Käännekohta

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Paskamaisesti alkaa tämäkin päivä, sanoi punakaartilainen kun saappaita aamulla jalkaan veti ja teloitettavaksi vietiin.”

Mauno Koiviston lausahduksesta oli hankala päätellä, oliko pääministeri jo kurkkua myöten täynnä hallitusyhteistyötä, vai yrittikö hän vain keventää tunnelmaa omalla vaikeaselkoisella tavallaan.

Teloituskomppanian eteen marssitettu punakaartilainen tuli Koiviston mieleen samana päivänä, 3. helmikuuta 1981, kun selvitysmies Matti Pekkanen julkisti valtioneuvoston juhlahuoneistossa esityksensä uudeksi tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. Pekkanen oli tasapainoillut eri eturyhmien keskellä niin taitavasti, ettei mikään niistä – sen enempää työnantajat, työntekijät kuin maataloustuottajat – ollut tyytyväinen. Koivisto aavisti, että vaikeuksia oli edessä.

Sdp:n ja Keskustapuolueen puheenjohtajat, Kalevi Sorsa ja Paavo Väyrynen, olivat tavanneet kaksi päivää aikaisemmin. Tapaaminen oli pidetty salassa, sillä aihe oli arka. Sekä Sorsa että Väyrynen halusivat vaihtaa hallituksen. Piti vain keksiä, miten se tapahtuisi.

Sosiaalidemokraatteja harmitti, että Koivisto oli omaksunut pääministerinä eräänlaisen toimitusjohtajan roolin eikä juuri ajanut puolueen asiaa. Sorsa oli myös mustasukkainen siitä, että Koivistosta – eikä Sorsasta – näytti tulevan Sdp:n presidenttiehdokas. Juuri presidenttipeli oli liima, joka yhdisti hallituksen kaatajia. Väyrynenkin halusi estää Koivistoa saamasta liikaa etumatkaa muihin Urho Kekkosen seuraajaehdokkaisiin.

Hallitukset olivat paljon lyhytikäisempiä kuin nyt. Kekkosen presidenttikaudella yksikään ei istunut täyttä neljää vuotta. Yleensä ne hajosivat sisältäpäin. Ainoastaan yksi virkamieshallitus kaatui eduskunnan epäluottamuslauseeseen.

Väyrysellä ja hänelle sivustatukea antaneella Sorsalla oli siis täysi syy olettaa, että he todella saisivat hallituksen nurin.

 

Molemmat ottivat yhteyttä presidenttiin, kumpikin erikseen.

Suomessa oli vielä tuoreessa muistissa, ettei Kekkonen olisi alun perinkään halunnut nimittää Koivistoa. Tästä oli tehty pääministeri ennen kaikkea siksi, että arkisen hallitustyön toivottiin kuluttavan hänen kansansuosiotaan. Koiviston ajateltiin olevan kupla, joka puhkeaisi, kun hän joutuisi vastaamaan ikävistä päätöksistä. Mutta hänen suosionsa oli kilpailijoiden harmiksi vain kasvanut.

Väyrynen lähetti Kekkoselle muistion, jossa hän hahmotteli eri tapoja kaataa hallitus. Viimeistään se onnistuisi syksyllä seuraavan budjetin teon yhteydessä, hän lupaili. Kevätkin oli mahdollinen, jos tuporiidat kärjistyisivät.

”Hallitusyhteistyön päättyminen jo kevättalvella saattaisi olla maan asioiden hoidon kannalta edullista”, Väyrynen kirjoitti toiveikkaasti.

Kriisi voitiin hänen mukaansa ”synnyttää” joko sairausvakuutuksen päivärahoista tai maataloudesta.

Sairauspäivärahat olivat osa tulosopimuksen niin sanottua sosiaalipakettia. Siinä oli sovittu, että kaikkia sosiaalietuuksia korotetaan, mutta samalla niitä aletaan verottaa. Hallituspuolueista Skdl piti ratkaisua pienituloisille epäoikeudenmukaisena ja uhkasi äänestää vastaan. Sdp ei kuitenkaan halunnut antaa muille erivapauksia, sillä asia oli sillekin hankala.

