaariseen käytäntöön. Presidentti ei voi enää olla poliittisen kriisin ratkaisija, vaan hallituksen ja eduskunnan on otettava niille hallitusmuodossa kuuluva rooli ja vastuu.

Koiviston näkökulmasta hallitus on kansan tahdon ilmaus. Se näkyy siten, että hallituksen on nautittava kansan valitseman eduskunnan luottamusta. Siksi hallituksen tulisi myös istua koko vaalikauden; näin on yleensä Koiviston aikana tapahtunutkin.

Tämä antaa hallituksille mahdollisuuden toteuttaa poliittista tahtoaan ja kansalle vaaleissa selvät vaihtoehdot. Koiviston aikana on syntynyt selvä jako hallitukseen ja oppositioon.

Koiviston ainoa poikkeus tästä käytännöstä oli Holkerin hallituksen nimittäminen vuoden 1987 vaalien jälkeen; Koivisto murskasi voimalla porvarillisten puoluejohtajien ennen vaalien tekemän kassakaappisopimuksen porvarihallituksen muodostamisesta.

Syy poikkeamaan on selvä: Koivisto koki, että kokoomuksen, keskustan ja Rkp:n puheenjohtajat olivat pelanneet kaksilla korteilla: julkisuudessa puhuttiin laajasta hallituspohjasta, johon sosiaalidemokraattien tulisi tulla mukaa, vaikka tosiasiassa tähdättiin aivan muuhun.

Koivistoa tuntevat sanovat, että hänen luottamuksensa voi menettää oikeastaan vain yhdellä tavalla: pelaamalla kaksilla korteilla.

Kun sinipunahallitus vuoden 1991 vaaleissa hävisi, Koivisto palasi suurelle linjalleen: hänellä ei ollut vaikeuksia nimittää Esko Ahon porvarillista enemmistöhallitusta.

Ja tätäkin hallitusta hän on johdonmukaisesti tukenut. Sen ovat sosiaalidemokraatit saanet karvaasti kokea: kun puolueen edustajat ovat käyneet Linnassa valittamassa hallituksen politiikasta, Koivisto on ollut näiden purnausten edessä täysin kylmä. Puhukaa Aholle, on ollut hänen sosiaalidemokraatteja riepova viestinsä.

Ehkä pitäytyminen parlamenttiseen järjestykseen on ollut myös yksi syy siihen, että Koivisto on ollut työttömyyden ja laman alla kärsivälle kansalle etäinen presidentti.

Koivistolta ei ole herunut työttömille lohdutuksen sanoja. Presidentti ei ole kokenut, että hän tehtävänsä olisi antaa kansakunnalle toivoa.

Linnassa on istunut yksinäinen mies, joka inhoaa ylisanoja, ne kun eivät kuitenkaan kenenkään vatsaa täytä. Miestä, joka poistaa omista ja tarkastettavakseen tulevista muidenkin puheluonnoksista adjektiivit, ei saada suostumaan suuriin eleisiin.

Osasyy on myös Koiviston kammo muotivirtauksiksi kokemiaan asioita kohtaan, hän ei mielellään yhdy kulloiseenkin yleiseen totuuteen.

Koivistolle on myös ominaista esivallan puolustus. Siksi hän suhtautui niin karsaasti 1980-luvun alussa nostettuihin talousrikossyytteisiin, siksi hän asettui puolustamaan Mikkelin torilla toimineita poliiseja ja heitä tukenutta sisäministeriä.

Koivistoa kauhistuttaa ajatus julkisesta ajojahdeista, syyttäjälaitoksen ajautumisesta julkisen mielipiteen käsikassaraksi. Ehkä tässä on mukana myös muistikuva Suomea terrorisoineesta poliittisesta poliisista 1940-luvun lopulla.

Toisaalta, Koivisto on kauhukseen huomannut, miten tosi on hänen oma huomionsa, ettei presidentin työkalupakissa ole niin pientä vasaraa, ettei se muuttuisi hänen kädessään moukariksi.

Kun Koivisto 1983 puhui siitä, että talousrikostutkinnassa poliisi ja syytäjät olivat toimineet taittamattomasti, niin kuin olivat toimineet, se hiljensi syyttäjälaitoksen ja talousrikostutkinnan juuri niiksi vuosiksi kun Suomen yli todella vyöryi talousrikosaalto.

