Itämeri

Kunnioittavasti, Nord Stream

Kaksitoista vuotta sitten iso venäläis-saksalainen yhtiö lähetti Suomelle lupahakemuksen. Se aikoi rakentaa Itämeren pohjaan kaasuputken, jollaista ei ollut ennen nähty.

Teksti
Elina Järvinen ja Milka Valtanen
Kuvat
Jussi Kaakinen

Voit myös kuunnella jutun Suomen Kuvalehden ja Otavan äänikirjana. Lukijana Jukka Pitkänen.

Seismologit näkivät heti, ettei kyseessä ollut maanjäristys. Mittausasemien piirturit näyttivät liian voimakasta p-aaltoa. Sitä, joka ensimmäisenä lähtee liikkeelle, kun maankuori vavahtelee.

Itämeren pohjassa oli räjäytetty jotain maanantaina 26. syyskuuta 2022.

Se ei sinänsä ollut tavatonta. Seismologian instituutti havaitsee Itämerellä satoja räjähdyksiä vuodessa. Laivaväyliä ruopataan, pidetään sotaharjoituksia.

Mutta seismologien viestikanavalle jaettiin erikoinen uutinen Ruotsista: räjähdys oli tapahtunut Nord Streamin kaasuputkien läheisyydessä.

Kati Oinonen alkoi heti tutkia mittausasemien tapahtumia kotonaan Helsingissä, vaikka oli jo ilta. Hän tiesi, että tapauksesta pitäisi tehdä analyysi, ja hän oli tehnyt niitä paljon.

Oinonen katsoi tiedot Suomen mittausasemilta – lähin oli Ahvenanmaalla – ja haki niitä Ruotsista ja Tanskasta. Kun osasi katsoa, saattoi nähdä, että Bornholmin saaren edustalla oli tosiaan räjähtänyt.

Jo aiemmin oli uutisoitu, että putket vuotivat. Se ei siis ollut vahinko, ne oli räjäytetty.

Sellaisen riskin todennäköisyyttä ei ollut voitu laskea, vaikka aikanaan oli tutkittu melkein kaikkea mahdollista. Nord Stream Ag oli käyttänyt ympäristövaikutusten arviointiin sata miljoonaa euroa.

”Tunnistettujen vaaratekijöiden riskit on osoitettu selvästi hyväksyttäviksi.”

Näin oli kirjoitettu putken ympäristölupaan kaksitoista vuotta aikaisemmin.

Tehtävä ei periaatteessa olisi kuulunut Mika Seppälälle, mutta hänet siihen valittiin. Puheenjohtajaksi kokoonpanoon, joka päättää, saako Nord Stream Ag rakentaa 374 kilometriä kaasuputkia Suomen edustalle.

Ensimmäiset kokoukset pidettiin alkuvuonna 2008.

Seppälä oli silloin 43-vuotias varatuomari ja ympäristöneuvos. Työkavereiden mielestä pätevä, tehokas ja kuivakalla tavalla hauska.

Seppälä oli ollut Länsi-Suomen ympäristölupavirastossa muutaman vuoden. Hän kuului yksikköön, joka pohti, voidaanko teollisuuslaitoksille myöntää lupa vai pilaavatko ne liikaa ympäristöä. Hän oli perehtynyt ympäristönsuojelulakiin. Sen vuoksi hän oli ylipäänsä kiinnostunut oikeustieteestä 1980-luvulla. Juristi tuntee usein erityistä lämpöä jotain lakia kohtaan, Seppälä ympäristönsuojelulakia.

Mutta kaasuputki haluttiin rakentaa merenpohjaan, koko Itämeren halki Viipurista Greifswaldiin, joten sitä sääteli ennen kaikkea vesilaki. Se ei kuulunut Seppälän yksikköön.

Lupa-asia oli kuitenkin monimutkainen. Siinä tarvittiin myös uutta lakia, jonka valmisteluun Seppälä oli osallistunut neljä vuotta aiemmin. ”Draftannut”, kuten hän sanoo. Lakia Suomen talousvyöhykkeestä.

