Mauno Koivisto 25.11.1923– 12.5.2017

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Keilojen kanssa kyllä selvisi, mutta yksitoistavuotiaalle keilapojalle pallot olivat raskaita nosteltavia Turun Brahenkadun keilaradalla. Se oli Mauno Koiviston ensimmäinen työpaikka. Äiti oli kuollut vuotta aikaisemmin, ja isä oli joutunut muuttamaan kolmen lapsensa kanssa Itäiseltä Pitkäkadulta yhteen huoneeseen Kerttulinkatu 20:een. Kammarin tärkein esine oli Högforsin kamiina.

Puuseppä Juho Koivisto (1881–1965) ja ompelija Hymni Sofia o.s. Eskola (1884–1934) olivat avioituneet 1920. Esikoispoika Joel Olavi oli syntynyt 1921, Mauno Henrik 1923 ja Julia Mirjam 1927.

Surumielisen, raskaasti huokailevan äidin menehtyminen aivoverenvuotoon siirsi kodinhoidon vastuun ja siskosta huolehtimisen veljeksille. Elämisen niukkuuteen yhdistyi nyt olemisen ankeus. Äidin kuolemaan päättynyt lapsuus jäi lyhyeksi, mutta Maunon tie aikamieheksi oli pitkä ja mutkainen.

Isä oli epätavallinen uskovainen.

Kerttulin kansakoulun kuusivuotiaana aloittanut Mauno oli syrjäänvetäytyvä tarkkailija, joka varuillaan arvioi paikkaansa uudessa yhteisössä. Itse hän muisteli olleensa fyysisesti heikko ja ”ilmeisesti aliravittu”. Tappelijaksi hänestä ei ollut. Mauno oli mallikas oppilas, mutta koulumenestystä arvioitaessa hänen ”pistesijansa” parani vasta, kun osa luokkatovereista oli neljännen vuoden jälkeen aloittanut oppikoulun.

Koulunkäynti ei päättynyt kuusivuotisen kansakoulun päästötodistukseen 1936, vaan oppivelvollisuus jatkui vielä kaksi vuotta jatkokoulussa.

Isä Juho oli epätavallinen uskovainen. Hän oli lähinnä adventisti, pyhitti seitsemännen päivän, mutta kuului suojeluskuntaan ja sai sotilaskoulutusta. Juho kävi ahkerasti kaikkien suuntien hartaustilaisuuksissa.

Sähköjohto, jonka toisessa päässä oli lenkki, tunnettiin Koivistoilla ”kaksihaaraisena”. Sillä hoidettiin selkäsauna.

Koivistot asuivat Kerttulinkadulla 12 neliön huoneessa aina vuoden 1950 kevääseen. Mauno laittoi kamiinalla ruokaa sisaruksilleen ja itselleen, hoiti koulunsa loppuun, kävi töissä, opiskeli ja kirjoitti ylioppilaaksi sotien jälkeen.

Hän oli ollut keilapoika, leipomon pullapoika, puuseppäliikkeen oppipoika, kuljetusliikkeen kärrypoika, kirjakaupan ja kauppahallin juoksupoika. Iän myötä poikuus putosi pois ammattinimikkeistä ja tilalle tulivat huonekaluliikkeen apumies, niittarin apumies, auton apumies. Apu-liitettä ei sitäkään tarvittu, kun Maunosta tuli Pääskyvuoren pommitehtaan tehdastyöläinen ja Kohjonkulman sahan työmies.

Keväällä 1940 pommitehtaalla työskennellyt Mauno meni tanssikouluun ja yritti piilotella räjähdysaineiden käsittelyssä keltaiseksi värjäytyneitä käsiään. Viikon odotetuin asia oli viikonvaihde ja sen odotetuin hetki Lauantain toivotut levyt. Sunnuntaina iltapäivällä tuli alakulo, tietämättömyys tekemisestä nyt ja erityisesti tulevaisuudessa.

Juho Koivisto sai rintamalta kirjeen, joka oli päivätty 22.6.1944 Liistelammen puolustuslinjalla Maaselän kannaksella. Viipuri oli menetetty kaksi päivää aikaisemmin.

”Paperi ja kirjekuori, joista tämä kirje on kokoonpantu, ovat eräältä kaverilta, jolla sattui vahingossa olemaan. Minulla ei ole enää muuta kuin vaatteet ylläni, Raamattu ja muonaa repussa. Enempää ei viitsi eikä oikein jaksakaan kantaa, kun joutuu taistelemaan välillä. Siis oli hyljättävä kaikki, paitsi aivan välttämätön, niin ikävältä kuin se tuntuukin.

Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa. Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.

Voikaa hyvin! Näkemiin Mauno.”

Mauno Koivisto oli viikkoa ennen jatkosodan syttymistä aloittanut vapaaehtoisena asepalvelunsa Kaarinan vapaapalokunnassa. Samana kesänä hän oli ilmasuojelujoukkueen mukana Aunuksessa ja määrättiin varusmieskoulutuksensa jälkeen syyskesällä 1942 täydennysmiehenä Poventsaan. JR 35:n kolmas pataljoona oli seuraavana vuonna kevättalvesta kesään rintamavastuussa Vienan kanavan keskimmäisellä rintamalohkolla ja sitten joulukuusta lohkolla Seesjärvi–Maaselkä.

