Julkinen eläin

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Oli torstai heinäkuun lopussa 2022, kun mursu nyljettiin.

Siitä näki heti, ettei se ollut syönyt pitkään aikaan. Paksu rasvakerros puuttui lähes kokonaan. Kylkiluut erottuivat lihasta selvästi.

Mursu roikkui Helsingissä Ruokaviraston suuren obduktiosalin katossa, ja kolme miestä kuori sitä puukoilla.

He olivat Luonnontieteellisen keskusmuseon konservaattoreita.

Ylikonservaattori Ari Puolakoski, konservaattori Roni Andersson ja konservaattorioppilas Heikki Ahopelto työskentelivät rivakasti. Nahka piti saada nopeasti suolaan. Ja eläinlääkärit – heidän tehtävänsä oli selvittää mursun kuolinsyy – odottivat vuoroaan.

Mursu oli epätavallisen iso naaras, melkein kolme ja puoli metriä pitkä. Vaikka se oli laihtunut pahasti, se painoi edelleen lähes 600 kiloa. Eikä sen suurta ja kosteaa nahkaa ollut helppo liikutella.

Kun nahka oli irti, konservaattorit nostivat sen suureen, harmaaseen saaviin. He toivat sen pakettiautolla Luonnontieteelliseen keskusmuseoon ja panivat jääkaappiin. Seuraavana päivänä he hakivat luut.

Ruho lähetettiin Kankaanpäähän ja poltettiin bioenergiaksi.

Heinäkuun puolivälissä mursu ui veneilijöiden ohi Haminan edustalla.

Ensin sitä luultiin isoksi koiraksi, sitten hylkeeksi. Rakeisella vi­deol­la vilahtivat suuret hampaat.

Ilta-Sanomat kirjoitti mysteerieläimestä, haastatteli asiantuntijoita, jotka suhtautuivat vähän epäillen. Koko juttuhan kuulosti vitsiltä: mursu Haminassa.

Mutta seuraavana päivänä Kymenlaakson pelastuslaitos tiedotti, että sillä oli meneillään erikoinen eläinpelastustehtävä. ”Mursu on päättänyt rantautua maihin.”

Pelastuslaitoksen ottamassa kuvassa mursu makasi kyljellään soutuveneiden välissä. Sillä oli pitkät, kellertävät syöksyhampaat ja evät, jotka näyttivät Tove Janssonin piirtämiltä. Se lerputti niitä vatsallaan ja vaikutti nukkuvan.

Poliisi eristi alueen uteliailta, viranomaiset pohtivat mitä tehdä eläimen kanssa. Pitäisikö siirtää, pitäisikö ampua?

Eläinlääkäri arvioi, että mursu vaikutti hyväkuntoiselta. Yön aikana se katosikin paikalta.

Mutta se ei lähtenyt Kymenlaakson edustalta.

Mursua seurattiin, sen liikkeistä uutisoitiin. Sen kohdanneet pääsivät lehteen kertomaan kokemuksistaan.

Sitä oli hyvä tarkkailla. Se oli valtavan suuri ja antoi katsella itseään läheltä.

Se ei ollut mikään nopea häivähdys kuten villieläimet yleensä, vaan pysyi pitkään samassa paikassa.

Mursulla oli karismaa. Hauskat viikset, komeat hampaat ja ihmiselle ymmärrettävä nisäkkään naama. Oli helppo kuvitella sille ilmeitä. Ja koko ajan se teki kummallisia­ asioi­ta.

Sunnuntaina 17. heinäkuuta mursu ui kymmenentuhannen euron rysään Kotkan edustalla ja kaatoi kalastajan veneen pelastusoperaatiossa.

Tiistaina 19. heinäkuuta se romutti mattotelineen kotkalaisen omakotitalon pihalla.

Korkeasaaren eläinlääkäri, ely-keskus, aluehallintovirasto, maa- ja metsätalousministeriö ja ympäristöministeriö arvioivat tilannetta.

Mursu vaikutti jo melko uupuneelta.

Se päätettiin nukuttaa ja siirtää Korkeasaareen.

Keskiviikkona 20. heinäkuuta eläintarhasta kerrottiin, että se oli menehtynyt matkalla. Myöhemmin selvisi, että kuolinsyy oli nälkä ja stressin aiheuttama sydänkohtaus.

