Suomi tarvitsee korsukonsensusta

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 1/2025. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä.

Kirjoitin noin vuosi sitten Kanavassa rakenteellisista muutoksista, jotka haastoivat työmarkkinoiden totuttuja pelinsääntöjä. Pidin kiistanalaisia peruskysymyksiä paremminkin pragmaattisina kuin ideologisina. Korostin järjestelmän toimintakyvyn merkitystä, kun maamme ulkoisen turvallisuuden kannalta oli näköpiirissä uudenlaisia uhkia.

Kaikista näistä syistä, ja melko toimintakykyisen lähihistoriankin valossa, saattoi näyttää siltä, että ovet olisivat avoinna sovinnollisille ratkaisuille. Ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, eskalaatio jatkuu ja lähihistoriaan nähden poikkeuksellinen tapahtumaketju on meneillään.

Kertaan lyhyesti tapahtumien pääasiallisen kulun. Sympatiani palkansaajaliikkeen suuntaan tunnetaan, mutta en ole etsimässä syyllisiä tai syyttömiä osapuolia. Juuri nyt tulee tarkastella asioita itse neuvottelujärjestelmän muutospaineiden kannalta. Mittavat palkkojen korotusvaatimukset eivät nousekaan esiin jossain kilpailukyvyn viitekehyksessä. Mieluummin ne ovat meneillään olevan kehityksen odotetun kaltaista poliittista askelkulkua.

Elinkeinoelämän piirissä oltiin tyytymättömiä järjestelmän avainkysymysten hitaaksi katsottuun etenemiseen ja haettiin ratkaisuja hallitusohjelman kautta. Hallitus otti huomioon elinkeinoelämän toivomukset ja ryhtyi näin perinteistämme poiketen työmarkkinoiden osapuoleksi. Palkansaajat esittävät nyt johdonmukaisesti vaatimuksiaan paitsi työnantajien myös hallituksen suuntaan.

Järjestelmän kannalta on etenkin yksi seikka huomionarvoinen. Kun hallitus astuu neuvottelukabinettiin, se tuo mukanaan seinälle ripustettavan huoneentaulun eli hallitusohjelman. Kyseinen asiakirja on monien poliittisten kom­promissien huolellinen tulos niin, että lukuisat erilaiset asiat ovat kiinteästi sidotut toisiinsa. Jos yhdestä osasta irtaannuttaisiin, avautuisivat poliittiseen kiistelyyn ohjelman muutkin sivut. Hallitus on ohjelmansakin vuoksi tinkimätön ja korostaa parlamentaarista asemaansa.

Hallitus ei olekaan työmarkkinoiden neuvotteluissa oikein sovelias osapuoli. Kun se tulee mukaan, se mikä oli kenties tarkoitettu neuvoteltavaksi muuttuukin saneluksi. Samalla herää huolestuttava ajatus, muuttuvatko pelinsäännöt jatkossakin sen mukaan, miten hallitusohjelmia vaalien tuloksena kirjoitetaan. Eihän päivänpolitiikka voi toki ryhtyä näille markkinoille pysyväksi asukkaaksi, ottamaan legitiimejä selkävoittoja puoleen tai toiseen vaalitulosten mukaan. Vai voiko sittenkin?

Järjestelmämme näyttää joka tapauksessa oirehtivan suorastaan paradigmaattisesta muutoksesta. Jos siihen kerran ajaudutaan, ei siitä hevin pääse eroon. Kaikki osapuolet saattavat kohta olla vankeja uuden paradigman ilmastossa, jossa neuvotteluhalu tukehtuu.