Koivisto ilmoittautui vapaaehtoisena helmikuussa 1944 1. Divisioonan jääkärikomppaniaan, ”Törnin jääkäreiden” joukossa hän oli mukana seitsemässä viivytystaistelussa. Joukot kotiutettiin marraskuun puolivälissä. Koivisto täytti 25. marraskuuta 21 vuotta.

”Lienee ymmärrettävää, että minulla oli pitkä tie siihen, että voin aidosti tuntea luottamusta itäistä naapuria kohtaan”, kirjoitti Koivisto 54 vuotta myöhemmin. ”Näyttää siltä, että luottamuksesta tuli molemminpuolinen ja kestävä. Lopussa minun luottamukseni Neuvostoliiton pyrkimyksiin rakentui selkeään tietoisuuteen sen suhteellisesta heikkenemisestä etenkin taloudellisen suorituskyvyn osalta.”

Koiviston käyttämä Degtjarev-pikakivääri löytyi 1992, kun Törnin komppanian aseita kätkenyt asealiupseeri Arvo Männistö paljasti Enossa tekemänsä kätkön. Aseen löytymisen nostattamassa julkisuudessa presidenttiä käsiteltiin kaukopartiomiehenä. Sotaveteraanit olivat nähneet erityistä symboliikkaa siinä, että kahdesta sodankäyneestä presidentistämme toinen oli ylipäällikkö ja toinen rivimies.

Pikakiväärinkantajasta tuli kirvesmies, mutta piirustuksia tulevaisuutensa rakentamiseksi Koivistolla ei ollut. Hän kavahti ajatusta siitä, että joutuisi tavalla tai toisella ”kestämättömiin perheenmuodostamisratkaisuihin”. Toinen kavahdettava ajatus oli juuttuminen ahtaaseen ammattiputkeen.

Kirvesmies aloitti opiskelun Turun suomalaisen yhteiskoulun iltalinjalla. Neljältä töistä ja kuudeksi kouluun. Keskikoulun päästötodistuksen Koivisto sai 1947. Saman vuoden syksyllä hän liittyi Turun ay-väen sosialidemokraattiseen yhdistykseen. Siitä ”putkessa” ei tullut ahdasta. Kuukausi liittymisensä jälkeen Koivisto aloitti Sosialisti-lehden kolumnistina nimimerkillä ”Puumies”.

Koivisto kirjoitti ylioppilaaksi 1949: yleisarvosana cum laude approbatur, äidinkielessä laudatur, päästötodistuksen keskiarvo 8,40.

Ylioppilas ei vielä päätynyt herrojen hommiin vaan ahtaajaksi Turun satamaan. Siisteihin sisähommiin hän tosin oli saanut tuntumaa 1948–1949 sataman työkonttorin hoitajana. Se oli ollut strategisesti hyvä valinta, sillä konttorilla saattoi lukea ylioppilaskokeisiin myös päiväaikaan.

Koivisto näki itsessään tapahtuneen mielenmuutoksen puhuessaan 60-vuotispäivillään. ”Olin toista mieltä oleva kapinoitsija, kunnes minusta tehtiin järjestyksen pitäjä. Nyt katson karsaasti jokaista veneenkeikuttajaa.”

Tellervo vaikuttui Maunon rehellisestä maailmankatsomuksesta.

Itsenäisyyspäivän aattona 1950 Koivisto kopisteli Turun yliopiston ylioppilaskunnan huoneiston lukittua ovea Kaskenkadulla. Paikalla oli myös Tellervo Kankaanranta, joka hänkin oli kirjoittanut ylioppilaaksi edellisenä vuonna.

Kun sisälle ei päästy, ehdotti Koivisto, että he lähtisivät tansseihin Pansion työväentalolle. Tellervon mielestä mies oli ”kirveellä veistetyn näköinen”, mutta jo saatolla hän vaikuttui Maunon syvällisistä ajatuksista ja rehellistä maailmankatsomuksesta.

Tellervo Kankaanranta opiskeli Turun kauppakorkeakoulussa, Mauno Turun yliopistossa pääaineenaan sosiologia.

Syksyssä 1951 oli ripeyttä. Eurajoen Hakkilan kylän kansakoululaiset saivat opettajan viransijaisen, Mauno Koiviston, ja lukukauden alkajaisiksi Tellervo ja Mauno kihlautuivat.

Tellervo oli maatalon tytär, ja häitä vietettiin juhannuksen alla morsiamen kotona Punkalaitumella 1952. Syksyllä aviopari muutti yhdeksi lukukaudeksi Vahtoon, Loukolan kylän koululle. Sijaisopettajan kädenjäljeksi jäi talkoovoimin tasattu lentopallokenttä.

Rouva Koivisto valmistui ekonomiksi 1953, ja herrasta tuli saman vuoden syksyllä filosofian lisensiaatti.

Turkuun perustettiin ammatinvalinnanohjaajan ja nuorisotyönvälityksen esimiehen kunnallinen virka 1954. Mauno Koivisto valittiin tähän tehtävään. Puoliso opetti konttoriopistossa ja kauppakoulussa.

Vahdon koululla asumisen jälkeen Koivistot elivät eri puolilla Turkua tilapäisasunnoissa. Vuokrasäännöstely oli ankara ja lapsettoman pariskunnan paikka jonon hännillä.