Maataloudessa kiisteltiin maidon ylituotannosta. Pekkasen johdolla oli alun perin sovittu, että ylijäämän markkinointiin tarvitut rahat kerättäisiin suhteessa tuotantoon: jokaiselta litralta yhtä paljon. Keskustapuolueen mielestä se oli väärin pieniä tiloja kohtaan. Se vaati, että suurten tuottajien piti maksaa litraa kohden enemmän.

Sorsa kävi Kekkosen luona Tamminiemessä 18. helmikuuta. Viimeistään tuolloin presidentille selvisi, kuinka pahasti Sdp oli hajalla.

”Koiviston lumous on mennyt. S. sitä mieltä, että Koivisto menettänyt jo paljon myötätunnostaan”, Kekkonen kirjoitti tapaamisesta päiväkirjaan.

Sorsa ja Kekkonenkin olivat sitä mieltä, että Koivisto piti saada eroamaan viimeistään syksyllä.

Vaihtoehtoja oli kaksi: virkamies- tai vähemmistöhallitus. Molemmat olisivat olleet tilapäisratkaisuja.

Uuden enemmistöhallituksen aika olisi tullut myöhemmin.

Erkki Liikanen vertasi hallitusta lehmään, jolta kaikki neljä jalkaa pettivät yhtä aikaa.

Viikot kuluivat, kevät tuli, ja asiat menivät hallituksessa yhä pahemmin solmuun.

Maitokiista mutkistui, kun tuottajajärjestö torjui keskustan ehdottaman suurten tilojen korotetun maksun. ”Ovatpa valinneet vaikean tien, meidän pitäisi ruveta tukemaan Kepua MTK:ta vastaan”, Koivisto tuskaili.

Pääministeri haukkui Sdp:n eduskuntaryhmässä Väyrystä nakertajaksi. Väyrynen raportoi puolueensa ydinjoukolle, että Sdp:ssä oli halukkuutta kaataa hallitus.

Aamuyöllä 14. maaliskuuta Kekkonen sai Tamminiemessä lievän kohtauksen. Hän heräsi, pukeutui, meni alakertaan ja palasi vähän ajan päästä takaisin sänkyyn. Turvamies näki kaiken ja kertoi aamulla sisäkkö Ester Markkolalle, mitä oli tapahtunut. Kekkonen ei muistanut tapahtuneesta enää mitään.

Markkola hälytti Kekkosen toisen henkilääkärin, professori Erkki Kivalon. Tämä määräsi palveluskunnan seuraamaan presidentin vointia.

Seuraavalla viikolla olo oli taas sen verran parempi, että Kekkonen pystyi tapaamaan Sorsan uudestaan. Tämä kävi Tamminiemessä kertomassa, kuinka Sdp:n puoluetoimikunnan ylimääräisessä kokouksessa oli arvosteltu Koivistoa. Vt. puoluesihteeri Erkki Liikanen oli verrannut neljän puolueen hallitusta lehmään, jolta kaikki neljä jalkaa pettivät yhtä aikaa.

”Sd. ryhmässä on Koivisto selittänyt, että nyt on pantava kova kovaa vastaan”, Kekkonen merkitsi muistiin.

 

Ulkomaankauppaministeri Esko Rekola lähti 21.3. kahden viikon virkamatkalle Etelä-Amerikkaan. Ennen lähtöä Kekkosen luottomies Eino Uusitalo (kesk) kehotti Rekolaa varautumaan siihen, että tämä joutuisi palaamaan Suomeen etuajassa. Uusitalo kertoi syynkin: sitoutumatonta Rekolaa kaavailtiin uuden hallituksen johtoon.