Koiviston ajatteluun ei ole voinut olla vaikuttamatta henkilökohtainenkin kokemus. Helsingin kaupunginhallituksessa toiminut Tellervo Koivisto välttyi (sittemmin kaatuneilta) metrosyytteiltä vain siksi, että hän sattui olemaan ratkaisevasta kokouksesta poissa. Ja kiusallinen on varmaankin myös muistikuva eräistä presidentin päivällisistä, joissa yksi tuoli oli juuri tyhjänä kun Jari Komulainen oli juuri päivällisten alla pidätetty poliisin suojiin kuulusteluja varten.

Koiviston toiminnassa nähdään myös vuosien myötä syvenevä konservatiivinen piirre. Erityisen voimakkaana se nähdään hänen toisella kaudellaan. Koiviston toimintaa tarkkailut ihmisoikeusaktivisti mainitsee kolme nimitystä, jotka ovat merkinneet maan sulkeutumista, ilmapiirin ummehtumista, keskittymistä vanhojen asioiden penkomiseen. Hänen mielestään Risto Veijasen, poliisin, nimittäminen ulkomaalaistoimiston päälliköksi, Eero Kekomäen, ulkoministeriön hallintojuristin, nimittäminen Suojelupoliisin päälliköksi ja Raimo Pekkasen, hallinto-oikeuteen erikoistuneen juristin, nimittäminen Suomen edustajaksi Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimeen ovat osoitus samasta linjasta. Joka kerran Koivisto valitsi ehdokkaista konservatiivisimman vaihtoehdon.

Koivisto vierastaa avoimempaa ulkomais- ja pakolaispolitiikkaa sekä ”elämöintiä” ihmisoikeuksilla. Hänen ilmeisesti varsin henkilökohtainen vieroksuntansa tämäntyyppistä keskustelua kohtaan tuli esille hänen reagoidessaan ärtyneesti arkkipiispa John Vikströmin puheisiin Suomessa ilmenevästä rasismista.

Koiviston ärtymys leimaamiseen ja yleistyksiin juontunee osaltaan hänen omasta henkilöhistoriastaan. Hänen isänsä oli harras adventisti ja Raamattunsa kyllä lukenut. Hänen ajatteluunsa kuuluu oman etiikan varjelu, mutta myös pidättäytyminen puuttumasta toisen jumalisuuteen.

Koivisto on myös kylmä Suomen etujen puolustaja. Jos hän näkee vapaamman ulkomaalaispolitiikan, miten inhimillistä se yksilötasolla olisikin, olevan ristiriidassa Suomen etujen kanssa, hän ei valinnassaan epäröi. Konrad Adenauerin sanoin: Ei kokeiluja.

Maaliskuun 1. päivänä Linnasta poistuu rintamamies, äärettömän pihi henkilö, yksinäinen ajattelija, joka ei hovia ympärilleen halunnut eikä rakentanut.

Sota on Koiviston ajattelussa keskeinen asia; nuoren turkulaispojan rintamakokemukset ovat hänen voimakkaimpia nuoruudenmuistojaan. Ne elävät hänen unissaan ja yhä useammin, myös puheissaan. Hän on sinikantisiin vihkoihin kirjannut rintamakokemuksiaan, kuolleet ja haavoittuneet asetoverit, ja on myöhempinä vuosina vihkojen tietoja täydentänyt ja täsmentänyt.

Kun jokin aika sitten Koiviston henkilökohtainen rintama-ase löytyi, paikalla olleet kertovat, että aseen näkeminen myllersi hänen sisintään.

Rintamamiehen kokemus kuului myös Koiviston puheessa puolustusvoimien 75-vuotisjuhlissa viime kesäkuussa; puheessaan hän palautti omalle sukupolvelleen kuuluneen kunnian.

Sodan kauhun ja pelon vuosista voidaan johtaa myös hänen inhonsa suuria sanoja, samoin kuin hänen ärtymyksensä niitä mieluusti viljeleviä ruotsalaisia ja tanskalaisia, kohtaan.

Yksin jäämisen kokemus kasvatti miehen jonka lähtöajatus presidenttinä on ollut, että vain itse voimme itseämme auttaa.

Kun Koivisto on muutaman kerran ärtyneesti reagoinut tanskalaisten Baltia-kantoihin tai ruotsalaisten, usein hyväntahtoiseen, haluun kertoa mikä Suomelle on hyväksi, pintaan nousee rintamamiehen ärtymys. Ja myös ruotsalaisten isoveliasenteesta johtuva suomalainen alemmuuskompleksi.