Kaasuputki tulisi nimenomaan Suomen talousvyöhykkeelle, ei aluevesille. Ero oli suuri, sillä aluevesi kuuluu kokonaan valtiolle, mutta talousvyöhykettä se hallitsee vain osin.

Silti käsitteet menivät sekaisin eduskunnassakin.

Lokakuussa 2009 lipsahti elinkeinoministeri Mauri Pekkariselta. Eduskunta kävi ajankohtaiskeskustelua, ja Pekkarinen puhui Suomen aluevesistä. Piti puhua talousvyöhykkeestä.

”Kyllä Venäjän sotavoimat voivat tälläkin hetkellä liikkua ihan niin paljon kuin haluavat Suomen aluevesillä, anteeksi, talousvyöhykkeellä.”

Istuntosalissa naureskeltiin, huudeltiin kommentteja.

”Nyt meni käsite… Näitä tapahtuu, ja nyt tapahtui minullekin.”

Mika Seppälä tunsi lait, ja virastossa sovittiin, että kaasuputki tulee hänen ratkaistavakseen. Hänen ja kahden muun ympäristöneuvoksen. He olivat viraston kokeneimpia, paksunahkaisia virkamiehiä, sillä tällaista lupa-asiaa ei ollut Suomessa ennen käsitelty.

Silti kukaan tuskin osasi kuvitella, kuinka pitkä ja hankala työstä tulisi. Ei Seppälä itsekään. Mutta kun virasto syksyllä 2009 muutti uusiin tiloihin Helsingin Itä-Pasilaan, asiapapereita oli kertynyt jo niin paljon, että ne piti viedä rullakolla.


Jos tahtoo sukeltaa Itämeren pohjaan, on parasta tehdä se kesällä. On meri silloinkin kylmä, mutta sentään pinnasta lämmin.

Niin lämmin ja ravitseva, että levä kukkii valtavina lauttoina. Vesi on kymmenen metrin syvyyteen vihreää, eikä sen läpi näe.

Se on meren ensimmäinen kerros.

Itämeri on omalaatuinen meri. Se ei syntynyt miljoonia vuosia sitten niin kuin valtameret, vaan paljon myöhemmin, vasta 10 000 vuotta sitten.

Silloin se oli makea järvi. Mannerjää suli ja vesi täytti vanhan painauman. Jää suli edelleen ja päästi valtameren veden virtaamaan. Itämerestä tuli suolainen meri.

Sitten siitä tuli taas järvi. Ja sitten taas meri.

On kuin Itämeri ei vieläkään osaisi päättää, kumpi olisi. Se on murtovettä. Suolaista ja makeaa, mutta ei kumpaakaan kunnolla.

Makea valumisvesi jää meren pintaan. Painava valtamerivesi valuu pohjaan.

Niiden välissä on meren toinen kerros. Talvivesi, kuten sanotaan.

Se ei ole sameaa, vaan kirkasta ja kylmää.

Siellä liikkuu silakka. Se on sopeutunut näihin outoihin oloihin. Valtameren sillistä on tullut Itämeressä silakka, pieni ja kitukasvuinen.

Sanotaan, että silakka on Itämeren tärkein yksittäinen laji, merkittävä saalis ja saalistaja. Siitä näkee, mitä Itämeressä tapahtuu. Jo pitkään on tiedetty, että myrkyt kertyvät sen rasvaan. On huomattu, että se laihtuu.

Mutta kului pitkä aika ennen kuin ymmärrettiin, että silakka myös kuuroutuu.

Silakka kuulee, kun meri narisee, huokailee ja kirskuu.

Meri kahisee, kun virtaus pyyhkii pohjaa pitkin. Tai kumisee ja paukkuu, kun talvella jääkansi liikkuu.

Ääni kulkee silakan läpi. Se värähtelee sen kallon sisällä, jossa ovat pienet kuuloluut.