Kun Rekola sukkuloi kaukomailla, kotona neuvottelut sosiaalipaketista jatkuivat. Skdl halusi repiä sen auki, mutta pitää hallituksen koossa. Keskustapuolue hyväksyi paketin, mutta ei hallitusta. Koivisto tasapainoili ristikkäisten paineiden keskellä olematta varma edes oman puolueensa tuesta.

Kekkonen sai 24.3. taas uuden muistutuksen siitä, ettei kunto ollut entisellään. Aamulla hiihto sujui niin huonosti, että lenkki piti jättää kesken. Voimiensa rippeisiin tarrautunut presidentti laittoi keskeytyksen olojen syyksi. Tuuli oli liian kova.

Samana päivänä Sorsa tapasi taas Väyrysen. Tapaaminen vahvisti Väyrysen käsitystä, ettei Sdp hyväksyisi Skdl:lle mitään erivapauksia, vaikka Koivisto kuinka toivoi.

Hallituksen vaihtohankkeesta tietävien piiri kasvoi. Neuvostoliiton lähetystössäkin päästiin perille sen yksityiskohdista, kun ministerineuvos Viktor Vladimirov osallistui yhteen Koiviston kaatajien palaveriin. Vladimirov oli muodollisesti lähetystön kakkosmies, mutta oikeasti hänen työnantajansa oli turvallisuuspoliisi KGB.

Rekolan matkan puolivälissä Valmetin ja Enso-Gutzeitin hallitusten puheenjohtaja Olavi J. Mattila liittyi seurueeseen. Mattila oli eräänlainen talouselämän Eino Uusitalo: uskollinen sanansaattaja, joka vei viestejä Kekkoselle ja kuljetti niitä Tamminiemestä milloin kenellekin.

Mattila toisti ensi töikseen sen, minkä Rekola oli jo kuullut. Koivisto saisi lähteä, ja Rekolasta tulisi virkamieshallituksen pääministeri.

Palaset alkoivat loksahdella Rekolan päässä paikoilleen. Hän päätteli, että keskustan johdossa oli alettu varautua ennenaikaisiin presidentinvaaleihin. Rekolan piti olla sähköjänis, joka raivaisi keskustajohdon suosikille Ahti Karjalaiselle tien pääministeriksi ja myöhemmin presidenttiehdokkaaksi.

Sähköjänikseltä katkaistiin kuitenkin sähkö jo ennen kuin se pääsi edes radalle.

Koiviston kortit eivät todellisuudessa olleet niin huonot kuin Sorsa kertoi ja Väyrynen uskoi. Hänellä oli Sdp:ssä kaksi valttia, joita puolueella ei ollut varaa menettää: asema ja suosio.

”Objektiivisesti ottaen hallituksen hajoaminen olisi epäedullinen erityisesti Sdp:lle”, pääministerin sihteeri Paavo Lipponen arvioi.

”Koiviston vetoapu menetettäisiin. Pääministerin paikka seuraavassa hallituksessa menetettäisiin, jouduttaisiin politiikan teon kohteeksi”, Lipponen kirjoitti 31.3. päiväkirjaan.

 

Koiviston oma usko sen sijaan horjui, eikä hän edes salaillut sitä. ”Kukaties on jossakin jokin tie, jolla tästä mennään, mutta minä en sitä nyt näe”, hän tunnusti kulttuuriministeri Kalevi Kivistölle (skdl), johon tiesi voivansa luottaa.

Kaksilla korteilla pelannut Vladimirov kävi samoihin aikoihin tapaamassa Koivistoa. Tapaaminen oli pääministerin kotona Katajanokalla. Myös Tellervo Koivisto oli paikalla.

Vladimirov pani heti sisään tultuaan merkille, että Koivisto oli vakavan, jopa synkän oloinen. Tellervokin vaikutti kireältä. Tämä asettui seinän vierustalle kuuntelemaan, kun herrat istuutuivat huoneen keskelle sijoitetun pöydän ääreen.

