Suomen ulkopolitiikka kohtaa vaativan kaksoishaasteen

Kesäkuussa julkaistiin valtioneuvoston ja samalla Suomen tuorein ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä selonteko. Sen voidaan katsoa olevan laadullisesti edeltäjiinsä nähden poikkeuksellinen, sillä vain muutamassa vuodessa sekä kansainvälisessä toimintaympäristössä että Suomen linjauksissa on tapahtunut suuria muutoksia. Varsinkin Nato-jäsenyys ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat jo itsessään olleet seurauksiltaan välittömiä ja historiallisia.

Muutoksessa ei ole kyse kuitenkaan vain Suomen tekemistä yksittäisistä ratkaisuista vaan yhtä lailla niiden mukana tulleista uusista ulkopolitiikan käsitteistä ja siitä tavasta, jolla Suomea pyritään asemoimaan pitkälle eteenpäin. Uusimmassa selonteossa puhutaan ”uuden ajan ulkopolitiikasta”, jonka ohella kansalliseen keskusteluun on noussut muitakin määritelmiä, kuten ”Nato-Suomi” ja ”arvopohjainen realismi”.

Jälkimmäinen määritelmä tuli suoraan presidentti Alexander Stubbin kynästä jo hänen vaalikampanjansa aikoihin ja muodostui sittemmin Suomen ulkopolitiikan viralliseksi linjaksi. Rautalangasta väännettynä se tarkoittaa liberaalidemokratian arvojen edistämistä niin kotona kuin kansainvälisestikin, mutta samaan aikaan sen hyväksymistä, etteivät ne ole universaalisti hyväksyttyjä.

Tähän yhdistyy lisäksi kansallinen ulottuvuus, jonka ytimessä on pyrkimys yhteistyöhön niissä asioissa ja sellaisten toimijoiden kanssa, jotka jollain tavalla tukevat Suomen kansallista etua. Kyse on siis valikoivasta toimintalinjasta, joka yrittää yhdistellä tilanteen mukaan parhaalla tavalla Suomen etua ja universaaleja arvoja. Joku voi nähdä tämän raadollisena oman edun tavoitteluna, toinen haluna löytää kompromisseja monimutkaisessa maailmassa.

Lähtökohtaisesti uudet linjaukset ovat osa sopeutumista nopeisiin tapahtumiin. Niillä on silti myös poliittinen ulottuvuus, sillä ylin ulkopoliittinen valta Suomessa on vaihtunut sekä uuden hallituksen että uuden tasavallan presidentin myötä. On tavanomaista, että poliittiset johtajat pyrkivät muovaamaan maaperää itsensä näköiseksi, ja tähän kuuluu olennaisesti uusien linjausten laatiminen. Sisältö avautuu, kun artikuloituja ajatuksia ryhdytään toteuttamaan käytännössä.

Jo nyt etenkin arvopohjainen realismi on herättänyt aktiivista keskustelua asiantuntijoiden piirissä ja eduskunnan käytävillä. Kiitosta se on saanut sen osalta, että linja tarjoaa aiempaa selkeämmän väylän avoimelle ulkopoliittiselle keskustelulle. Kritiikki puolestaan on tarttunut siihen, ettei arvopohjainen realismi sisällä varsinaisesti mitään uutta tai tarjoa konkretiaa sen suhteen, miten arvojen painotus näkyy Suomen ratkaisuissa.

Positiivista on joka tapauksessa se, että Suomen linjoista käydään aktiivista keskustelua. Maassamme on pitkät perinteet korostaa ulkopoliittisen yksimielisyyden itseisarvoa ja karsastaa julkista erimielisyyttä. Tervehenkiselle kriittiselle ulkopolitiikan linjakulttuurille olisikin kysyntää, ja siitä voisi tulla yksi viime vuosien rajujen muutosten parhaista seurauksista.

Suomalaisessa ulkopolitiikassa on kolme koulukuntaa.

Joka tapauksessa on perusteltua pohtia, onko arvopohjaisessa realismissa lopulta kyse uudesta ajattelutavasta. Erilaisista käsitteistä ja määritelmistä huolimatta suomalaiset ulkopolitiikan tekijät joutuvat viime kädessä painimaan jokseenkin muuttumattomien reunaehtojen puitteissa.