Silakalla on herkkä kuulo. Se kuulee varsinkin matalat äänet. Sellaiset, joita syntyy, kun meren pohjaan perustetaan valtava rakennustyömaa. Ne ovat aivan toisenlaisia ääniä kuin meren oma kumu ja kahina.

Äänen kuulee kaukaa, sillä vedessä se etenee paljon nopeammin kuin ilmassa.

Kun ääni on liian kova, se särkee silakan korvat.

Pääministeri Matti Vanhanen tunsi Mika Seppälän. Tiesi vähintään, perhepiiristä.

Hänen nuorempi veljensä on Seppälän pojan kummisetä. Nämä asuivat Nurmijärvellä samalla kadulla.

Kun Vanhanen ja Seppälä osuivat yhteisiin perhejuhliin – niin kävi noina vuosina muutaman kerran – Vanhanen piti huolen, ettei sanoisi kaasuputkesta mitään. Ettei Nord Streamista vaihdettaisi sanaakaan.

Seppälä oli virkamies, jonka pöydällä yrityksen lupahakemus oli. Kenellekään ei saanut syntyä kuvaa, että pääministeri yrittää vaikuttaa viranomaisen harkintaan.

Vanhanen oli linjannut Suomen kantaa jo vuonna 2004. Niin hän sanoi myöhemmin eduskunnalle, kun kaasuputkesta keskusteltiin.

”Taisi olla vuonna 2004, kun ensimmäisen kerran jouduin tähän kansainvälisesti vastaamaan.”

Vastaus oli pitänyt antaa ”aika kylmiltään”, hän muisteli jälkeenpäin. Oli kysytty, miten Suomi suhtautuu, ja Vanhanen oli sanonut, että kolmijakoisesti.

Ensiksikin: Jos Venäjä ja Saksa haluavat rakentaa energiayhteistyötä, Suomi ei siihen puutu eikä sitä vastusta.

Venäjän maaperästä oli löytynyt maakaasua enemmän kuin mistään muualta, ja Eurooppa tarvitsi sitä. Omat varat ehtyivät ja kulutus kasvoi. Oli arvioitu, että reilun kymmenen vuoden kuluttua eli vuonna 2020 Euroopan maat toisivat jo 80 prosenttia kaasustaan muualta.

Toiseksi: Suomi itse ei ole kiinnostunut kaasusta eikä putkesta siinä mielessä. Maakaasua käytetään täällä verraten vähän, eikä enempään ole halua.

Kolmanneksi Vanhanen sanoi, että putki on Suomelle ympäristökysymys. Puhtaasti ympäristökysymys.

Se tulisi Suomen talousvyöhykkeelle, joka ei ole valtion aluetta samalla tavalla kuin aluevesi. Muilla valtioilla on oikeus laskea sinne kaapeleita ja putkistoja. Näin sanoo YK:n merioikeusyleissopimus, ”merten perustuslaki”.

”Rantavaltio ei saa haitata kaapeleiden tai putkistojen laskemista tai huoltoa.”

Suomi sitoutui sopimukseen kesällä 1996, ja sen nojalla laadittiin laki talousvyöhykkeestä. Se, jota Mika Seppälä oli draftaamassa.

Lain mukaan Suomi voisi kieltää putken vain siinä tapauksessa, että se pilaisi kohtuuttomasti Itämerta. Ja tätä taas arvioisi ympäristölupavirasto.

Juurta jaksaen Vanhanen ei ollut selittänyt asiaa, mutta siihen palattiin monta kertaa myöhemmin. Ja joka kerta siihen palattiin, kun Vanhanen tapasi Venäjän pääministerin Vladimir Putinin. Jos kaasuputki ei ollut asialistalla virallisesti, Putin otti sen esiin kokouksen kuluessa. Näissä tilanteissa hänellä ei ollut kiire.