Isäntä kaatoi laseihin viskiä ja vettä. Otettiin maistiaiset. Hetken hiljaisuuden jälkeen Koivisto kertoi menevänsä seuraavana päivänä presidentin luo ja jättävänsä eronpyynnön.

Vladimirov ei ollut uskoa korviaan. Hän epäili, että Koivisto oli menettänyt järkensä.

Jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, että erouhkaus oli koepallo. Sen todellinen tarkoitus oli selvittää, miten Moskova suhtautui Koivistoon.

 

Nurkkaan ahdistettuna Koivisto turvautui taktiikkaan, jonka hän ainakin vastustajiensa mielestä hallitsi parhaiten. Hän pelasi aikaa.

Hallitus hyväksyi 31.3. Pekkasen tuloratkaisun maatalousosuuden, mutta lykkäsi sosiaalipaketin ratkaisua kahdella viikolla. Sosiaali- ja terveysministeriöstä oli luvattu, että lait olisivat esittelykunnossa huhtikuun puoliväliin mennessä. Sillä oli helppo perustella aikalisää.

Hallituksen kaatajille tuli kiire. Uusitalo tuli 2.4. ilmoittamaan Koivistolle kesken valtioneuvoston istunnon, että Kekkosella oli asiaa.

Koivisto ymmärsi, että jotain erikoista oli tekeillä. Yleensä kutsut presidentin luo tulivat virallista tietä. Tällä kertaa Kekkonen käytti sanansaattajaa – tai sitten sanansaattaja Kekkosta.

Kekkonen meni Tamminiemessä suoraan asiaan. ”Minun asiantuntijani sanovat, että lait voidaan esitellä vaikka huomenna”, hän kiirehti. Muutenkin hän oli hallitukseen tyytymätön. Presidentin mukaan se makuutti valmiita esityksiä ministeriöissä silkkaa saamattomuuttaan.

Koivisto kysyi, mistä Kekkonen oli kuullut sellaista. Kekkonen vastasi vain, että hänelle oli kerrottu.

Presidentin kanslia julkaisi tapaamisesta tiedotteen, jonka mukaan Kekkonen oli pyytänyt Koiviston luokseen keskeneräisten asioiden kiirehtimiseksi ja syyttänyt Koivistoa jahkailusta ja jarrutuksesta. Kekkosen esikunta olisi halunnut, että tiedote olisi julkaistu valtioneuvoston nimissä, mutta se ei käynyt Koivistolle.

Varmaa tietoa oli vähän, huhuja sitä enemmän. Sdp:ssä epäiltiin, että Kekkosella oli jo virkamieshallituksen nimilista takataskussa. Koiviston korviin kantautui myös juoruja, joiden mukaan Sdp ja Keskustapuolue olivat sopineet, että Karjalaisesta tehtäisiin pää- ja Sorsasta ulkoministeri.

Kekkosen ja Koiviston tapaamisessa oli ollut puhetta, että hallitus pyytäisi eroa kahden viikon päästä. Perjantaina 3.4. Koivisto kertoi avainministereille eronpyyntöaikataulusta ja kehotti heitä välttämään pidempiä ulkomaanmatkoja.

 

Samana perjantaina oli presidentin esittely. Kekkonen toi sinne muistion, jonka Koivisto tulkitsi käytännössä potkuiksi.

Muistion mukaan Koivisto oli ilmoittanut olevansa valmis ”niin pian kuin mahdollista, viimeistään huhtikuun 10. päivänä, esittelyttämään eri ministeriöissä avoinna olevat esittelykuntoon ehtineet asiat”.

Mitään sellaista hän ei ollut luvannut.

Koivisto korjautti paperiin, että lupaus koski vain sosiaali- ja terveysministeriön asioita.

Esittelyn jälkeen ministeriruokalassa hän siteerasi lounasseuralaisilleen edesmennyttä Aarre Simosta (sd, myöhemmin tpsl), joka oli joskus verrannut pääministeriä sirkuskarusellin hoitajaan.