Arvopohjaisuus – Suomen tapauksessa liberaalidemokratian vaaliminen niin kotona kuin maailmallakin – on ollut läpi kylmän sodan aina julkilausuttu ja elimellinen osa maan ulkopolitiikkaa hallituksista tai presidentistä riippumatta.

Realismia puolestaan on se, ettei Suomen koko maailmankartalla ole muuttunut suuremmaksi, vaikka olemmekin ankkuroituneet osaksi läntisen geopolitiikan instituutioita Euroopan unionin ja nyt Naton kautta.

Omaa rajallisuuttamme emme pääse siis pakoon. Kyse on siltä osin ulkopolitiikan painotus­eroista, joita Suomessa rajallisuudesta huolimatta on ollut. Yhden raamin tähän tarjoaa Hiski Haukkalan ja Tapani Vaahtorannan määritelmä suomalaisen ulkopolitiikan historiallisista koulukunnista, joita ovat pienvaltiorealismi, euroatlantismi sekä globalismi.

Karkeasti tiivistettynä pienvaltiorealistit näkevät sotilaallisen voiman ensisijaisena kansainvälisessä politiikassa, euroatlantistit korostavat kansainvälistä oikeutta ja länsisuhteiden tasapainottavaa merkitystä ja globalistit puolestaan valtioiden rajat ylittävien ongelmien yhteistä ratkaisua. Toisenlainen jako on 1700-luvulle juontava ajatus ”hatuista” ja ”myssyistä”, jossa Suomen ulkopolitiikan suhtautuminen Venäjään on joko haukkamaisen kriittistä tai myöntyväistä.

Mustavalkoisuus ei ole erityinen hyve pyrkimyksissä raamittaa ulkopolitiikan perustaa. Usein myös Suomen ulkopolitiikka on käytännössä ollut jonkinlainen yhdistelmä kaikkia yllä mainittuja koulukuntia sekä hattuja ja myssyjä.

• Presidentti Niinistön kabinettia johtanut Haukkala aloittaa marraskuussa instituutin johdossa. Ulkopoliittinen instituutti

  Ulkopoliittisen instituutin johtajasta ei tule tunteiden tulkkia – ”En ole uusi Mika Aaltola, en myöskään anti-Aaltola. Olen Hiski Haukkala”

  10 MIN

Suomen agenda on mukautunut vallitseviin olosuhteisiin 25 viime vuoden aikana kovin paljon. Presidentti Tarja Halosen aikana Suomi jatkoi integraatiotaan länteen EU:n ja Naton kumppanuuden puitteissa sekä painotti globaaleja kysymyksiä, kun Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka olivat suurvaltapolitiikan polttopisteitä.

Venäjän sota Ukrainassa palautti 2010-luvun puolivälistä lähtien Euroopan turvallisuuden Suomen välittömän huomion kohteeksi. Presidentti Sauli Niinistön kaudella viralliseksi linjaksi määriteltiin ”aktiivinen vakauspolitiikka”. Vuoden 2014 jälkeen Suomi reagoi Venäjän toimiin Itä-Ukrainassa pyrkimällä yhä läheisempään turvallisuus- ja puolustusyhteistyöhön Naton ja sen jäsenmaiden kanssa, kuitenkaan hakematta liittokunnan jäsenyyttä. Tälle toimintatavalle oli ominaista eräänlainen tasapainoilu Venäjä-suhteiden hallinnan, maanpuolustuksen vahvistamisen, kansainvälisen oikeuden puolustamisen ja länsisuhteiden tiivistämisen välillä.

Jälkikäteen katsottuna Niinistön ajasta ja etenkin vuosista 2014–2022 voidaan puhua suomalaisen ulkopolitiikan yhtenä murroskautena. Tutkija Matti Pesun nimitys ”kolmas tie” tarkoittaa sitä tapaa, jolla Suomi pitäytyi kiristyneessä turvallisuustilanteessa Naton ulkopuolella virallisesti sotilaallisesti liittoumattomana maana, mutta ryhtyi paikkamaan mahdollista turvallisuusvajettaan suhteessa Venäjään tiivistämällä puolustusyhteistyötä Nato-maiden kanssa.