Vanhanen selitti saman asian aina uudelleen: Pääministeri ei voi vaikuttaa Suomen päätökseen, se on viranomaisten käsissä. Tällainen on lupaprosessin luonne.

Putinia tämä turhautti.

”En näe yhtään syytä, miksi emme voisi saada lupaa rakentaa kaasuputkea Suomen talousvyöhykkeen läpi”, hän sanoi yhdessä tiedotustilaisuudessa kesäkuussa 2009. Ministerit olivat istuneet Säätytalossa Helsingissä, ja Vanhanen oli puhunut ”ympäristöllisesti hyväksyttävästä tavasta”.

Putin lausahti, että Vanhanen näyttää tuntevan aiheen paremmin kuin hän. On ”jopa tainnut laskea itse ne kaikki miinat, jotka on raivattava tieltä”.

On totta, ettei pääministeri Vanhanen voinut vaikuttaa ympäristölupaviraston harkintaan. Mika Seppälän työhön.

Mutta Nord Stream Ag tarvitsi periaatteellisen luvan myös hallitukselta. Suostumuksen siihen, että sai käyttää Suomen talousvyöhykettä.

Yhtiö vetosi ”merten perustuslakiin” ja siihen, että Euroopan unioni oli kolme vuotta aiemmin nimennyt kaasuputken kärki­hankkeekseen. Tällainen status sille oli annettu. Kyseessä oli ”Euroopan yleinen etu”.

Lokakuussa 2009 ministeri Mauri Pekkarinen selvensi eduskunnalle, että hallituksen suostumus oli ikään kuin maankäyttö­lupa.

Käytännössä tarkoitettiin kaistaletta, joka oli sata metriä leveä ja sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Suomen rannikosta. Ja vaikka yleisesti puhuttiin kaasuputkesta, niitä oli oikeasti kaksi rinnakkain.

Pekkarinen täsmensi:

”Se ei ole sadan metrin levyinen putki, vaan putki on sisä­mitaltaan yksi metri viisitoista senttiä.”

”Ei se sen leveämpi putki ole.”

Hallitus antoi suostumuksensa, sillä laillisesti päteviä syitä epäämiseen ei ollut. Eikä siihen ollut haluakaan. Suomessa oli aina edistetty kaasuputkia ja kauppasuhteita.

1970-luvulla Suomi oli rakennuttanut kaasuputken Venäjältä Imatralle, Kouvolaan ja Kotkaan, vaikkei oikein edes tiennyt, mihin kaasua käyttäisi. Sitä haluttiin kuitenkin ostaa, koska jotain oli Neuvostoliitosta ostettava. Muuten sinne ei voinut viedä. Näin toimi bilateraalinen kauppa.

1990-luvulla pääministeri Paavo Lipponen oli ehdottanut, että Norjasta rakennettaisiin putki Ruotsiin ja Suomeen.

Samaan aikaan Neste ja Gazprom olivat neuvotelleet toisesta reitistä: Venäjältä Suomeen ja Saksaan. Oli allekirjoitettu aie­sopimuskin.


Silakka osaa päästää lyhyitä kuplasarjoja, jotka kuulostavat matalalta sirkutukselta. Uskotaan, että näin se viestii parvensa kanssa.

Jos meressä on liikaa melua, silakka ei kuule kunnolla. Se joutuu sopeutumaan, etsimään uusia taajuuksia, joilla viestiä. Huutamaan.

Itämeri on täynnä melua. Ääntä, joka ei synny merestä, vaan ihmisen toiminnasta.

Ihminen kuljettaa suurilla laivoilla matkustajia ja tavaraa. Räjäyttää, ruoppaa ja rakentaa. Kaikuluotaa, paaluttaa tuulivoimaa, laskee 1 200 kilometriä kaasuputkia.

Kaikkein kovin meteli on Suomenlahdella ja Saksan edustalla, siinä missä kulkee vilkkain laivaliikenne.

Ennusteet näyttävät, että tulevaisuudessa melu vain kasvaa.