Eduskunnassa toimittajat piirittivät Koiviston. Julkisuuteen päin hän kiisti kaiken. Maassa ei ollut hallituskriisiä, hallitus nautti eduskunnan luottamusta, eikä mikään puolue ollut lähdössä pois.

”Presidentti lausui huolestumisensa siitä, että hallituksessa päätökset syntyvät hyvin hitaasti”, hän silotteli. ”Minulla oli hiukan toisenlainen käsitys siitä, millä tavalla päätökset ovat syntyneet ja missä tahdissa tästä eteenpäin niitä voidaan tehdä.”

Toiset toimittajat odottivat uutisia Tamminiemen pihalla. Skp:n puheenjohtaja Aarne Saarinen oli pyytänyt edellisenä päivänä Kekkoselta audienssia. Hänkin halusi keskustella presidentin kanssa hallitustilanteesta.

Saarisellakin oli presidenttipeliin liittyviä taka-ajatuksia. Hän toivoi Sorsasta Kekkosen seuraajaa.

Tapaamisen jälkeen Saarinen kertoi saaneensa Kekkoselta sen kuvan, että ainakin pääministeri vaihtuisi, ja ehkä muitakin.

Toimittajat pyysivät vielä täsmennystä. Tarkoittiko Saarinen, että hänen ja presidentin mielestä pääministerin vaihdos oli jo selvä?

”Siltä vähän tuntuu”, Saarinen vastasi.

”Oletko sotilaan vaimo”, Koivisto kysyi puolisoltaan. Tellervo vastasi olevansa.

Saarisen lausunto oli uutispommi. Sen jälkeen koko Suomi tiesi, mitä mieltä Kekkonen oli Koivistosta. Hallituksen kaatohankkeesta tuli avoin valtataistelu.

Koivisto piti aikeensa toistaiseksi piilossa. Kun häntä pyydettiin kommentoimaan uutta käännettä, hän kehui Saarista viisaaksi mieheksi. ”Mitä toteuttamiseen tulee, niin siitä on nyt vähän aikaista puhua, mutta itse ajatus on erinomainen”, hän vinoili.

Sen jälkeen Koivisto vetäytyi viikonlopuksi vapaa-ajan asunnolleen Inkoon Tähtelään. Hän ajatteli katsoa Kekkosen kortit loppuun asti ja pelata upporikasta ja rutiköyhää. Jos hän joutuisi lähtemään pääministerin paikalta, hän jättäisi myös virkansa Suomen Pankin pääjohtajana. Niin hän oli päättänyt.

”Oletko sotilaan vaimo”, hän kysyi puolisoltaan. Tellervo vastasi olevansa.

Kekkonen tapasi vielä perjantaina Suomen Valtakunnan Urheiluliiton johtoa. He kävivät tuomassa liittonsa 80-vuotishistorian.

Presidentti halusi tietää, mitä hänen vanhalle tutulleen Lauri ”Tahko” Pihkalalle kuului. Vieraat kertoivat.

Sitten Kekkonen esitti saman kysymyksen uudelleen. Vieraat toistivat vastauksen.

Kekkonen kysyi Tahkon vointia vielä kolmannenkin kerran. Vieraat vastasivat kolmannen kerran.

Sen jälkeen tapaaminen päättyi.

 

Maanantaiaamuna 6.4. Koivisto tuli töihin varhain. Viittä yli kahdeksan hän tapasi Skdl:n Kivistön.

Kun Kivistö meni Koiviston huoneeseen, hän kiinnitti ensimmäiseksi huomiota lakikirjoihin. Niitä oli joka puolella. Näytti että niitä oli luettu.

Koivisto sanoi, että hän ei tahtonut tehdä sosiaalipaketista hallituskysymystä. Hän ei myöskään halunnut, että hallituksen kaatuminen pantaisiin Skdl:n syyksi.

”En pyydä vastapalvelusta”, Koivisto jatkoi, mutta toivoi kansandemokraattien miettivän, voisivatko he tehdä jotain hänen hyväkseen.