Patterihaan uudelta asuinalueelta meren ja Ruissalon moottoriradan läheisyydestä löytyi keväällä 1956 aravarahoitteinen kolmio. Ensiasuntoon saadusta lainasta osa kului asunnon varustamiseen. Sinne hankitut tuolit päätyivät lopulta Koivistojen vapaa-ajan asunnolle Inkoon Tähtelään.

Ammatinvalinnanohjaaja Koivisto ohjasi myös itseään. Ensimmäisessä omassa kodissa hän viimeisteli väitöskirjaansa sosiaalisista suhteista Turun satamassa. Se tarkastettiin 13. lokakuuta 1956. Väittelijä oli myös tuore sosiaalidemokraattien kaupunginvaltuutettu.

Väitöstilaisuudessa oli läsnä myös miehiä satamasta. He eivät alkuunsakaan ymmärtäneet, miksi kaverin työtä kritisoitiin. Kun takarivin levottomuus alkoi kuulua salissa, kävi vahtimestari kertomassa, että vastaväittäjä teki vain omaa työtänsä ja kritiikin esittäminen on näissä tilaisuuksissa normaalia.

Väitöskirja hyväksyttiin 28. marraskuuta 1956. Koivisto oli täyttänyt kolme päivää aikaisemmin 33 vuotta.

Patterihaan kodista saattoi seurata aitiopaikalta Ruissalon ajoja. Vuoden 1957 kilpailujen käynnistyessä joutui Tellervo lähtemään sairaalaan. Tytär Assi syntyi 20. toukokuuta.

Saman vuoden kesäkuussa annetun määräyskirjeen mukaan Koivistosta tuli sosiologian assistentti Turun yliopistoon. Kunnanvirka vaihtui yliopiston virkaan, josta ei maksettu palkkaa. Apurahojen saamisen mahdollisuus oli kuitenkin niin suuri, että Koivisto saattoi laskea perheen toimeentulon niiden varaan.

Tohtorin tulevaisuutta tieteentekijänä sekoitti Turussa käynyt Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Joonas Laherma. Hän tarjosi lounaan ja suhdetoimintamiehen paikkaa pankissaan. Se ei kiinnostanut Koivistoa. Keskusteluyhteys säilyi, ja myöhemmin tarjolla oli johtajan paikka. Se Koivistoa jo kiinnosti. Perhe muutti Helsinkiin, kun uusi työ alkoi vuoden 1958 alussa.

Noihin aikoihin sosiaalidemokraattinen puolue oli pahasti hajalla. Puoluetta jakoivat talouspoliittiset näkemyserot ja tuottajien ja kuluttajien väliset riidat, eivätkä kaikki eturivin sosiaalidemokraatit tulleet henkilöinäkään toimeen keskenään. Väinö Tanner oli juuri valittu puheenjohtajaksi kokoomuksen kanssa veljeilleiden asevelisosialistien tuella, ja Emil Skogin johtama oppositio valmistautui lähtemään omille teilleen.

Koivisto ei halunnut asettua puolueriidassa kumpaankaan leiriin. Tuore pankinjohtaja etsiytyi 1950- ja 1960-luvun vaihteessa pieneen keskustelupiiriin, jota ryhdyttiin pian kutsumaan kolmaslinjalaisiksi. Heidän tavoitteenaan oli yhtenäistää puolue ja ennen pitkää parantaa sen asemaa hallitus- ja muussakin valtakunnanpolitiikassa.

Sdp:n hallituskelpoisuutta rasittivat kireät välit presidentti Urho Kekkoseen. Ne viilenivät entisestään, kun sosiaalidemokraatit asettivat entisen oikeuskanslerin Olavi Hongan ehdokkaakseen vuoden 1962 presidentinvaaleihin. Honkaa tukivat myös kokoomus ja pienet porvarilliset puolueet eli paljolti sama joukko, joka oli vastustanut Kekkosta jo edellisissä, vuonna 1956 pidetyissä vaaleissa.

Koivisto suhtautui Hongan ehdokkuuteen alun alkaen kriittisesti. Juuri Honka-liitto nosti hänet samalla entistä tärkeämpään asemaan Sdp:n kulissientakaisissa valtakuvioissa.

Syksyllä 1961 Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin, jossa se väitti kansainvälisen tilanteen kiristyneen ja vaati tähän vedoten sotilaallisia konsultaatioita. Koivistolle tämä oli selvä viesti, että nyt viimeistään oli aika ottaa etäisyyttä Honkaan.

Julkisuudessa Honka-liiton hautaamista esitti ensimmäisenä eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm, mutta ratkaiseva päätös tehtiin Pitkänsillanrannassa, Koivistojen keittiössä.

Koivisto ei koskaan pyrkinyt eduskuntaan, mutta noihin aikoihin sekin kävi mielessä. Ilman Väinö Tannerin väliintuloa hän olisi saattanut asettua ehdokkaaksi helmikuussa 1962 pidetyissä vaaleissa. Tanner sai hänet luopumaan ajatuksesta vetoamalla siihen, että pankin taustavaikuttajat eivät halunneet toimitusjohtajan sekaantuvan aktiivipolitiikkaan.

Koivisto sai ”postin, joka oli surkea hoidettavaksi kenen tahansa”.

Honka-liiton kaatopuuhissa Koivisto lyöttäytyi yhteen toisen turkulaisen, Rafael Paasion, kanssa. Kun Paasio vähän myöhemmin kiinnostui Sdp:n puheenjohtajan paikasta, Koivisto tuki häntä. Kaksikon poliittiset näkemykset kävivät yksiin, ja lisäksi Paasio oli Koiviston mielestä ominaisuuksiltaan puheenjohtajaksi sopiva. Vaikka päätökset syntyivät joskus tuskallisen hitaasti, koskaan ei tarvinnut pelätä, että linja yhtäkkiä muuttuu.