Vaikka virallisia turvatakuita ei Naton ulkopuolella ollut tarjolla, Suomi ankkuroi käytännön ratkaisuillaan itsensä Pohjois-Euroopassa selkeämmin osaksi läntistä turvallisuusarkkitehtuuria ryhtymällä aiempaa läheisempään sotilaalliseen harjoitustoimintaan ja dialogiin kumppaneidensa kanssa. Linjan muutokselle oli ominaista sen epäpolitisointi ja häivyttäminen, millä haluttiin ensisijaisesti vähentää jännitteitä Moskovan kanssa.

Vuodesta 2022 eteenpäin Suomi on elänyt aiemmin käynnistyneiden tapahtumakulkujen jälkijäristysten ajassa. Venäjän päätös käynnistää täysmittainen sota Ukrainassa pakotti Suomen realisoimaan niin sanotun ”Nato-optionsa” ja varautumaan pitkäkestoiseen kriisiin Venäjän kanssa niin lähialueillaan kuin laajemminkin Euroopassa.

Aktiiviselta vakauspolitiikalta putosi pohja, sillä kahdenvälinen Venäjä-suhde on hiipunut toistaiseksi olemattomaksi ja Suomen ulkopolitiikkaa tehdään nyt osittain EU:n ohella Naton yhteisten linjausten puitteissa.

Samaan aikaan globaali suhtautuminen Venäjän hyökkäyssotaan on raadollisesti osoittanut yhtäältä sen, että suurvaltojen välinen kilpailu heijastuu suoraan Euroopan vakauteen, ja toisaalta sen, ettei maanosan vakautta voida ylläpitää täysin vain transatlanttisten voimien varassa.

Globaalin etelän ja Brics-maiden haluttomuus asettaa talouspakotteita Venäjälle sekä niiden häilyvä suhde Moskovaan on osaltaan mahdollistanut sen, että presidentti Vladimir Putin on voinut jatkaa sodankäyntiä kolmatta vuotta. Karkeasti katsoen sota on asettanut näkyvämmäksi vallitsevan suurvaltakilpailun luonteen, jossa korostuu kamppailu demokraattisten ja autoritääristen järjestelmien välillä.

Kirjoitin hiljattain ministeri Jaakko Iloniemen kanssa teoksen Vuosisadan kilpajuoksu (Docendo 2024), jonka pyrkimyksenä on havainnollistaa aikamme maailmanjärjestyksen suuntaa. Arvioimme, että kuluvaa vuosisataa määrittelevät voimakkaat muutokset suurvaltasuhteissa, mikä väistämättä tarkoittaa globaalin vallan uusjakoa.

G7-maat hiipuvat ja korvaantuvat tämän vuosisadan aikana nousevilla talousmahdeilla.

Näemme jo nyt merkkejä siitä, miten toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ja kylmän sodan päätteeksi vakiintunut Yhdysvallat-vetoinen maailmanjärjestys, Pax Americana, on suuressa stressitestissä. Yhdistyneiden Kansakuntien kyky toimia kiihtyvien kriisien ratkaisijana on heikko. Yhdysvalloilla on kasvavaa haluttomuutta pitää kiinni luomuksestaan, kun maan resurssit venyvät. Lisäksi Aasian suhteellinen painoarvo kasvaa Kiinan ja Intian kaltaisten jättien vanavedessä. Juuri nyt ei ole yhtään täysin rauhallista maanosaa, jossa ei olisi globaaliin turvallisuuteen tai talouteen jollain tavalla vaikuttavaa tai ainakaan kytevää kriisiä.

Oma lukunsa on, minkälaisia muutoksia kansainvälisessä politiikassa ennustetaan pelkästään tämän vuosisadan aikana tapahtuvan. Kiinnostavin mittari on ilman muuta väestönkehitys, sillä vaikka suuri tai pieni väkimäärä ei sellaisenaan sanele maan vaikutusvaltaa, se on edelleen yksi keskeisimmistä vaikutusvallan ja sen heijastamisen edellytyksistä. Viime kädessä se tarkoittaa joko enemmän tai vähemmän veronmaksajia ja talouden ankkureita, sotilaallista mahtia tai vaikkapa teknologian innovaatioita.