Koivisto puhui vielä oikeuskansleri Risto Leskisen ja puhemies Johannes Virolaisen (kesk) kanssa. Virolaisen asema riippui siitä mitä Koivistolle tapahtui. Jos Karjalaisesta olisi tullut pääministeri, Keskustapuolue olisi menettänyt puhemiehen paikan.

Leskinen vahvisti sen, mitä Koivisto oli itsekin päätellyt. Hallituksen tarvitsi erota vain, jos eduskunta antaisi sille epäluottamuslauseen.

Virolainen oli samaa mieltä. Hänkin kannusti Koivistoa pitämään puoliaan.

Kivistö puolestaan tapasi Koiviston jälkeen ensin Skdl:n edellisen puheenjohtajan Ele Aleniuksen ja sen jälkeen Skp:n Saarisen ja Arvo Aallon. Kansandemokraatit taipuivat lopulta kompromissiin. Pallo siirrettiin eduskunnalle ja siellä kuultaville asiantuntijoille.

Kun selusta oli varmistettu, Koivisto iski.

Yleisradio sai Pasilaan vinkin, että pääministeri oli käymässä iltapäivällä neljän viiden aikaan kotona Katajanokalla vaihtamassa vaatteita. Yya-sopimuksen solmimisesta oli kulunut päivälleen 33 vuotta. Neuvostoliiton suurlähetystössä oli sen kunniaksi vastaanotto, jonne koko poliittisen eliitin odotettiin saapuvan.

Hannu Lehtilä televisiouutisista oli hyvissä ajoin Koivistoa vastassa. Kamera meni päälle.

Koivisto toisti saman, minkä hän oli sanonut jo aikaisemmin Virolaiselle ja Kivistölle. Hän ei aikonut erota. Hallituksella oli niin paljon aikaa kuin eduskunta sille soi.

Lehtilä kysyi suoraan, pelattiinko hallitusasiassa presidenttipeliä. ”Niin minulle on kerrottu”, Koivisto vastasi.

Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte katsoi haastattelua kotona. Hän kehotti vieressä istunutta poikaansa laittamaan päivämäärän muistiin. Koivisto oli yhdellä lauseella kumonnut kirjoittamattoman säännön, jonka mukaan hallituksen piti nauttia sekä eduskunnan että presidentin luottamusta. Jälkimmäistä ei enää tarvittu.

Valtioneuvoston kanslia täyttyi kukista ja onnittelusähkeistä, joita suomalaiset lähettivät pääministerille.

 

Yya-vastaanotolla tunnelma oli jännittynyt. Kaikki paikalla olleet ymmärsivät, että Suomessa elettiin historiallisia päiviä. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä varma, kenen johdolla historiaa kirjoitettaisiin.

Kekkonen ja Koivisto välttelivät toisiaan. He seisoivat selin toisiinsa, lähekkäin mutta tervehtimättä, molemmat omassa keskusteluringissään. Suurlähettiläs Vladimir Sobolev johdatti Kekkosen lopulta Koiviston luo. Silloinkin he vain kättelivät lyhyesti.

Saariselle Kekkosella sen sijaan oli asiaa. Kommunistijohtaja sai kuulla kunniansa. Tamminiemessä käydyn kahdenkeskisen keskustelun vuotaminen julkisuuteen oli ollut presidentin mukaan ”huono asia”.

Koiviston ystäväpiiriin kuulunut Seppo Lindblom oli vastaanotolla puolisonsa kanssa. Matti Ahde ja Erkki Liikanen tulivat moittimaan hänelle Koivistoa. Heidän mukaansa Koivisto oli haastanut Kekkosen ilman puolueen lupaa.

Sdp:ssä ei ollut tarkkaa kuvaa siitä, kuinka huonossa Kekkonen oikeasti oli. Monet pitivät mahdollisena, että hän jatkaisi presidenttinä kautensa loppuun, vuoteen 1984. Siksi häntä ei kannattanut suututtaa.