Paasion tultua puheenjohtajaksi Sdp:n suhteet Kekkoseen alkoivat vähitellen parantua. Myös Koivistolla oli sormensa pelissä. Syksyllä 1964 hän oli yksi aloitteentekijöistä, kun Kekkonen houkuteltiin Helsingin Siltasaareen työväentalolle välirauhan solmimisen 20-vuotisjuhliin. Tilaisuudessa Kekkonen piti kuuluisan puheensa, jossa hän lupasi tulla sovinnon tiellä sosiaalidemokraatteja vastaan ”puoliväliin ja tarpeen vaatiessa sen ylikin”.

Puolivälin yli päästiin jo seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Sdp ylsi murskavoittoon, ja Kekkonen antoi hallituksen muodostamisen Paasion tehtäväksi. Uusi hallitus nimitettiin 27. toukokuuta 1966. Koivisto sai Paasion mukaan ”postin, joka oli surkea hoidettavaksi kenen tahansa”. Hänestä tehtiin valtiovarainministeri.

Paasio tiesi, mistä puhui. Valtio velkaantui hälyttävää vauhtia, eivätkä tuoreet vaalilupaukset hidastaneet tahtia.

Koiviston mukaan tilanne oli niin paha, että hallituksen oli pakko sekä leikata menoja että löytää uusia tuloja. Lisää rahaa saatiin muun muassa korottamalla välillisiä veroja.

”Valtion kassa ei ole verrattavissa lähteeseen, johon vettä tulee sitä mukaa kun sitä ammennetaan”, Koivisto selitti. ”Pikemmin on valtion kassa verrattavissa vesisäiliöön, jonka tehtävänä on paineen tasaaminen. Mitä enemmän vettä juoksutetaan, sitä kiivaammin sitä on säiliöön pumpattava.”

Juoksutuskin jatkui vaikeuksista huolimatta kiivaana. Pieni, mutta periaatteellisesti merkittävä uusi menoerä oli puoluetuki. Peruskoulu-uudistus maksoi paljon, mutta hyöty arvioitiin hintaa suuremmaksi.

Koivisto yritti pitkään hoitaa asioita niin, ettei markan ulkoiseen arvoon olisi tarvinnut puuttua. Se kävi ennen pitkää ylivoimaiseksi. Lokakuussa 1967 markka devalvoitiin lähes 24 prosentilla. Koivisto taipui vastentahtoisesti ratkaisuun, kun ei enää nähnyt muuta vaihtoehtoa.

Periaatteellinen vastenmielisyys devalvaatioita kohtaan jäi, ja se näkyi Koiviston toiminnassa vielä presidenttinäkin.

Sama kokous, jossa pankkivaltuusmiehet hyväksyivät devalvaation, oli Koivistolle merkittävä toisellakin tapaa. Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris oli siirtymässä Helsingin kauppakorkeakoulun kansleriksi, ja hänelle piti kiireen vilkkaa löytää seuraaja.

Koiviston nimi oli pyörinyt keskusteluissa jo jonkin aikaa. Kun Koivisto oli ollut edellisenä kesänä Kekkosen mukana Ruotsissa, presidentti oli esitellyt hänet isännille pankin seuraavana pääjohtajana. Myös Waris itse oli ottanut asian puheeksi Koiviston kanssa ja sanonut, että juuri hän olisi luonnollisin vaihtoehto.

Tilanne kuitenkin mutkistui, kun myös Ahti Karjalainen (kesk) ilmaisi kiinnostuksensa paikkaan. Keskustapuolue yritti ostaa kolmannen suuren hallitusryhmän Skdl:n taakseen lupaamalla sille samassa yhteydessä paikan johtokunnasta. Sosiaalidemokraatit kaatoivat suunnitelman uhkaamalla kansandemokraatteja, että sellainen peli saattaisi pitemmän päälle vaarantaa koko vasemmistoyhteistyön.

Koivisto valittiin, mutta kausi pankissa jäi tässä vaiheessa odotettua lyhyemmäksi. Suomessa pidettiin presidentinvaalit heti vuoden 1968 alussa, ja vielä tuolloin oli tapana, että hallitus erosi automaattisesti vaalien yhteydessä, vaikkei presidentti vaihtunutkaan. Presidentille haluttiin näennäisesti antaa mahdollisuus arvioida kulloistakin poliittista tilannetta puhtaalta pöydältä.

Muuallakin arvioitiin tilannetta ja tehtiin johtopäätöksiä. Sdp:ssä etsittiin kiivaasti syitä huonosti menneisiin valitsijamiesvaaleihin ja kritisoitiin, että puolue oli ollut hallituksessa liian pehmeä. Paasiosta tehtiin syntipukki, ja hänet pantiin ota tai jätä -tilanteeseen. Hänen piti valita, jatkaisiko hän puolueen puheenjohtajana vai pääministerinä. Tehtävien yhdistäminen ei enää puolueelle käynyt.