Pienessä satamakaupungissa Itämeren rannalla ei ollut mitään samaa kuin arktisella alueella. Haminassa ei ollut mannerjäätä tai simpukoita, ei muita mursuja.

Arvioitiin, että mursu oli syntynyt noin 25 vuotta sitten. Silloin Euroopan arktisilla alueil­la meri oli vielä loppukeväällä jäässä.

Mursut liikkuivat jään mukana: talvella etelään, kesällä kohti pohjoista.

Ne lepäsivät merijäällä vierekkäin suurina ja painavina kuin henkilöautot, synnyttivät sen päällä ja sukelsivat sen reunalta merenpohjaan etsimään simpukoita.

Lumi piti Arktista kylmänä. Se heijasti auringonsäteet takaisin taivaalle, kun paljas ja tumma maa olisi imaissut ne.

Lumi auttoi jäätä pysymään paikallaan, ja jää esti kosteutta haihtumasta merestä ilmakehään. Siksi pohjoisnapa pysyi kuivana. Jään ansiosta mursuilla oli paljon tilaa. Ne saivat siitä suojaa.

Mursun tunne-elämää tunnetaan melko vähän, mutta tutkijat uskovat, että se saattaa olla kognitiivisesti ja sosiaalisesti kehittynein hylje.

Mursujen väliset suhteet ovat erittäin tiiviitä. Ne jakavat ruoan, auttavat toisiaan ja imettävät toistensa poikasia. Ne uivat vieretysten, lepäävät vierekkäin, joskus kymmenientuhansien yksilöiden laumoissa. Ne kiipeilevät toistensa yli ja painautuvat vastakkain silloinkin, kun tilaa on paljon.

Mursut nauttivat seurasta niin kovasti, että jos muita mursuja ei ole lähistöllä, ne hakeutuvat lähimmän suuren objektin viereen.

Haminan mursu hakeutui veneen kylkeen.

Oliko se yksinäinen? Voiko mursusta sanoa niin?

On ajateltu, että eläimillä ei ole tunteita vaan vietit, joita ne toteuttavat.

Suuret filosofit ovat puhuneet automaateista, joilla ei ole mieltä. Olennoista, joita kohtaan ihmisellä ei ole velvollisuuksia. Eläin on tarpeidensa orja, joka elää ilman tarkoitusta ja kuolee ilman merkitystä.

Mursu ei voinut olla yksinäinen. Sellaiset tunteet ovat ihmisen ainutlaatuista omaisuutta. Ja ihminen on ainutlaatuinen, kaiken muun yläpuolella.

Juuri tämä on länsimaisen filosofian kenties pitkäaikaisin ja pysyvin kysymys: mitä eroa on ihmisellä ja eläimellä?

Tietenkin ihminen tietää olevansa eläin, sanoo Salla Tuomivaara.

Hän on sosiologi ja ihmistieteellinen eläintutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita. Sitä, miten ihminen näkee muut eläimet, miten näkee itsensä suhteessa niihin.

Tiedämme olevamme nisäkkäitä, jotka syövät, nukkuvat, lisääntyvät ja ulostavat niin kuin muutkin. Saamme laumasta turvaa, ja kuin mursut, nautimme toistemme seurasta.

Ja mitä enemmän muiden eläinten kognitiivisia kykyjä tutkitaan, sitä enemmän löydetään ominaisuuksia, joiden luultiin kuuluvan vain ihmisille, Tuomivaara sanoo.

Muutkin eläimet oppivat, tuntevat kipua ja tunteita. Joillakin on jopa kielenkaltaisia järjestelmiä, kulttuureja, jonkinlainen tietoisuus itsestään. On eläimiä, jotka vitsailevat, ja eläimiä, jotka huijaavat.

”Löydämme koko ajan tutkimustuloksia, jotka osoittavat, että emme me olekaan niin ainutlaatuisia.”

Mutta kulttuurisesti asia on hankala.

Usko ihmisestä evoluution korkeimpana tuotoksena elää. Edelleen on ihmisiä, jotka kiistävät olevansa eläimiä.

Niin paljon työtä on tehty sen todistamiseksi, ihminen on jotain aivan toista kuin kaikki muut.

Eikä siitä lopulta ole ollut mitään hyötyä, Tuomivaara sanoo.