Lindblomit tapasivat Tehtaankadun lähetystössä myös Virolaisen. Tämä ilmoitti menevänsä Kekkosen luo ja lyövänsä ”ukolta” jalat alta. Lähtiessään Virolainen kuulutti kovalla äänellä: ”Mauno Koivisto on seuraava presidentti.”

Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänä valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Koiviston vuoro oli vaihteeksi toimia isäntänä. Kun Rekola tervehti vaimonsa kanssa pääministeriparia, Tellervo Koivisto kuiskasi: ”Sinusta ei sitten tullutkaan pääministeriä.”

Se oli hänelle tyypillistä kuivaa huumoria.

Koivistot tiesivät, että Rekola oli ollut kiistassa heidän puolellaan.

 

”Minussa ei ole enää entistä terää”, Kekkonen tunnusti Maarit Tyrkölle.

Koivisto sai nopeasti tilanteen hallintaan. Keskustapuolue päätti jatkaa hallituksessa, ja Skdl hyväksyi kiistellyn sosiaalipaketin. Seuraavassa presidentin esittelyssä se lähetettiin yksimielisesti eduskuntaan. Puheet hallituksen erosta vaimenivat.

Helsingin Sanomien gallupissa kaksi kolmasosaa vastaajista sanoi olevansa tyytyväisiä hallitukseen. Seuran teettämässä kyselyssä 65 prosenttia piti Koivistoa sopivana seuraavaksi presidentiksi. Kekkosen mainitsi vain joka kolmas.

Kekkosen luottoystävä Maarit Tyrkkö kävi 9.4. Tamminiemessä iltateellä. Hän oli ollut vetämässä Uuden Suomen lukijamatkaa eikä ollut tavannut presidenttiä kahteen viikkoon. Tyrkkö huomasi, että presidentti oli väsynyt.

”Minussa ei ole enää entistä terää”, Kekkonen tunnusti seuraavana päivänä, kun hän puhui Tyrkön kanssa uudestaan.

Presidentti lähti vielä jokakeväiseen tapaansa Saariselälle hiihtämään. Mukana ollut Puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela pani merkille, että Kekkonen oli silminnähden huonokuntoinen. ”Hiihtomatkat lyhyitä. Ei tuntunut viihtyvän. Ei enää riehakasta ilonpitoa”, kenraali havainnoi.

Väyrynen ei luovuttanut. Hän aikoi esittää julkisesti, että Kekkonen olisi käytettävissä presidenttinä mahdollisimman pitkään. Kekkonen poisti virkkeen puheluonnoksesta.

Koivisto tunnusti jälkeenpäin Sdp:n puoluetoimikunnassa, että hallituksen kohtalo oli ollut hiuskarvan varassa.

Jos Saarinen olisi malttanut pysyä hiljaa, kaatajien suunnitelmat eivät olisi paljastuneet ennen aikojaan. Silloin ”ansa olisi mennyt siististi kiinni”, Koivisto myönsi.

Hallituksen kaataminen olisi senkin jälkeen voinut onnistua, jos Kekkonen olisi ollut entisessä iskussa. Hän lannistui kuitenkin ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Se lamautti nekin, jotka olivat luottaneet presidentin apuun.

Paavo Lipponen kuvasi Sdp:n Lapin piirikokouksessa ratkaisua tuoreeltaan lentopallotermein.

”Pääministerin iskulyönti lämähti lattiaan, eikä ollut sen iskun nostajaa.”

Lähteinä on käytetty muun muassa Urho Kekkosen päiväkirjoja sekä Matti Ahteen, Mauno Koiviston, Seppo Lindblomin, Paavo Lipposen, Esko Rekolan, Aarne Saarisen, Pär Stenbäckin, Maarit Tyrkön, Johannes Virolaisen, Viktor Vladimirovin ja Paavo Väyrysen muistelmia.