Paasio valitsi puheenjohtajan paikan, ja Sdp:ssä alkoi uuden pääministerin etsintä. Tehtävään tarjottiin Kaarlo Pitsinkiä ja Fagerholmia, mutta Pitsingillä oli liikaa vastustajia ja Fagerholm kieltäytyi. Tamperelainen veteraani Vilho Halme toi kompromissina esiin Koiviston nimen. Paasio hyväksyi ajatuksen, ja kun myös Kekkonen näytti vihreää valoa, asia oli selvä.

Koiviston ensimmäinen hallitus istui koko loppuvaalikauden, toukokuuhun 1970. Sen pohja oli lähes sama kuin edeltäjänsä. Sosiaalidemokraattien lisäksi hallitukseen tulivat Keskustapuolue, Skdl ja Sdp:stä muutama vuosi aikaisemmin lohjennut, Moskovan rahoilla tekohengitetty Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto, Tpsl. Lisäksi Rkp palasi hallitukseen lyhyen tauon jälkeen.

Koivisto sai pääministerinä johdettavakseen nopeasti muuttuvan maan. Maaseutu tyhjeni ihmisten muuttaessa kaupunkeihin ja vielä pitemmälle, Ruotsiin. Maaltapakoa seurasi vähintään yhtä raju asenteiden muutos, kun nuori radikaali polvi hylkäsi vanhempien arvot.

Hallitus tasapainotteli tämän kehityksen kanssa. Keskiolut vapautui, abortin saamista helpotettiin ja kirkosta eroaminen tehtiin yksinkertaisemmaksi. Korkeakoulujen hallintoon ajettiin mies ja ääni -periaatetta, joka kuitenkin hautautui eduskuntaan.

Vauhti oli niin kova, että pääministeriäkin hirvitti. Kun opiskelijoiden liikehdintä alkoi kesällä 1968 saada väkivaltaisia piirteitä, Koivisto piti puheen, jossa hän tuomitsi anarkistiset aatteet ”ylensyöneen yhteiskunnan ilmavaivoiksi”. Puheesta nousi meteli, mutta hiljainen enemmistö taputti vaivihkaa käsiään.

Työmarkkinoilla Suomi siirtyi tulopolitiikan aikaan. Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu solmittiin Keijo Liinamaan johdolla 1968. Siitä alkoi 2000-luvulle asti jatkunut tapa sopia työehtojen yhteydessä myös esimerkiksi veroista ja sosiaalipolitiikasta. Työnantajien, palkansaajien ja hallituksen muodostamasta kolmikannasta tuli eräänlainen epävirallinen valtiomahti, joka alkoi myös käyttää eduskunnalle kuulunutta lainsäädäntövaltaa.

Rusetti ja otsakiehkura täydensivät tv-ajan vaatimukset.

Ulkopolitiikassa Koiviston ensimmäinen tiukka paikka oli Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Hallitus varoi ottamasta suoraan kantaa tapahtumiin muuten kuin valittelemalla, että tilanne oli päässyt kärjistymään. Päätoimittajille Koivisto vielä erikseen korosti tilanteen herkkyyttä. Vasta paljon myöhemmin hän paljasti ottaneensa Neuvostoliiton hyökkäyksen niin raskaasti, että oli purskahtanut itkuun.

Kauppapolitiikka kytkeytyi noihin aikoihin tiukasti ulkopolitiikkaan. Neuvostoliitosta tilattiin ydinvoimala ja sähköveturit. Koiviston ajaman pohjoismaisen talousalueen Nordekin kanssa kävi huonommin, eikä Suomi lopulta allekirjoittanut valmiiksi neuvoteltua sopimusta. Neuvostoliiton vastustuksen takia tehty päätös kirvoitti paljon kritiikkiä Koivistoa kohtaan.

Nordekin kaltaiset vastoinkäymiset eivät heikentäneet Koiviston suosiota kansan silmissä. Tellervo Koivisto osallistui miehensä julkisen kuvan rakentamiseen kirjoittamalla Suomen Kuvalehteen Rouva Koiviston päiväkirjaa, jossa hän pehmensi talousmiehen imagoa kertomalla rikkinäisistä sukista ja muista inhimillisistä piirteistä. Rusetti ja otsakiehkura täydensivät tv-ajan vaatimukset.

Ensimmäinen pääministerikausi päättyi eduskuntavaalien jälkeen toukokuussa 1970, ja Koivisto palasi takaisin Suomen Pankkiin. Sieltä hänet kutsuttiin 1972 Rafael Paasion sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen valtiovarainministeriksi, mutta uusi kausi jäi lyhyeksi. Paasion ”nappulaliiga” ehti istua vain runsaat puoli vuotta.

Seuraava koukkaus politiikkaan tuli, kun Kekkonen valittiin viimeiselle kaudelleen 1978. Koivisto oli enteellisesti tammikuussa käytyjen valitsijamiesvaalien ääniharava.

Noihin aikoihin tuli tavaksi sanoa, että Koivisto oli Suomen Pankissa kasvamassa korkoa. Kekkosen seuraajasta tehdyissä gallupeissa hän peittosi muut ehdokkaiksi ajatellut mennen tullen. Lopulta hän löi selvästi jopa Kekkosen itsensä.

Politiikan yksi nyrkkisääntö on, että jos joku nousee päätä pidemmäksi muita, kateelliset yrittävät lyödä hänet vaistonvaraisesti alas. Koiviston suosion yhdeksi syyksi arveltiin pankin tarjoamaa suojaa politiikan pahimmilta puhureilta. Kupla puhkeaisi, jos Koivisto saataisiin takaisin päivänpolitiikkaan.