Se on hurjaa kalkutusta ja kolinaa, hahmotonta jylyä tai terävää tikutusta, jolla ei ole kaikua. Toisinaan kuulostaa siltä kuin sirkkeli ulvoisi.

Itämerta on kuunneltu merenalaisilla mikrofoneilla pian kymmenen vuotta.

Sitä tutkitaan, koska halutaan tietää, kuinka paljon melu kuormittaa luontoa. Kuinka paljon se vaikuttaa kaloihin, simpukoihin ja hylkeisiin. Halutaan ymmärtää, ehtiikö vielä tehdä jotakin.

Tutkijat ovat huolissaan siitä, että melu saattaa stressata eliöi­tä ja muuttaa lajien tottumuksia. Että voimakas melu voi vaikuttaa kokonaisen populaation käyttäytymiseen.

On varmaa, että liian kova melu tappaa.

Kuolleita pyöriäisiä on löytynyt Saksan rannoilta, kun Itämerestä on raivattu merimiinoja. Päällisin puolin ne ovat olleet kunnossa, mutta tutkimuksissa on todettu, että niiden kuuloelimet ovat tuhoutuneet.

Pyöriäinen on Itämeressä äärimmäisen uhanalainen pieni hammasvalas. Se kaikuluotaa, navigoi korkeilla ultraäänillä, 130 kilohertsin taajuudella. Niin se tietää, missä menee saalis, silakka.

Jos haluaisi tietää, miten kova ääni vaikuttaa silakkaan, sitä olisi altistettava melulle. Olisi tehtävä niin kuin merentutkijat Suomen ympäristökeskuksessa.

He aikovat tehdä ensi vuonna melukokeita, ensin sinisimpukoilla, myöhemmin joillakin kaloilla. He vievät niitä laboratorioon, laskevat akvaarioon, jossa on kameroita, vedenalainen mikrofoni ja kaiutin.

Muuttuuko kalojen käytös, kun tietokoneelta käynnistää äänitiedoston? Muuttuuko se tietyllä tavalla, kun melu on pitkäkestoista, tuntien tai päivien mittaista? Entä mitä tapahtuu, jos ääni on lyhyt mutta hyvin voimakas?

Erittyykö kalojen vereen stressihormonia?

Sen näkee vasta, kun kuolleista ja pakastetuista kaloista otetaan näytteitä ja verrataan toisiin, jotka ovat olleet hiljaisuudessa.

Mika Seppälä sai Nord Streamin virallisen hakemuksen 8. kesäkuuta 2009.

Paperi oli paksua ja vaaleankeltaista. Kun arkin nosti valoa vasten, saattoi erottaa vesileiman. Conqueror, laadukas brittiläinen merkki.

Nord Stream Ag haki kaasuputkille lupaa ”kunnioittavasti”. Paperit oli kirjoitettu suomeksi, sillä ne oli laatinut nimekäs suomalainen asianajotoimisto, Castrén & Snellman.

Yrityksen oma postiosoite vei Sveitsiin Zugin kaupunkiin. Grafenauweg 2. Samassa pikkukaupungissa on usean monikansallisen yrityksen pääkonttori, sillä verotus on siellä olematonta. Nord Stream Ag:n suurin omistaja oli venäläinen Gazprom, sitten saksalaiset E.ON Ruhrgas ja Basf.

Seppälä tunsi hankkeen jo melko hyvin. Tiesi hakemuksen sisällöstä ja liitteistä, joita oli monta sataa sivua. Hän oli oppinut tuntemaan ihmisiäkin, koska oli istunut Nord Streamin konsulttien kanssa ensimmäisissä palavereissa jo pari vuotta aiemmin. Seppälältä oli kysytty, millainen Suomen lupaprosessi oli ja mitä kaikkea hakemusta varten piti selvittää.

Ympäristölupavirastossa kokouksia oli ihmetelty. Miksi Seppälä käyttää aikaa niihin, vaikkei hakemustakaan ole jätetty? Juttu ei ole aidosti vireillä. Sellainen ei ollut virkamiehille tyypillistä.

