Seppo Knuuttila paljastaa Itämeren likaajia – ja saa vihamiehiä
Erikoistutkija sanoo kasvaneensa kiinni Itämereen.
9
MIN
Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.
”Mähän hukun nyt!”
Veneen takaa nousi vihreä vesimassa peilityynestä merestä. Pystysuora seinämä peitti horisontin hetkessä. Seppo Knuuttila katsoi sitä epäuskoisena, käsi tiukasti ankkuriköydessä kiinni.
Knuuttila oli ankkuroinut Busterinsa lähelle Halliluotoa Helsingin edustalla.
Sitten aalto vyöryi päälle.
Viisimetrinen moottorivene nousi perä edellä pystyyn.
Knuuttila lensi mereen, ympäri kääntynyt vene putosi hänen päälleen ja ajautui luodon rantavesiin.
Knuuttilalla oli pelastautumispuku, mutta veneen alla ei ollut ilmataskua. Hän oli jumissa alle viisiasteisessa merivedessä.
”Ajattelin vain, että nyt sitten tuli lähtö. Päällimmäisin tunne oli valtava pettymys”, Knuuttila muistelee.
Kokeneen Itämeri-tutkijan ja merellä liikkujan kohtaloksi oli koitua Tallinkin aluksen peräaalto. Oli vappuaatto 2010, kaunis iltapäivä ja Knuuttila linturetkellä. Halliluodon vieressä kulkee Tallinnan liikenteen syväväylä, jolla alukset kulkevat jo lähes 30 solmun vauhtia.
”Tiesin hyvin vaaran, joka liittyy nopeiden alusten isoihin peräaaltoihin niiden kohdatessa matalikon. Tsunami syntyy samalla lailla. Olin siirtynyt muutaman kymmenen metrin päähän luodosta – mutta epäonnekseni juuri siihen, missä aalto nousi.”
Jälkilaine nosti veneen laidan hetkeksi vedenalaisen kiven päälle. Laidan ja merenpohjan väliin syntyi kapea rako. Siitä Knuuttila sai kammettua itsensä juuri ja juuri veneen alta pois.
Mies horjui vesirajasta luodolle. Aiemmin jätettyjen retkivarusteiden joukossa oli toinen puhelin. Toinen oli jo Suomenlahden pohjassa.
”Mulla on aina vesillä kaksi puhelinta. Älypuhelimiin ei voi luottaa. Toinen on peruskapula, joka on soittamista varten.”
Kohmettunein sormin puhelinta etsiessään Knuuttila katseli, miten Tallinnan suunnasta lähestyi toinen nopea alus. Sen peräaalto heitti veneen lopulta ylösalaisin kalliolle.
”Silloin olisin päässyt kuiville, mutta olisin jo ollut hukkunut. Ja jos olisin huitonut luodolta apua, niin laivalta olisi varmaan vain vilkuteltu iloisesti takaisin – hauskaa vappua sinnekin!”
Helsingin venepoliisi oli paikalla tunnin kuluttua soitosta.
”Vasta poliisiveneessä matkalla Lauttasaareen aloin ymmärtää, miten täpärä pelastumiseni oli ollut. Mietin, että mulla alkoi juuri nyt jatkoaika.”
Suomen ympäristökeskuksen eli Syken erikoistutkija Seppo Knuuttila on käyttänyt jatkoaikansa tehokkaasti elämäntehtäväänsä, Itämeren rehevöitymisen pysäyttämiseen.
Hänen peräänantamaton työnsä on paljastanut uusia päästölähteitä, joiden tukkiminen vähentää merkittävästi Itämeren fosforikuormitusta. Se tarkoittaa puhtaampia uimavesiä, vähemmän sinilevää, enemmän elinmahdollisuuksia kaloille ja linnuille.
Seisomme Eiranrannassa. Aallot vaahtoavat harmaalla selällä, pisarat piiskaavat kallioita. Itämeri kurittaa taas tytärtään.
Mutta vesi on kirkkaampaa kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin Suomenlahden tila oli kurjimmillaan. Mutta sinileväpuuroa riittää tänäkin kesänä.
”Meri oli kaatopaikka lähes vuosisadan, ja sen vesi vaihtuu hitaasti. Voi mennä toiset sata vuotta ennen kuin näemme puhtaan Itämeren, vaikka ravinnekuormituksen leikkaukset onnistuisivat. Silti monilla rannikkoalueilla, kuten Kotkan edustalla ja Helsingin sisälahdilla, on jo tapahtunut selkeää paranemista.”
Knuuttilan paljastuksista merkittävin teki hänestä tunnetun mutta myös vihatun.
Knuuttila otti työtovereineen vuonna 2008 näytteitä Venäjän puolelta Suomenlahteen laskevista joista. Laukaan- eli Lugajoen suulla fosforipitoisuus oli yllättävän korkea.
Tilaisuus jatkaa tutkimuksia aukeni silti vasta syksyllä 2011 Itämeren suojelukomission Helcomin käynnistämän hankkeen myötä.