Tilaisuus tarjoutui vuoden 1979 vaalien jälkeen. Vaikka kokoomus voitti ne selvästi ja nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi, hallitusta ryhdyttiin kokoamaan tutulle ja ulkopoliittisesti turvallisemmalle kansanrintamapohjalle Sdp:n, Keskustapuolueen ja Skdl:n varaan. Kansalaisten vaaleissa ilmaisema muutoshalu toteutettiin vaihtamalla henkilöitä ja jättämällä edellisen hallituksen voimakaksikko – Kalevi Sorsa ja Johannes Virolainen – pois.

Kekkonen ajatteli pääministeriksi ensin Sdp:n Pirkko Työläjärveä, mutta tämä ei mielestään ollut vielä kypsä tehtävään. Niin Koivistosta tuli toisen kerran hallituksen muodostaja.

Koiviston toinen pääministerikausi osui kummalliseen aikaan. Kekkonen sairasteli eikä enää ollut terävimmillään, ja monenlaiset sanansaattajat ja perässähiihtäjät edustivat häntä ulospäin. Taustalla käytiin presidenttipeliä, jossa monille oli tärkeintä varmistaa, ettei Koivisto onnistuisi liian hyvin.

Koivisto oivalsi nopeasti, mitä hänen selkänsä takana puuhattiin. Vanha kaukopartiomies tiesi, että paras tapa suojautua vihollisen väijytykseltä on pysytellä itse mahdollisimman hiljaa – tai pitää ”matalaa profiilia”, jollaiseksi Koivisto itse linjansa määritteli. Tärkeintä oli välttää virheitä.

Iskun paikka tuli huhtikuussa 1981, kun hallituksessa oli erimielisyyttä tulopoliittiseen ratkaisuun liittyneestä sosiaalipaketista. Koiviston vastustajat kokosivat voimansa hallituksen kaatamiseksi ja saivat Kekkosen mukaan juoneen. Koivisto pani kovan kovaa vastaan ja ilmoitti, ettei hän eroaisi ilman eduskunnan epäluottamuslausetta. Sellaista ei kuulunut, ja kaatoyritys kuivui kokoon.

Koiviston sijasta sivuun joutui Kekkonen, jonka sairaus äityi niin vakavaksi, ettei hän enää kesän jälkeen voinut jatkaa presidenttinä. Koiviston voitto ratkesi käytännössä jo valitsijamiesvaaleissa, joissa hänen tukijansa saivat yli 43 prosenttia äänistä.

Itse presidentinvaalissa tarvittiin vain yksi kierros, jolla Koivisto sai 167 valitsijamiehen tuen. Sosiaalidemokraattien lisäksi häntä kannattivat Skdl:n kansandemokraatit ja enemmistökommunistit sekä Smp:n ainoa valitsijamies. Vaali tapahtui 26. tammikuuta, ja seuraavana päivänä Koivisto astui virkaansa.

Inkeriläisten paluumuutossa ulkopolitiikan muutos heijastui inhimilliselle tasolle.

Suurin mielenkiinto kohdistui aluksi siihen, minkälaisen ulkopoliittisen linjan uusi presidentti omaksuisi. Erityisesti idänsuhteet olivat suurennuslasin alla – olihan Neuvostoliitossa toivottu toisenlaista vaalien lopputulosta.

Vaikka Koivistolla ei ollut valmiiksi Moskovaan sellaisia henkilösuhteita kuin vanhalla kekkoslaisella eliitillä, hänellä oli paremmat edellytykset kuin monella muulla lähteä rakentamaan niitä. Hän oli sekä opiskellut venäjän kieltä että harrastanut Venäjän historiaa ja siten tutustunut venäläiseen mentaliteettiin.

Kun valta Suomessa vaihtui, Neuvostoliittoa johti vielä Kekkosen aikalainen Leonid Brežnev. Hän ja hänen lyhytaikaiset seuraajansa Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko olivat liian sairaita ja eri sukupolvea, jotta Koivisto olisi saanut luotua heidän kanssaan kestävää yhteistyötä.

Tilanne muuttui vasta 1985, kun Tšernenkon seuraajaksi nousi uudistusmielinen Mihail Gorbatšov. Hänen ja Koiviston välille kehittyi hieman samanlainen – jos kohta vähemmän kostea – suhde kuin Kekkosella oli ollut itselleen läheisimmän neuvostojohtajan Nikita Hrustšovin kanssa.

Koiviston aikana ulkopolitiikan peruslinja säilyi, mutta sitä voitiin hienosäätää ilman suurta dramatiikkaa. Neuvostoliiton kanssa solmittu Yya-sopimus korvattiin 1992 Suomen ja Venäjän naapuruussopimuksella, joka ei enää velvoittanut Suomea sotilaallisiin ”konsultaatioihin”. Varustautumista koskeneita rajoituksia oli purettu jo aikaisemmin, kun sosialismin romahdus oli kaatanut vanhat Eurooppaa jakaneet blokkirajat.

Ulkopolitiikan muutos heijastui myös inhimilliselle tasolle. Neuvostoliitossa asuneet inkeriläiset pääsivät 1990-luvun alussa Suomeen, kun Koivisto määritteli heidät paluumuuttajiksi. Sen jälkeen heitä on tullut rajan takaa noin 30 000.