Maailman kahdenkymmenen runsasväkisimmän maan joukkoon mahtuvat länsimaista Yhdysvaltain lisäksi vain Saksa sekä Latinalaisesta Amerikasta Brasilia ja Meksiko. Kaikki 16 muuta ovat Aasiasta tai Afrikasta. Tilanne tuskin muuttuu paljon, vaikka globaali väestönkasvu kääntyisi laskuun.

Tästä näkökulmasta vaikuttaisi väistämättömältä, että läntisen maailman valta ainakin tasapainottuu suhteessa globaalin etelään. Konsulttiyhtiö PwC:n vuonna 2017 julkaiseman The World in 2050 -raportin mukaan G7-maat hiipuvat ja korvaantuvat tämän vuosisadan aikana nousevilla talousmahdeilla, niin sanotuilla E7-mailla, jotka ovat Kiina, Intia, Indonesia, Brasilia, Venäjä, Meksiko ja Turkki. Tämä ryhmä on jo ohittanut länsimaiden G7:n monilla kasvua kuvaavilla mittareilla.

PwC:n arvion mukaan vuoteen 2040 mennessä E7-maiden osuus maailman kansantuotteesta voi olla jo puolet ja G7 saa tyytyä viidesosaan. PwC-raportin kuvaama muutos maailmantalouden perusteissa olisi valtava – ja kannattaa muistaa, että talouden kasvu tuo yleensä myös poliittista vaikutusvaltaa.

• Saksalla on useita ongelmia, joiden vuoksi sen talous voi kitua pitkään. Suomessa Saksaa on silti usein ihailtu. talouskasvu

  Saksan talouden ala­kulo uhkaa Suomenkin kasvua – Luovaa tuhoa ei pitäisi estää, talous­tieteilijä sanoo

  8 MIN

Vuosisadan kilpajuoksussa Suomi on tehnyt valintansa ja päättänyt liittoutua yhä tiiviimmin lännen poliittiseen yhteisöön niin arvomaailmallisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Siksi meidänkin pärjäämisemme globaalin vaikutusvallan jaossa riippuu suoraan lännen elinvoimaisuudesta, johon kohdistuu paineita sekä ulkoa että yhteisöstämme sisältäpäin.

Nato-jäsenyys on kenties Suomen länteen suuntautuneen matkan päätös, mutta ei suinkaan ulkopolitiikkamme päätepysäkki. Meille sekä tapahtuneet että edessä mahdollisesti olevat myllerrykset muodostavat ulkopoliittisen kaksoishaasteen.

Välitöntä ja ainakin nähtävissä olevaa lähitulevaisuutta määrittelee Venäjä ja Ukrainan sodan lopputulema. Vaikka Venäjä ei kehityksen eri mittareilla ole globaalissa mittakaavassa kovinkaan merkittävä muutosvoima, sen ajautuminen yhä syvemmälle autoritääriseen, lännelle avoimen vihamieliseen ja Kiina-riippuvaiseen suuntaan tulee väkisinkin viemään Suomen resursseja ja huomiota, sillä aggressiivinen naapuri on meille pahimmillaan eksistentiaalinen uhka. Siksi Suomen yksi päätavoite lähivuosina on ajaa Pohjois-Euroopan puolustuksen vahvistamista sekä kansallisen maanpuolustuksen keinoin että panostamalla Naton yhteiseen pelotteeseen.

Ukrainan sodan ratkaisu taas määrittelee, minkälaisten uhkakuvien kanssa Euroopassa seuraavat vuosikymmenet eletään. Mikäli Venäjä kokee sotapolitiikan kannattavaksi, se saattaa rohkaistua vielä suurempaan riskinottoon Naton kanssa.

Maanosan pitkäkestoisen vakauden kannalta on vaikea nähdä muuta ratkaisua kuin Ukrainan integroiminen ensin Naton turvan piiriin, jotta maa voi ryhtyä jälleenrakentamiseen. Tämän jälkeen edessä on oltava jäsenyys Euroopan unionissa. Mikään muu vaihtoehto ei todennäköisesti estäisi Ukrainaa muodostumasta uudeksi Berliinin muuriksi, joka saattaa sysätä sodan uhan pysyvästi Euroopan ylle.