”Meidän ongelmamme tuntuvat liittyvän ennen kaikkea siihen, että emme ole ymmärtäneet, kuinka samanlaisia olemme kuin muut, kuinka kytköksissä ja kuinka riippuvaisia olemme muista.”

Ihminen tuntee kiintymystä ja empatiaa muita eläimiä kohtaan.

Mutta samalla lajimme koko nykyinen elämäntapa olisi mahdoton ilman eläinten teollista hyväksikäyttöä ja alistamista. Ihminen harjoittaa tehotuotantoa, tekee eläinkokeita, lämmittää ilmastoa. Vie muilta lajeilta elintilan.

Myös merestä on tullut eläimille vaikeampi paikka.

Ehkä mursu oli jo huonossa kunnossa. Etsi ehkä paikkaa, jossa kuolla rauhassa.

Tai ehkä jokin oli muuttunut sen kotiseudulla.

Kesällä 2022 selvisi, että arktinen alue ei lämpenekään kaksi kertaa nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Se lämpenee neljä kertaa nopeammin.

Vuosi vuodelta meri sulaa aiemmin ja jäätyy myöhemmin.

Mursun tila käy yhä ahtaammaksi.

Arktisen alueen tilaa käsittelevät raportit kertovat vuodesta toiseen, että pohjoisnapa kutistuu, tummuu ja saastuu. Se muuttuu märemmäksi. Lumen sijaan sataa entistä useam­min vettä. Vesisade nopeuttaa entisestään jään sulamista.

Kymmenen viime vuoden aikana mursuja on alkanut nousta entistä enemmän maalle.

Niitä on kokoontunut suuriksi laumoiksi rantakallioille, paljon suuremmiksi kuin jäälle. Tuhansien sijaan mursuja voi maata vieretysten kymmeniätuhansia, jopa satatuhatta. Syntyy ruuhkia, joissa pienimmät ruhjoutuvat herkästi suurempien alle.

Pelätään, että merten happamoituminen vähentää simpukoiden määrää.

Pohjoiset alkuperäiskansat ovat jo havainneet muutoksen mursujen vatsalaukuista. Niiden sisältä löytyy yhä useammin kalaa, vaikka periaatteessa mursun pitäisi syödä vain nilviäisiä ja simpukkaa.

Voi olla, että ilmastonmuutos liittyi siihen, miksi mursu joutui Haminaan. Suoraan sitä ei voi sanoa.

Syystä tai toisesta mursu kuitenkin lähti keväällä kohti etelää.

Se liikkui alas pitkin Norjan rannikkoa, nousi rannalle ensin Ålesundin pohjois­puolella, sitten Bergenin eteläpuolella.

Toukokuussa se joutui Skagerrakin ja Kattegatin salmiin. Siellä se luultavasti söi viimeisen kerran.

Sitten se humpsahti Itämereen.

Mursun esiintyminen

Mursun reitti Haminaan

Mursu oli Ari Puolakosken ensimmäinen.

Museo halusi, että hän täyttäisi sen yleisönäyttelyyn.

Suomessa mursulla ei olisi suurta tieteellistä arvoa, mutta se oli herättänyt täällä paljon huomiota. Siksi se haluttiin säilyttää yhdessä tarinansa kanssa. Konservoida.

Puolakosken ensimmäinen tehtävä oli pelastaa mursun nahka. Se oli painava, 120 kiloa, ja sen käsittely oli raskasta. Parkitushuoneessa konservaattorit poistivat nahasta kaiken lihan ja rasvan, kunnes sen sisäpuoli oli aivan vaalea.

Puolakoski hikosi niin, että joutui vaihtamaan pari kertaa t-paitaa.

Joku kävi hakemassa Lidlistä vissyä ja sämpylät.

Lounaalle ei voinut lähteä, sillä kaikki haisivat mursulta. Se oli voimakas merinisäkkään haju, erilainen kuin hevosella tai lehmällä, lähempänä hylkeen merellistä ominaishajua.

Nahka levitettiin parkitushuoneen harmaalle laattalattialle.

Konservaattorit äyskäröivät sille keskikarkeaa merisuolaa. Se tappoi bakteerit, esti nahkaa pilaantumasta.