Kiivaassa väittelyssä ovat olleet etualalla työreformit. On kummasteltu, miten syvästi etujärjestöjen kiistat vaikeuttavat yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa. Mutta onko kenties käynyt niin, että näiden kiistojen sumuverhoissa on ollut kehittymässä laajakantoisempi poliittisen kulttuurin muutos: yhteiskunta olisi polarisoitumassa siten, että kiistat kärjistyvät ja voimapolitiikka tunkeutuu neuvotteluihin. Meneillään siis olisi suomalaisen politiikan perustavampi kahtiajakautuminen, jonka seuraukset näkyvät nyt työmarkkinoiden eskalaationa. Häntä ei heiluttaisikaan koiraa, vaan koira häntää.

Vuosikausiin ei ole tarvinnut kantaa murhetta suomalaisen konsensuksen mahdollisesta pitkäaikaisesta haurastumisesta. Huolen enteet paljastuvat pahaan aikaan, kun uuden kylmän sodan vaaralliset piirteet ovat alkaneet näkyä yhä selvemmin.

Olen tutustunut Mikko Hautalan, Jaakko Iloniemen ja Henri Vanhasen tuoreisiin asiantunteviin kirjoituksiin. Ne tuovat viileästi esiin kylmän sodan uudet uhkakuvat. Joutuu kysymään, ottaako haasteen vastaan polarisoituva vai eheytyvä kansakunta.

Päivän kiistoissa on kiintoisaa tarkastella, miten suomalaisen järjestelmän eheyttä on historian eräissä kriittisissä vaiheissa koeteltu. Vuosia sitten luin Risto Volasen teoksen Nuori Suomi ja huomaan sen sanoman ajankohtaistuvan. Teos on dramaattinen kuvaus kaikin tavoin epävarmasta kansainvälisestä tilanteesta, jolloin nuori kansakunta haki itsenäisyydelleen hyväksyntää ja tunnustusta silloisten geopoliittisten voimien kentässä, sisällissodan haavojen vielä ollessa auki. Merkittävintä oli, saattoiko heti vihan vuosien jälkeen kehittyä riittävää kansallista eheytymistä ja kestäviä demokraattisia instituutioita.

Alun alkaen oli kyse ulkopolitiikan ja kansallisen eheyden molemminpuolisesta vuorovaikutuksesta. Vaadittiin valtiomiesmäistä taitoa rakentaa viisasta diplomatiaa ja luoda samalla rakentavaa yhteiskunnallista dialogia poliittisen keskirajan ylitse. Näinä aikoina luotiin poliittiselle konsensukselle pitkään kestäneet perustukset. Volanen päättää teoksensa ajatukseen, että tuolloin opeteltiin liikennesääntöjä, jotka johtaisivat vakauteen eivätkä ruokkisi ääriryhmiä radikalisoimaan toinen toisiaan.

Kun toinen maailmansota sitten oli vyöryvä Suomeen, jouduimme vastaanottamaan Neuvostoliiton ankarat aluevaatimukset. Niin joutuivat Baltian maatkin. Ero Suomeen oli kuitenkin huomattava. René Nybergin hienossa teoksessa Viimeinen juna Moskovaan on suorastaan mieltä ahdistavaa analyysia siitä, mikä merkitys saattoi olla kansallisella eheydellä ja miten sen turvin tai ilman sen nojaa kansakuntien kohtalot poikkesivat toisistaan.

Baltian maat olivat heikentyneet luopuessaan parlamentaarisesta demokratiasta, kun taas Suomi oli ehtinyt sisäisesti vahvistua. Suomella oli puolustustahtoa ja arvoja mitä puolustaa, kun taas Baltiassa saattoi esiintyä kansallista defaitismia. Nyberg palauttaa mieliin Molotovin uhkaavan arvion vuodelta 1940: pienet kansat häviävät tulevaisuudessa.

Hävityn sodan jälkeen kohdattiin uusi vaikea testi, kun ulkopolitiikkamme orientoitui väistämättömissä kahleissaan uudelleen ja taisteluiden raunioista alettiin toiveikkaasti rakentaa parempaa yhteiskuntaa. Nyt meillä on yksi maailman kehutuimmista hyvinvointivaltioista, mutta sen kehittymisen ulkopoliittista kautta on alettu kutsua tarkoituksellisen häpeällisellä suomettumisen nimellä. Puhuttelu kuulostaa oudolta, sillä onhan ollut tapana sanoa, että puu tuomittakoon hedelmiensä mukaan.