Kauaskantoisempi kysymys Suomen ulkopolitiikan agendalla on mukautuminen lännen ulkopuolisen maailman vaikutusvallan kasvuun. Taantuvien Euroopan talouksien on etsittävä kasvua ja yhteistyömahdollisuuksia nousevista maista, haettava yhteisiä ratkaisuja ilmastonmuutoksen kaltaisiin ongelmiin sekä huomioitava, että tulevaisuuden teknologioiden raaka-aineiden ja tuotantoketjujen hallinta edellyttää luotettavia suhteita uusien kumppaneiden kanssa.

Arvopolitiikka joutuu koetukselle, sillä yhteistyön tarve vain kasvaa ja pätee myös suhteessa sellaisiin valtioihin, jotka eivät ole demokraattisia tai jaa samanlaista käsitystä vaikkapa ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Yleisesti ottaen trendi ­maailmalla näyttäisi puhuvan sen puolesta, että demokratia taantuu varsinkin niissä maissa, joissa sen asema ei ole muutenkaan vahva. Todellisuudessa suurin osa maailman väestöstä ei tälläkään hetkellä elä demokratioissa, eikä suunta vaikuttaisi olevan muuttumassa.

Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhutaan usein samassa lauseessa. Vaikka ne ovat limittyneet varsinkin teknologian edistyksen myötä, linjatyön kannalta erottelu voisi olla tarpeen.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhteen Suomen agenda on suhteellisen selvä ja liittyy Euroopan, Venäjän ja Naton teemoihin. Sen sijaan ulkopolitiikan suhteen kyse on suuremmasta kokonaisuudesta. Maailmanpolitiikan suunnan ennusmerkkien perusteella myös suomalaisen globaalipolitiikan päivittämiselle olisi kysyntää. Kyse ei ole vain kehitysyhteistyöstä, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista vaan yhä enemmän myös kauppapolitiikasta, teknologiasta, ilmastosta ja globaalin etelän kumppanuussuhteista.

Pienen valtion resurssit ovat ymmärrettävästi rajalliset ja paikkoja vaikuttaa on etsittävä harkitusti. Ristipaine on kova, kun lähialueillakin riittäisi tekemistä jo kirjaimellisesti rajoja myöten. Stubbin taival presidenttinä on vasta alussa, mutta sen ansioksi voidaan tässä vaiheessa vähintään katsoa pyrkimys mukauttaa Suomea ulkopolitiikan kaksoishaasteen edessä.

Varsinkin presidentin näkemys siitä, ettei Suomen idea ole enää vain ”selvitä” on kauaskantoinen ja siltä osin tarpeellinen. Se haastaa rohkeasti koivistolaisen ja samalla suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä lähes koko itsenäisyyden ajan vallinneen Venäjä-keskeisyyden.

Asiaa voi ajatella niinkin, että Nato-jäsenyytemme tarjoaa mahdollisuuden irtaantua meitä pitkään vaivanneesta Venäjä-dilemmasta ja vapauttaa ajatuksia muillekin asioille. Näin on käymässä jo luonnostaan, sillä kahdenvälinen suhteemme Venäjään säilyy pitkään epämääräisenä ja tämä vähentää tarvetta harjoittaa siihen aiemmin liittynyttä korkean profiilin ulkopolitiikkaa. Kiintopisteitä joudutaan etsimään muualta ja Stubb onkin jatkanut Niinistön kautensa loppupuolella aloittamaa suuntautumista kohti globaalia etelää.

On tervetullutta, että linjaukset ja käsitteet elävät ajassa. Välittömässä hetkessä arvopohjaisen realismin kenties tärkein tehtävä voisi olla pyrkiä muuttamaan sitä tapaa, jolla Suomi asemoituu tulevaan. Olennaista ei ole juuttua siihen, ettemme voi tai että meidän pitäisi muuttua kokoamme suuremmaksi, vaan keskittyä asioihin, jotka ovat Suomen ydinintressejä ja suunnata rajattua vaikutusvaltaamme niihin. Tässä työssä menevät väistämättä sekaisin ulkopolitiikan aiemmat koulukunnat ja suuntaukset. 

Henri Vanhanen on asiantuntija Puolustus- ja ilmailuteollisuus ry:ssä. Hän siirtyy 1.1. europarlamentaarikko Mika Aaltolan erityisavustajaksi.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.