Tämä oli kriittinen työvaihe: nahka oli kolme senttiä paksu, ja oli epävarmaa, imeytyisikö suola siihen kunnolla. Jollei, nahka pilaantuisi, eikä mihinkään voinut soittaa, että saisinko uuden mursunnahan, kun tämä meni nyt pieleen. Konservaattori Roni Andersson kävi viikonlopun aikana tarkistamassa, että suolaa oli varmasti kaikkialla.

Sitten huoneeseen tuotiin pumppukärryllä tuhatlitrainen tankki, joka täytettiin liemellä, jossa oli vettä, muurahaishappoa ja suolaa. Siellä nahka likosi, ja parin viikon ajan konservaattorit ohensivat sitä.

Nostivat vinssillä pöydälle ja veistivät isoilla puukoilla ja pitkällä kuorimaraudalla, kunnes talja oli vain muutaman millin paksuinen.

Se laitettiin turvaan pakastimeen.

Puolakoski oli täyttänyt eläimiä yli 30 vuotta, mutta ei ainuttakaan sellaista, josta olisi mursun kohdalla ollut apua.

Hän opiskeli eläintä verkossa, katsoi siitä videoita Youtubesta.

Miten se etsi ruokaa, liikkui merenpohjassa kuin torpedo, seisoi päällään mudassa ja tunnusteli simpukoita.

Kun he olivat nyppineet mursun kuonosta viiksikarvoja, osa oli lähtenyt vain pihtien kanssa. Ne olivat syvällä nahan sisällä, kiinni lihaksissa, jossa kulki valtava määrä hermoja.

Ei tällaista aiemmin ollut miettinyt, mutta kävihän se järkeen: mursun viikset ovat kuin tutka. Niillä se tietää heti, missä on simpukka. Se puhaltaa suustaan vesisuihkun mutaan, kauhoo vettä evällään – yleensä oikealla – ja paljastaa saaliin. Mursun suu on ruuvipenkki, jolla se imaisee simpukasta pelkän pehmeän sisuksen. Sanotaan, että mursu syö kerralla 50 kiloa simpukkaa.

Puolakoski katsoi videolta, miten mursu liikkuu maalla. Yhdessä pätkässä valtavan suuri urosmursu keksi pyöriä veteen pituusakselinsa ympäri. Siinä se velloi ja löllyi mennessään. Tuollainenko sitten pitäisi täyttää? No chance.

Miten Luonnontieteellisen museon ensimmäiset konservaattorit, Magnus von Wright ja Jussi Mäntynen olivat työskennelleet? He olivat alansa huippuja, eikä heillä ollut Googlea tai digikakameroita. Oli vain skissipaperia ja hillitön kuvamuisti.

Museon vanhimmat näytteet ovat heidän ajaltaan, 1800-luvulta. On oikeastaan ihmeellistä, että ne ovat edelleen olemassa, sillä sen aikaiset menetelmät olivat paljon nykyistä alkeellisemmat.

Eläimet täytettiin oljilla ja matonkuteilla ja luut jätettiin sisään. Puhuttiin toppaamisesta, täytettiin niin paljon kuin nahka antoi periksi.

Tällä menetelmällä on tehty myös Horniman-museon vanha mursu Lontoossa. Viktoriaaniset täyttäjät eivät olleet nähneet elävää mursua, he eivät tulleet ottaneeksi huomioon sen ryppyistä ihoa. Mursusta tuli aivan liian lihava.

Nykyään eläin täytetään tarkasti, mittojen mukaan. Kuin vaatturi tekisi mittatilauspukua. Mitataan, sovitetaan nahkaan. Siinä suhteessa on samantekevää, onko työn alla hiiri vai mursu.

Konservaattori jäljittelee luontoa, tekee eläimestä mahdollisimman aidon ja elävän näköisen.

Jokainen työ on ainutlaatuinen taidonnäyte, johon vaaditaan luonnontieteen tuntemista, taiteellista lahjakkuutta, värisilmää ja käsityötaitoa.

Eläinten täyttämisen taitoa ei voi opiskella koulussa. Luonnontieteellisen museon konservaattorit oppivat työhön museossa.

Nykyään museon konservointipaja järjestää 2–3 vuotta kestävää oppisopimuskoulutusta, josta valmistuu taideteolliseen ammattitutkintoon.

Aiemmin oppilaaksi vain tultiin. Takaovesta, niin kuin Puolakoski sanoo.