”Venäläisten havaintopaikka oli 50 kilometriä jokisuusta ylöspäin, mutta päätimme ottaa näytteet myös samalta jokisuulta kuin kolme vuotta aiemmin. Pitoisuus oli nytkin kymmenkertainen. Välissä oli vain yksi mahdollinen kuormittaja, Fosforit. Piti enää osoittaa, että päästö oli sieltä peräisin.”
Pienen Verhovskipuron kohdalla Kingisseppissä mittarit hyppäsivät taivaisiin, ja puron päässä oli Fosforitin kipsijätevuori.
Knuuttila laski, että lannoitetehtaalta valui Itämereen vuodessa ainakin yhtä suuri fosforikuorma kuin Suomen kaikista ihmisperäisistä lähteistä.
”Mutta kun Helcom tammikuussa 2012 tiedotti päästöstä, tehdas ilmoitti, ettei sillä ole siihen osuutta. Sen uudet näytteet Verhoskipurosta osoittivat fosforipitoisuuden alentuneen parissa päivässä 94 prosenttia!”
Kissa ja hiiri-leikki huipentui huhtikuussa 2012.
Uudesta näytteenotosta oli vihdoin sovittu Helcomin, Syken, venäläisten viranomaisten ja Fosforitin omistajan Euro Chemin kesken.
”Osoitin kartasta alueet, joista mielestäni näytteet piti ottaa, eikä siihen ollut huomautettavaa.”
Näytteenotto alkoi keskiviikkona 11.
huhtikuuta. Tutkijat jakautuivat kahteen ryhmään. Knuuttila oli kävellyt oman reittinsä läpi, kun vierelle ajoi maastoauto.
”Kolme virkapukuista vartiointiliikkeen miestä käski sisään ja vei tehtaalle.”
Henkilötietojen tarkistaminen muuttui pian Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n kuulusteluksi. Se kesti puolestapäivästä iltakahdeksaan.
”Kävi selväksi, että syy pidätykseeni oli päästön tuominen julkisuuteen. Keskeinen vaatimus vapauttamiselleni oli tietokoneeni luovutus FSB:lle. Koska en voinut suostua, päädyin yöksi putkaan.”
Kuulustelut jatkuivat koko torstain. ”Lopulta palattiin siihen, olinko nyt valmis luovuttamaan tietokoneeni. Sanoin, etten ole.”
Knuuttila kuitenkin vapautettiin.
”Mutta Vaalimaan raja-asemalla torstai-iltana autoamme odotti kahdeksan hengen delegaatio koiralla vahvistettuna. Tuli selväksi, etten pääse yli, ellen anna tietokonettani. Suomen Pietarin konsulaatista saamani ohjeistuksen mukaan sitten luovutin sen.”
Kuulustelut kestivät kahdeksan tuntia.
”Kun perjantaiaamuna kuudelta saavuin kotiini Helsinkiin, laskin valvoneeni 51 tuntia putkeen ja viettäneeni siitä ajasta kaksi kolmasosaa kuulustelussa tai sellissä.”
Halliluodon vihreä peräaalto nousi Knuuttilan mieleen pidätyksen aikana.
”Kun minulta kysyttiin myöhemmin, pelkäsinkö, saatoin sanoa heti, että en: olen ollut pahemmassakin paikassa.”
Tärkein tapahtui. Euro Chem teki jo kesäkuun alussa täyskäännöksen ja myönsi päästön alkuperäksi kipsijätevuoren suotovedet. Verhovskipuro padottiin, tehtaan valumavedet pumpattiin puhdistuslaitokseen ennen Laukaanjokeen johtamista.
”Puhdistuksen toteutus maksoi Euro Chemille puoli miljoonaa euroa. Sillä pienennetään Suomenlahden fosforikuormitusta saman verran kuin kustannustehokkaana pidetyllä Pietarin jätevesiremontilla, joka on maksanut yli miljardi euroa.”
Jättipäästö ja eritoten Knuuttilan pidätys olivat vaikeita paloja Suomen viranomaisille. Ulkoministeriö lähetti hänen pidätyksestään ja tietokoneen takavarikosta nootit Venäjälle, mutta omasta ympäristöministeriöstä puolustajia oli vaikea löytää.
”Sain kuulla olevani Suomen ja Venäjän ympäristösuhteiden pilaaja; jopa pätevyyteni tutkijana kyseenalaistettiin. Pidätyksestä kehotettiin vaikenemaan kokonaan, jottei ärsytettäisi Venäjää.”
Ympäristöministeri Ville Niinistö (vihr) kuitenkin puolusti Knuuttilaa julkisesti ja totesi tulosten puhuvan puolestaan.
Saman Niinistö sai tehdä juhannuksen alla 2013. Knuuttila tutki nyt Puolaa, jossa tiedettiin sijaitsevan kaksi Kingisseppin kaltaista kipsijätevuorta lähellä Itämerta.
”Niistä Policen kipsivuori Oderjoen suulla on Itämeren valuma-alueen suurin. Se sisältää fosforipitoista kipsijätettä jopa puolet enemmän kuin Fosforitin vuori.”