Suomettuminen on toki epämääräinen termi. Olen oppinut ajattelemaan, että se myös johtaa harhaan antaessaan ymmärtää, että heikko politiikka olisi johtanut vahvojen asemien menetykseen. On käynyt juuri päinvastoin. Suomettumisen käsite ei myöskään virittele yhteiskunnallista analyysia vaan tuottaa pelkästään jälkiviisauden ivaa.

Nojaankin mieluummin presidentti Alexander Stubbin tuoreeseen käsitevälineistöön. Hänen ajattelussaan kaksi käsitettä, arvopohja ja realismi, seurustelevat keskenään. Näin syntyy eväitä asioiden analyyttiseen tarkasteluun.

Asioiden kulkua voi tulkita lyhyesti vaikkapa seuraavalla tavalla.

Realismia edustaa häikäilemätön itäinen suurvalta, joka aikoinaan johti asevarustelun ja avaruusvalloituksen kilpaa. Neuvostoliitto oli ylivoimallaan lyönyt Suomen sodassa ja yritti edelleen näännyttää silloista primitiivistä talouttamme massiivisilla sotakorvauksilla. Se oli pakottanut Suomen yya-sopimukseen, jolla pitkään pyrittiin kahlitsemaan maamme turvallisuus- ja kauppapoliittista liikkumatilaa.

Arvopohjaa puolestaan edustaa pyrkimys rakentaa lähinnä metsävarojen ja niihin kytkeytyvän teollisen rakenteen turvin niin vahva kansanvaltainen hyvinvointiyhteiskunta, että se kykenisi koulutuspolitiikan turvin rekrytoimaan kaikki lahjakkuusreservit. Näin kehittyisi kokonaan uusi kasvun voimavara.

Mutta miten muuntaa metsävarat vihreäksi kullaksi ja talouskasvun sekä hyvinvoinnin lähteeksi? Kun se oli mahdollista vain integroitumalla läntisille markkinoille, niin seuraava kysymys kuuluukin, miten lännettyä yya-sopimuksen pihdeissä. Kun ei ollut voimaa, tuli liikkumatilan kasvattamiseksi turvautua diplomatiaan eli luottamuksellisiin idänsuhteisiin.

Konsensus ei ole sinänsä hyvä asia. Sillä voi olla myös takapihansa ja tämä koskee myös näitä haasteisia vuosia. Ulkopolitiikan argumenttien ylivoimaisuus näivetti parlamentarismia.

Pikkupolitiikassa oli laajalti nähtävissä hyvinkin kelvotonta Neuvostoliiton mielistelyä. Ystäväni Mauno Koivisto pohti keskusteluissamme luottamuksen käsitteen nyansseja. Hänen mukaansa J. K. Paasikivi rakensi idänsuhteissa luottamusta mutta Urho Kekkonen täydellistä luottamusta.

Kun ulkopolitiikkaa raamitetaan, ei mustavalkoisuus ole erityinen hyve, kuten Henri Vanhanen on vastikään Kanavassa (8/2024) huomauttanut. Arvopohjaisen realismin avulla taas on mahdollista rakentaa dialogia ja kuvaa konsensuksen moni-ilmeisestä etupihasta. Käsite muistuttaa sitkeistä pyrkimyksistä avartaa turvallisuuden ja hyvinvoinnin tilaa oikullisen suurvallan paineiden alla. Siinä ei ollut kyse ulkopolitiikan ja hyvinvointipolitiikan erillisistä tavoitteista vaan yhdestä strategisesta kokonaisuudesta. Suomalainen hyvinvointivaltio syntyi viisaan diplomatian turvin.