”Että saanko tulla, en mä tarvi mitään palkkaa, mä haluan oppia täyttäjäksi.”

Näin hän tuli konservaattorioppilaaksi vuonna 1981. Hän oli aina ollut kiinnostunut luonnosta, oli kulkenut metsästämässä isänsä kanssa ja oppinut tämän ystävältä täyttämään lintuja.

Vuodesta 1992 hän on työskennellyt mu­seon ylikonservaattorina.

Kun museossa avautuu näyttely, Puolakoski on ollut sitä suunnittelemassa ja rakentamassa. Yksityiskohtaiset maisemamallit ja konservoidut eläimet ovat hänen työnsä näkyvä osa.

Se, mitä suuri yleisö ei näe, on maan alla, Luonnontieteellisen museon tieteellisessä kokoelmassa.

Se on yli 300 vuotta vanha ja käsittää yli 13 miljoonaa eläin-, kasvi-, sieni-, kivi- ja fossiilinäytettä. Uusia näytteitä tulee päivittäin, ja niiden käsittely on konservaattorien vastuulla. He täyttävät lintuja, selkärankaisia ja nisäkkäitä. Irrottavat petolinnulta vasemman siiven, jonka sulkasadosta voi katsoa linnun iän. He liottavat mursun luita entsyymikylvyssä ja poistavat niiden ytimistä luita haurastuttavan rasvan.

Puolakoski aloitti mursun päästä.

Hän muovaili savea sen pääkallon ympärille ja valoi siitä oikeanmuotoisen muotin. Siihen hän laski uretaanimassaa, ja siitä tuli mursun pää. Sen suu on supussa, valmiina syömään.

Hän valoi mursulle myös evät. Hän oli tehnyt niistä muotit ennen kuin oli poistanut pitkät sormiluut nahan sisältä. Epoksihartsista hän teki hampaat, jotka myöhemmin maalattiin kuluneen näköisiksi.

Jos täyttäisi vaikka hirveä, konservaattori muotoilisi kaikki osat savesta luiden päälle niin kuin Puolakoski oli muotoillut mursun pään.

Mutta näin suurta vartaloa ei voinut tehdä valumenetelmällä. Siihen olisi tarvittu niin suuri määrä savea, ettei sitä olisi mahtunut liikuttelemaan konservaattorien työhuoneessa.

Siksi Puolakoski liimasi uretaanilevyjä päällekkäin yli kolme metriä pitkäksi ja metrin korkuiseksi paaliksi. Siitä hän veisti mursun, teki sille uivan asennon.

Hän oli ottanut eläimestä kymmeniä mittoja, mutta osittain muodot oli arvioitava tunteella.

Piti tehdä mursun eikä jonkin muun näköinen. Ei saanut tulla ­liian laiha, mutta ei liian paksukaan.

Hän katsoi kuvia, keskusteli muiden konservaattorien kanssa.

Torsossa oli haastetta. Mursu näyttää siltä, ettei sen vartalossa olisi kovin paljon muotoja, mutta niitä on tolkuttomasti. Eikä ole helppo arvata, miten sen lihas- ja rasvamassat liikkuvat paksun nahan alla.

Kun nahka lopuksi vedettiin valmiin rungon päälle, se istui suunnilleen.

Kainalot eivät näyttäneet hyvältä, vaikka Puolakoski kuinka oli katsonut mallia kuvasta.

Hän oli tehnyt vanhasta muistista samanlaiset kainalot kuin koiraeläimillä, sudella tai ketulla, mutta mursulla sellaiset näyttivät oudoilta.

Näin oli käynyt silmienkin kohdalla.

Kun täytetään nisäkästä, silmän paikka mitataan silmäkuopan etureunasta. Puolakoski oli sommitellut mursun silmän aluksi siihen. Mutta se ei näyttänyt oikealta.

He pohtivat Roni Anderssonin kanssa, oliko tullut mittausvirhe. Sitten he hoksasivat, etteivät mursun silmä ole kuopassa, vaan hyvin pinnassa. Mursu osaa tarvittaessa pullauttaa silmät ulos päästään.

Oli jo kesä 2023, kun Puolakoski ja Andersson sivelivät valmiin vartalomuotin liimalla.