Puola kiisti epäilyt päästöistä eikä antanut selvityksiä. Kun Suomen ja Puolan ympäristöministerit olivat sopineet yhteisestä näytteenotosta, Knuuttilalle ilmoitettiin, että hän ei osallistu näytteenottoon.
”Mitään perusteluja hyllytykselleni ei annettu. Oman ministeriön kanta tuntui iskulta vyön alle. Ilmoitin välittömästi irtisanoutuvani.”
Syrjäytys tuli yllätyksenä myös Niinistölle. Hän kumosi päätöksen välittömästi.
”Puhuin hänen kanssaan vielä samana päivänä. Kun kävi selväksi, että minulla on yhä hänen täysi luottamuksensa, ilmoitin voivani jatkaa työtäni.”
Tarina on yhä kesken: yhteiset tutkimukset antoivat vahvoja viitteitä päästöistä sekä Gdanskissa että Policessa.
Kotkan rannikkovesien surkea tila teki Knuuttilasta Itämeren suojelijan.
Hän kasvoi tehtaan varjossa Karhulassa, jossa isä työskenteli Enso-Gutzeitilla myyntipäällikkönä. Äiti hoiti kotia, Seppoa ja hänen nuorempaa veljeään.
”Näin pienestä pitäen, miten jätevedet vaikuttivat mereen. Haminan-kesämökkimme vastarannalla savutti toinen Enson tehdas, Summan paperitehdas. Ajan tavan mukaan se laski jätevetensä puhdistamattomina Suomenlahteen. Vesi kupli ja haisi, kuitulautat ajelehtivat kauas merelle.”
Kolmetoistavuotiaana virinnyt lintuharrastus sinetöi uravalinnan.
”Olen kirjannut lintuhavaintoja vuodesta 1971 asti.
Aluksi minua huoletti merikotkaa ja muita suuria petolintuja uhannut sukupuutto. Tuolloin Suomessa vasta alettiin herätä vesien pilaantumisen aiheuttamiin ympäristö- ja terveyshaittoihin.”
Kannan aallonpohjassa merikotkat eivät saaneet Suomen rannikolla yhtä ainutta poikasta siivilleen. Munat olivat täynnä DDT:n ja PCB:n kaltaisia myrkkyjä.
Knuuttilalle se oli kova pala. Päätös ryhtyä limnologiksi eli vesistöntutkijaksi kiteytyi, kesti ja piti.
Hän luki pääsykokeisiin varusmiespalveluksen aikana, jäi Haminaan reserviupseerikoulun kesävänrikiksi ja pyrki myös Kadettikouluun. Limnologiaa otettiin lukemaan vain kymmenen opiskelijaa vuodessa, ammattiupseerin ura tuntui vaihtoehdolta.
”Pääsin molempiin. Ratkaisu limnologian hyväksi oli helppo, vaikka RUK:n johtaja kutsui keskustelemaan.”
Knuuttila on työskennellyt ympäristöhallinnossa nyt tasan 30 vuotta, Suomen ympäristökeskuksessa sen alusta 1995 asti.
”Kun käyn Haminan mökillä talviverkoilla, saattaa ympärillä pyöriä neljäkin merikotkaa yhtä aikaa. Poikasia syntyy vuodessa yli 300, eikä talviruokintaa enää tarvita.”
Knuuttila suosittelee käyttämään monipuolisesti Itämeren villiä, kestävästi pyydettyä kalaa.
Sitä hän syö itsekin. Siitäkin huolimatta, että Itämeren ison silakan, lohen ja meritaimenen dioksiiniarvot ylittävät EU:ssa asetetut raja-arvot.
”No, silakan pitoisuudet ovat laskeneet 60 prosenttia 1960-luvun huippulukemista. Ja silloin sitä syötiin Suomessa selvästi nykyistä enemmän. Myös iso lahna savustettuna ja uunikalana on mainiota ruokaa. Ja kalastus on hyvä ja hauska tapa kertoa lapsillekin merestä ja ympäristöstä.”
Knuuttilalle myönnettiin viime vuonna Itämerisäätiön palkinto pitkäjänteisestä työstä Itämeren hyväksi. Hänet on kutsuttu säätiön valtuuskunnan jäseneksi.
”Se, että on voinut oikeasti vaikuttaa meriympäristön tilaan, antaa hirveästi voimaa. Se pyyhkii pois ikävämpiä asioita.”
Knuuttila tunnustaa, ettei pysty erottamaan vapaa-aikaa työstään. Tärkeä syy, miksi työ maistuu, on itse meriluonto.
”Olen purjehtinut ja sukeltanut, kalastan ja tarkkailen lintuja. Harrastustenkin kautta näkee muutokset meren tilassa. Enkä ole ikinä tuntenut, että olisin täysinoppinut. Luonto tuottaa jatkuvasti uusia yllätyksiä.”
Kuten silloin, kun Knuuttila oli hankkinut tuliterän Busterin tuhoutuneen tilalle.
”Vene oli trailerilla kesämökin pihalla, kun ukkosmyrsky kaatoi päälle kasan puita. Se siis haaksirikkoutui kuivalla maalla.”