Vasta aivan viime vuosina, kun Ruotsin pääministeri on ollut Carl Bildt, asetelma on muuttunut, jännitys on lauennut.

Carl Bildt, itsetietoinen ulkopolitiikan haukka, on Ruotsin kokoomuspuolueen edustajana rakentanut pitkäjänteisesti suhteita Suomeen ja Koivistoon. Bildt, toisin kuin esimerkiksi Olof Palme, on toiminnassaan aina ollut Suomelle solidaarinen ja korostanut kunnioitustaan suomalaisten kokemusta ja osaamista kohtaan. Koivisto on tämän arvostuksen huomannut. Nuoren ja lahjakkaan pääministerin ja ikääntyvän presidentin välille on syntynyt, jos ei ystävyys, ainakin keskinäinen arvostus.

Mauno Koivisto on mies, joka ei kiitä eikä kiitosta odota.

Hän ei myöskään halua itseään mainostaa. Jos häntä arvostaa, hän vastaa arvostukseen, mutta ei itseään tyrkytä.

Tämä näkyi hänen ja Venäjän presidentin Boris Jeltsinin suhteissa. Koivisto oli hyvin tarkka siitä, että hän ei spekuloinut Neuvostoliiton-Venäjän valtataistelussa. On tuettava istuvaa johtajaa niin kauan kuin hänellä on muodollinen mandaatti, hän luennoi avustajilleen. Juuri tätä uusikin johtaja arvostaa, koska hän tietää että jonain päivänä hänkin on väistyvä valtias, Koivisto selvitti yksinpuheissaan.

Koiviston onnistumista kuvaa se, että Mihail Gorbatshov on sittemmin kiittänyt Koivistoa siitä, että hän tuki Neuvostoliiton väistyvää johtajaa niin pitkään, ja Boris Jeltsin on kiittänyt Koivistoa siitä, että hän tunnusti Venäjän uuden johtajan niin aikaisin.

Kun Koivisto Gorbatshovin kanssa ajautui pitkiin pohdiskeleviin keskusteluihin, Jeltsinin kanssa hän on joutunut keskusteluihin hyvin konkreettisista asioista, ja aitovenäläiseen tunnelmointiin. Omassa elämässään askeettinen Koivisto on avustajiensa hämmästykseksi pystynyt virittäytymään myös Jeltsinin mieluusti kosteaan slaavilaiseen riehakkuuteen.

Siksi on melkeinpä huvittavaa, että Yhdysvaltain nuorella presidentillä Bill Clintonilla ei ollut kiinnostusta tavata viime syksynä Washingtoniin puhujamatkalle tullutta Koivistoa.

Kun Koiviston avustajat ryhtyivät selvittämään, onko Clintonilla kiinnostusta tavata Euroopan virkaiältään kolmanneksi vanhin presidentti, joka on toiminut isäntänä ja keskustelukumppanina edellisten administraatioiden korkeimmille edustajille ja joka on isännöinyt yhtä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtajien huipputapaamista, Koivisto antoi ohjeet, että mitään muuta ei saa luvata.

Yhdysvaltain uuden johdon edustajille ei saa mainostaa, että Koivisto tietäisi jotain erityistä hajoamistilassa olevasta jättiläisestä tai suvereeniin asemaan pyrkivästä Baltian maista. Hänet on otettava vastaan itseään, ei muiden ajatusten tulkkina, Koivisto evästi.

Samoihin aikoihin Clintonin puheille pyrki myös Carl Bildt, mutta täysin päinvastaisin keinoin. Bildtin avustajat pystyttivät Washingtoniin poliittiset mainostusvalot, jotka hehkuttivat, että Bildt voi ja haluaa toimia Baltian maiden ja Venäjän välittäjänä ja voi näin myös avustaa Yhdysvaltain uutta administraatiota.

Clintonilla ei ollut aikaa tavat Koivistoa, mutta Carl Bildtin hän otti vastaan.

Bildtin onnistumisella voi olla myös hintansa: ehkä se, että Ruotsi joutui sitoutumaan kolmansien osapuolten suhteisiin. Suomi taas ei sitoutunut mihinkään.

Koivisto piti Amerikan-matkaansa onnistuneena.