Koiviston läheinen suhde Gorbatšoviin näkyi parhaiten siinä, miten hän suhtautui Baltian maiden itsenäisyyshaaveisiin. Hän kieltäytyi pitkään uskomasta, että Neuvostoliitto voisi hajota, ja varoi siksi visusti rohkaisemasta baltteja. Muodollisesti suhteet Viroon normalisoituivat elokuussa 1991, kun Boris Jeltsin oli tunnustanut Venäjän puolesta entisen neuvostotasavallan itsenäisyyden. Koiviston suhtautuminen jäi kuitenkin virolaisten mieliin loukkaavana kylmäkiskoisuutena, jota kaikki eivät ole vieläkään unohtaneet.

Lännessä Suomi hakeutui Koiviston johdolla ensin vapaakauppaliitto Eftan täysjäseneksi 1986, sitten Euroopan neuvostoon 1989 ja lopulta Euroopan yhteisöön eli nykyiseen Euroopan unioniin, jonne jätettiin jäsenhakemus maaliskuussa 1992. Jäsenyydestä neuvoteltiin kaksi vuotta, ja neuvottelut saatiin päätökseen 1. maaliskuuta 1994, samana päivänä kun Koivisto väistyi presidentin paikalta.

EU-neuvottelut olivat erikoinen prosessi, jossa kansalaisille ei koko aikana voitu sanoa suoraan, mistä pohjimmiltaan oli kysymys. Vasta muistelmissaan Koivisto myönsi, että tärkein Suomen jäsenyyden puolesta puhunut seikka oli turvallisuuspolitiikka. Sitä ei kuitenkaan saanut paljastaa niin kauan kuin neuvottelut olivat kesken.

Koivistolle oli kova paikka, kun Ruotsi haki EU:n jäsenyyttä kertomatta siitä etukäteen Suomelle. Suhde ruotsalaisiin oli muutenkin kompleksinen. Vähäeleistä varsinaissuomalaista ärsytti vanhan suurvallan tapa esiintyä naapurien ja välillä koko maailman oppimestarina.

Gorbatšovin lisäksi Koivistolla oli erityissuhde toiseen suurvaltajohtajaan, Yhdysvaltojen varapresidenttiin ja myöhemmin presidenttiin George H. W. Bushiin. Amerikkalaiset arvostivat Koiviston kokemusta ja kuuntelivat – tai ainakin antoivat ymmärtää kuuntelevansa – tämän arvioita Neuvostoliiton kehityksestä. Bush sai niitä myös kirjeissä, joita hän ja Koivisto kirjoittivat toisilleen.

Koiviston aikana Moskovassa vierailleilla USA:n johtajilla oli tapana pysähtyä ensin Helsinkiin vähäksi aikaa. Virassa oleva Yhdysvaltain presidentti on käynyt Suomessa vain viidesti, ja kolme näistä käynneistä osui Koiviston kaudelle. Bushin lisäksi Koivisto sai isännöidä Ronald Reagania, joka viipyi täällä neljä päivää toukokuussa 1988.

Sisäpolitiikassa Koivisto halusi – ainakin puheiden tasolla – hävittää kekkoslaisen presidenttikeskeisen järjestelmän ja siirtää Suomen normaaliin parlamentarismiin.

Pääministerin asema vahvistui, hallitukset istuivat koko vaalikauden ja eduskuntavaalien tulos näkyi hallituksen kokoonpanossa. Perustuslakia muutettiin niin, ettei presidentti voinut enää mielivaltaisesti hajottaa eduskuntaa.

Aina Koivisto ei malttanut elää niin kuin opetti. Vuonna 1986 tuli eteen uusi kirkkolaki, jossa hallitus esitti kahden arkipyhän, loppiaisen ja helatorstain, siirtämistä alkuperäisille paikoilleen. Työmarkkinoiden reaktioita pelännyt Koivisto hyväksyi lain, mutta lykkäsi sen voimaantuloa useilla vuosilla.

Keväällä 1987 Koivisto puolestaan esti keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n johtajia muodostamasta porvarihallitusta ja ”manuaalisesti ohjasi” kokoomuslaiset valitsemaan kumppanikseen Sdp:n. Kulisseissa hän myös tuki hallituksen onnettomaksi osoittautunutta ”vahvan markan politiikkaa” paljon yli sen, mitä presidentiltä olisi voinut odottaa.

Vuonna 1988 Suomessa oli ensimmäisen ja ainoan kerran yhdistelmävaalit, joissa kansalaiset äänestivät sekä valitsijamiehiä että suoraan presidenttiä. Koska kukaan ehdokas ei saanut yli puolta äänistä – Koivisto keräsi 48,9 prosenttia – ratkaisu siirtyi valitsijamiehille. Toisella kierroksella Koivisto sai heistä taakseen 189: omat ja lisäksi 45 Harri Holkerin (kok) valitsijaa.

Seuraava hallitus muodostettiin ilman Koiviston väliintuloa. Esko Ahon johtama keskusta saavutti 1991 ”veret seisauttaneen vaalivoiton”, ja Ahosta tuli Suomen historian siihen mennessä nuorin pääministeri.

Ahon ja Koiviston välille syntyi samantapainen isä-poikasuhde, jollainen Kekkosella oli aikoinaan ollut Paavo Väyrysen (kesk) kanssa. Kun Aho ja muut ministerit tuskailivat edeltäjiltään perimiensä valtavien talousvaikeuksien parissa, Koivisto ilmoitti puolustavansa hallitusta tarvittaessa ”jopa sitä itseään vastaan”. Presidentin tuki hallituksen leikkauslinjalle ei horjunut, vaikka hänen vanha puolueensa Sdp arvosteli sitä jyrkästi.

