Ei siihen heti kuole, jos juo saastunutta pohjavettä
Mutta 20 vuoden päästä voi saada syövän ja kuolla siihen. Muistaako silloin vedenpuhdistamoa, joka tuhoutui sodassa ja valutti jätevetensä jokeen? Voiko todistaa, että rakettien sisältämät kemialliset yhdisteet ja raskasmetallit ovat imeytyneet maaperään tai liuenneet veteen ja alkaneet kertyä elimistöön? Ukrainan sota on ympäristökatastrofi.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Maanantaina 20. helmikuuta 2023 Olga Tarasenko lähti toimistolle tavallista myöhemmin. Hän oli kotona vielä kello 11, kun uutisissa kerrottiin, että Yhdysvaltain presidentti Joe Biden oli Kiovassa.
Mitä helv…
Hän lähetti viestin kaveriporukan viestikanavalle: Tiesittekö te tästä, vai olenko ainoa, joka asuu kiven alla?
Ystävä vastasi: En enää erota fiktiota ja todellisuutta, enkä siis voi yllättyä mistään.
Tällaista elämä on nykyisin.
”Joka viikko tapahtuu jotain mikä saa meidät pohtimaan, olemmeko hulluja vai elämmekö rinnakkaistodellisuudessa”, Tarasenko kirjoitti muistiinpanoihinsa myöhemmin.
”Tuhottu talo Dniprossa ja murskan alla huutavat ihmiset, Boris Johnson Ukrainan rautatieyhtiön lippis päässä Kiovassa.”
Tarasenko kuuli ilmahälytyksen ja sai siitä ilmoituksen puhelimeensa. Työmatka viivästyi lisää. Hälytyksen takia suuri osa Kiovan julkisesta liikenteestä lakkasi toimimasta.
Liikenne ei muutenkaan ollut ihanteellinen. Johdinautot oli sähkökatkojen takia korvattu tavallisilla busseilla, eikä niitä ollut tarpeeksi.
Siitä huolimatta Tarasenko pakkasi ja lähti töihin. Matkalla hän kiinnitti seiniin ympäristöjärjestö Ecoactionin julisteita vihreästä energiasta ja kuvasi Tiktok-videon.
Venäjä on tuhonnut Ukrainan energiaverkkoa järjestelmällisesti viime syksystä saakka. Pommittanut hiilivoimaloita, sähköasemia ja muuntajia.
Ukrainalaiset ovat viettäneet talven aikana pitkiä aikoja pimeässä ja kylmässä ilman juoksevaa vettä. He ovat alkaneet kulkea ulkona eväiden ja taskulamppujen kanssa. Se on iskujen välitön vaikutus.
Mutta pommituksilla on myös pitkäaikaisia seurauksia. Niitä on paljon vaikeampi huomata.
Vuosi sitten sodan ensimmäisellä viikolla Tarasenko katseli ikkunasta, miten Venäjän räjäyttämä polttoainevarasto paloi horisontissa kuin punainen aurinko.
Ilma tuntui raskaalta. Ehkä se johtui kemikaaleista, tai sitten se oli vain ahdistusta. Hän ei tiennyt, mutta piti ikkunat kiinni.
Tarasenko oli paennut perheensä kesämökille lähellä Kiovaa. Hänen kollegansa olivat hajallaan ympäri maata, osa jo ulkomailla.
Oliko kestävän maatalouden kehittämisellä enää mitään väliä? Venäläiset kylvivät miinoja viljelijöiden pelloille.
Oliko ilmansaasteiden terveysvaikutusten tutkimisella merkitystä, tai ilmastonmuutokseen sopeutumisella?
Sellaisten asioiden parissa Tarasenkon työpaikka, ukrainalainen ympäristöjärjestö Ecoaction oli työskennellyt. Ennen sotaa se oli ajanut Ukrainassa tiukempaa ympäristösääntelyä. Vaatinut puhdasta juomavettä, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja irtautumista fossiilisista polttoaineista.
Nyt Tarasenko istui mökissä ilman keskuslämmitystä ja juoksevaa vettä ja ulkona Venäjä pommitti kaupunkeja. Miten siinä olisi voinut ajatella ilmastonmuutosta?
Hän oli ollut valmistautunut hyökkäykseen. Pakannut tavaransa ja valmistellut työkavereitaan. Hätätilanteessa Ecoactionin tuli olla ensisijaisesti kansalaisjärjestö ja vasta sen jälkeen ympäristöjärjestö. Sillä oli suuri yleisö, se voisi käyttää kanaviaan tärkeän tiedon jakamiseen.
Mutta sitten kaikki alkoi, eikä hän enää tiennyt, selviäisivätkö he.