Kun katse suunnataan tulevaan ja kriisiytyvään kansainväliseen kehitykseen, on syytä hyödyntää historiallista kuvaa järjestelmämme toimintakyvyn perusteista. Diplomatian, hyvinvointipolitiikan ja kansallisen eheyden kokonaisuus ja sen jatkuvuuden tarve korostuu.

Edellä mainittujen asiantuntijoiden valottamana avautuu näköpiiriin geopolitiikan ja geotalouden fragmentoituminen. Pitkittyvään ja kenties kiihtyvään uuteen kylmään sotaan voi kytkeytyä laajenevan kauppasodan uhka. Läntisten johtovaltojen rinnalle on nousemassa Kiinan ja Intian tapaisia voimatekijöitä, joilta puuttuu kolonialismin historiallinen taakka mutta myös demokratian perinne ja ihanne. Demokratia ei ole osoittautunut vientitavaraksi vaan olosuhteet ovat sen tulevaisuuden kannalta käymässä aina vain vaarallisemmiksi.

Ulkoisten uhkien kasvaessa autoritääriset tendenssit vahvistuvat. Euroopassa on jo nyt tavattoman vaikeaa rakentaa vahvoja parlamentaarisia enemmistöhallituksia. Yhdysvallat on menettänyt suhteellista voima-asemaansa mutta oman kahtiajakautumisensa vuoksi myös kykyään toimia kansanvaltaisten arvojen airuena. Suomalainen demokratia joutuu tunnistamaan nämä läntiset uhat ja niiden rinnalla etenkin mahdollisuuden altistua idästä suuntautuvan modernin hybridisodan kohteeksi.

Mikko Hautalan puheenvuorossa on paasikivimäistä pessimismiä, tai sanokaamme realismia. Hänen mukaansa Suomen on varauduttava puolustustaloutensa pitkäaikaiseen ja laajamittaiseen kohentamiseen. Se tietää jo valmiiksi ahtaassa taloudellisessa tilanteessa puolustuksen, sosiaalisen tasauksen ja velkaantumisen hallinnan työlästä yhteensovittamista. Se on vaativa haaste eheällekin kansakunnalle, jonka hallituksella olisi leveät hartiat ja toimiva yhteistyö etujärjestöjen koko kentän kanssa. Polarisoituvalle yhteiskunnalle pulmat ovat ylimittaisia.

Olen edellä esittänyt koko joukon mielipiteitä. Epävarmaa aikaa elettäessä niitä sopii pitää yhtä hyvin kysymyksinä, jotka kaipaavat keskustelua. Huulilleni on näissä kriisiaikojen mietteissä pyrkinyt väkisinkin käsite, jonka tuon nyt pienen epäröinnin jälkeen julkilausutusti esiin: korsukonsensus.

Monien mielestä se on varmaan liian yksinkertainen ja harhaanjohtava, suorastaan pateettinen puheenparsi. Pidän sitä kuitenkin ajassamme sopivan provokatiivisena ilmaisuna. Se muistuttaa konsensuksen etupihan huolenkannosta näillä kylmän sodan näkymillä, tällä nimenomaisella maapallon kolkalla ja sen geopoliittisella historialla. Kenties se virittää myös tarkkaa korvaa kuuntelemaan meneillään olevan työmarkkinoiden eskalaation heikkoja signaaleja. 

Kirjallisuutta: Mikko Hautalan Sotaa ja rauhaa (Otava 2024), Jaakko Iloniemen ja Henri Vanhasen Vuosisadan kilpajuoksu (Docendo 2024), René Nybergin Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015) ja Risto Volasen Nuori Suomi (Otava 2019).

Seppo Lindblom on valtiotieteiden tohtori, joka on työskennellyt mm. valtiovarainministeriön osastopäällikkönä, kauppa- ja teollisuusministerinä, Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä ja Postipankin pääjohtajana.