Laman takia ahdinkoon joutuneet odottivat turhaan presidentillistä sympatiaa.

Yleiseen mielipiteeseen Koivisto suhtautui kuin valistunut itsevaltias: muoti-ilmiöt tulivat ja menivät, tärkeintä oli toimia niin kuin itse oikeaksi koki ja parhaaksi näki.

Yksi tällainen ajan hengen tuote oli 1980-luvun alun rötösherrajahti, jossa moni korkeasti lainoppinutkin menetti Koiviston mielestä suhteellisuudentajunsa. Syksyllä 1983 hän toi niin sanotussa koripallopuheessaan esiin ajatuksen, että liian monta kertaa juttunsa hävinnyt syyttäjä voitaisiin siirtää joksikin aikaa sivuun. Oikeuskansleri Kai Korte pahoitti mielensä ja kantoi Koivistolle kaunaa pitkään.

Mediaan Koiviston suhtautui presidenttinä varautuneesti. Häntä harmitti toimittajien tapa nostaa keskuudestaan joku mielipidejohtajaksi, jota toiset seurasivat. Sopulivertauksessa kaikki eläintieteelliset faktat eivät olleet kohdallaan, mutta se jäi silti elämään.

Koivisto oli äärimmäisen tarkka siitä, miten hänen sanomisiaan siteerattiin. Pahinta oli, jos lausunnot irrotettiin alkuperäisesti yhteydestään tai niistä esitettiin liian pitkälle meneviä tulkintoja. Erityisen ikävää oli, että sitä tehtiin jopa Yleisradiossa.

Siinä missä Kekkonen oli aikoinaan kalkkeutunut vasemmalle, Koivistosta tuli vanhoilla päivillään aikaisempaa konservatiivisempi. Laman takia ahdinkoon joutuneet suomalaiset odottivat vaikeuksiensa keskellä turhaan presidentillistä sympatiaa. Ihmisoikeusasioissa hän vältteli suuria kirjaimia niin johdonmukaisesti, että häntä syytettiin välillä kylmäkiskoiseksi.

Koivisto olisi voinut pyrkiä vielä kolmannelle kaudelle, mutta hän jätti tilaisuuden käyttämättä. Koivistoa vaivasi muisto siitä, että tuoreena presidenttinä hänellä ei ollut edeltäjää, jolta olisi voinut kysyä neuvoja. Oman seuraajan piti saada paremmat lähtökohdat.

Koivisto ja Martti Ahtisaari olivat henkilöinä niin erilaisia, että suhteesta ei muodostunut kovin läheistä. Tarja Halosen kanssa yhteistyö toimi paremmin, ja Sauli Niinistön – toisen varsinaissuomalaisen – kanssa saattoi jo aistia jonkinlaista sielujen sympatiaa. Niinistön aloittaessa Koivisto oli kuitenkin jo niin iäkäs, että hän vetäytyi yhä enemmän yksityisyyteen. Linnan juhlissa hänet nähtiin itsenäisyyspäivänä viimeisen kerran 2012. Lopulta Alzheimerin tauti vei muistin ja voimat.

Eläkkeellä Koivisto keskittyi aluksi muistelmien kirjoittamiseen. Presidenttikausien sisäpolitiikkaa käsitellyt teos Kaksi kautta ilmestyi 1994 ja ulkopolitiikkaan keskittynyt Historian tekijät seuraavana vuonna. Niiden jälkeen Koivisto kirjoitti vielä kirjat nuoruudestaan ja sotakokemuksistaan, poliittisen uransa alkuajoista sekä rakkaasta harrastuksestaan Venäjästä.

Toinen rakas harrastus, lentopallo, kulki mukana senkin jälkeen, kun pelimies ei enää itse päässyt kentälle. Koivisto kävi uskollisesti katsomassa otteluita ja tapaamassa vanhoja Sikariporras-joukkueensa pelikavereita. Helsinkiläiset saattoivat myös silloin tällöin törmätä raitiovaunussa tuttuun kookkaaseen, vaikka jo kumaraan hahmoon.

Lisäksi hiljaiselon katkaisivat säästeliäästi myönnetyt mutta aina suurta huomiota herättäneet haastattelut, joissa Koivisto otti kantaa turvallisuuspolitiikkaan, EU:n kehitykseen ja presidentin asemaan.

Viimeisissä haastatteluissaan hän toi esiin huolensa siitä, että presidentiltä oli viety jo liikaakin valtaa– mihin hän itse oli aikoinaan poliitikkoja rohkaissut.

Yhtäkkiä se ei enää tuntunut niin hyvältä ajatukselta.

Koivisto sanoi, että hänen omatuntonsa oli alkanut kolkuttaa.  

 

 

Jutun kuvat: Jouko Kesäläinen / Kalle Kultala / Markku Niskanen / Jussi Nukari / Kari Santala / Lehtikuva / OM-Arkisto

 

Kuuntele SK-Radion Tasavallan presidentit -podcast: Mauno Koivisto – Viimeinen majesteetti jahkaili, mutto osasi myös iskeä lujaa

 

Mauno Koivisto haudataan Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin 25. toukokuuta 2017. Siunaustilaisuus pidetään Helsingin Tuomiokirkossa.