He päällystivät sen nahalla, ompelivat kiinni pitkän sauman ja kiinnittivät nahan vartaloon pienillä nauloilla. Urakka kesti 12 tuntia.

Kesäloman aikana mursu kuivui. Elokuussa Puolakoski palasi ja aloitti viimeistelyn.

Naulat poistettiin, tekohampaat ja kynnet ja kaikki 436 viiksikarvaa kiinnitettiin.

Sitten konservaattorit meikkasivat mursun kynäruiskuilla ja pensseleillä. Kokeilivat seinän puolelle piiloon jäävälle kyljelle sopivaa jälkeä.

Lopuksi mursu kiinnitettiin paikalleen museon eteishallin seinään.

Salla Tuomivaara on miettinyt lajien kohtaamista. Miksei mursua tapettu?

Ihminenhän on reviiristään erittäin tarkka eläin. Sen alueella maleksivat muukalaiset ovat herkästi uhka ja ongelma.

Ja Suomessa tämä ongelma on totuttu ratkaisemaan ampumalla, Tuomivaara sanoo.

Jos eläin on erikoinen ja erikoisessa paikassa, ensimmäinen ajatus on lopettaa se, ikään kuin palveluksena sille itselleen.

Mutta mursu oli niin kaukana kaikesta mihin Suomessa on totuttu, ettei sitä oikein osattu tappaa. Päinvastoin se haluttiin pelastaa.

Mursua ihasteltiin ja siihen kiinnyttiin. Kun se kuoli, sitä surtiin.

Sille järjestettiin useita muistotilaisuuksia. Oli mursurintamerkkejä ja mursuolutta, Ilkka Vainion tekemä mursukappale ja mursu­muistomerkki Haminan Tervasaaressa.

Ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos Suomeen olisi tullut kaksikymmentä mursua. Mutta tuli vain tämä yksi, Haminan mursu.

Se oli eksoottinen, harvinainen ja kiinnostava. Se ei ollut vaarallinen eikä uhkaava. Siitä ei ollut häiriötä, se ei aiheuttanut suuria taloudellisia tuhoja, lähinnä huvia.

Eikä mursu ollut mikä tahansa lajinsa edustaja, vaan persoona. Ei ollut vaikea nähdä sitä tuntevana yksilönä.

Ihmisen on paljon helpompi ymmärtää yksilöitä kuin suuria joukkoja, Tuomivaara sanoo.

Pystymme samastumaan yksittäiseen ihmiseen tai muuhun eläimeen.

Jos sama talitiainen tulee aina koputtamaan ikkunaan, koska lintu­lauta on tyhjä, sen alkaa tunnistaa ja nähdä uudessa valossa. Siitä tulee oma olentonsa.

”Mutta sitten siinä helposti käy niin, että siitä tulee tärkeämpi talitiainen kuin muista.”

Sinä kesänä 2022 Euroopassa rantautui toinenkin mursu.

Nuori naaras oli liikkunut Hollannin, Tanskan ja Saksan vesillä talvesta saakka.

Se ilmaantui Oslon satamaan heinäkuussa. Mursu ei pelännyt ihmistä. Usein se kiipesi veneen kannelle ottamaan aurinkoa.

Se pysytteli viikkoja Oslon tuntumassa. Siitä tuli rakastettu, sille annettiin nimeksi Freya.

Toisinaan Freyan köllöttely upotti veneitä.

Sitä alkoi tapahtua jo niin taajaan, että Norjan viranomaiset huolestuivat.

Mursusta alkoi olla harmia. Elokuussa Oslon poliisi ampui sen. 

Grafiikoita varten on haastateltu ylikonservaattori Ari Puolakoskea, yli-intendentti Risto Väinölää, merinisäkästutkija Olli Loisaa ja biologi Anthony Fischbachia. Lähteenä on käytetty myös biologi Rune Aaen ja WWF:n laatimia karttoja, Nasan Arctic Sea Ice Minimum Extent -raporttia, Richard Salen teosta A Complete Guide to Arctic Wildlife ja Hadoram Shirihain teosta Whales, Dolphins and Seals: A Field Guide to the Marine Mammals of the World.

Milka Valtanen on Suomen Kuvalehden featuretoimittaja, joka on kirjoittanut etenkin ympäristöaiheista ja seuraa työkseen muun muassa julkisia palveluita.