Seppälä oli sanonut, että asiakirja-aineistosta tulisi joka ta­pauksessa niin suuri, ettei sitä kukaan voisi kerralla nielaista. Siksi sitä oli parempi käydä ennalta läpi.

Oli käynyt selväksi, että jos Seppälän ryhmä ei antaisi kaasuputkelle lupaa, sitä ei rakennettaisi ollenkaan. Sitä ei käytännössä voisi rakentaa.

Viro oli nimittäin kieltänyt syksyllä 2007 kaiken operoinnin omalla talousvyöhykkeellään. Ja jos Venäjältä aikoi päästä Itämerta länteen, piti kulkea joko Viron tai Suomen kautta.

Viron kautta kulkevasta reitistä oli jonkin verran puhuttu. Suomen ympäristöministeriö oli sitä itse asiassa esittänyt. Etelämpänä meri oli syvempi ja pohja tasaisempi. Parempi putkelle.

Mutta Viro ei luottanut Venäjään. Se ei antanut Nord Strea­mille lupaa edes tutkia merenpohjaa, vaikka ”merten perustuslain” mukaan olisi periaatteessa pitänyt: talousvyöhykkeelle saavat muut valtiot laskea putkistoja.

”Itämeri ei ole kaasuputkelle sopiva paikka”, sanoi ulkoministeri Urmas Paet syyskuussa 2007.

Nord Stream arvosteli päätöstä. Ei vaikuta perustuvan pelkkään laintulkintaan, sanoi aluejohtaja, suomalainen Sebastian Sass.

Mutta Nord Stream ei haastanut Viron päätöstä. Se ei halunnut ”pitkällisiä oikeuskäsittelyjä”. Yhtiö keskittyi Suomeen.

Mika Seppälä luki paljon junassa. Hän kulki Tampereella, Seinäjoella ja Vaasassa.

Aluehallintovirastoja perustettiin, ja syksystä 2009 alkaen Seppälä juoksi kokouksissa.

Junanvaunussa hän istui usein kuulokkeet päässä ja kuunteli ZZ Topia, texasilaisten partamiesten bluesrockia.

Seppälän piti pohtia, millaisia haittoja kaasuputkesta koituisi. Ja toisaalta mitä hyötyä siitä olisi? Tällaiseen intressivertailuun lupa perustui. Jos hyöty on huomattava menetyksiin verrattuna, lupa voidaan myöntää.

He olivat jakaneet tehtäviä kokoonpanon kesken. Seppälä keskittyi juridiikkaan, ympäristöneuvos Hannu Kokko ympäristövaikutuksiin ja ympäristöneuvos Tapio Kovanen tekniikkaan. Kukaan ei millään pystynyt lukemaan kaikkea.

Ryhmän neljäs jäsen, esittelijä Johanna Juvonen, kokosi kaiken yhteen ja kirjoitti tekstit.

Kuukaudet kuluivat ja työstä tuli yhä yksityiskohtaisempaa. Siitä tuli hankalampaa. Oliko kaikki mahdollinen otettu huomioon?

Seppälä pyysi laskelmia riskeistä, joita oli hyvin vaikea ar­vioida.

Millä todennäköisyydellä kaasuputki repeää meren pohjassa ja samaan aikaan pinnalla kulkee laiva? Jos nimittäin näin käy, laiva kaatuu. Pieni alus uppoaa. Kaasu työntyy patsaana ylös ja veden noste häviää. Vaikka vettä olisi kuusikymmentä metriä.

Nord Stream toimitti laskelman. Se toimitti aina lisäselvitykset mukisematta. Mitä vain tarvitsette, konsultit olivat sanoneet.

Lopputulos oli luokkaa kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Oliko riski siis pieni vai suuri? Miten arvioida tulosta?

Lopulta Seppälä päätyi siihen, että riski oli pieni. Hän vertasi tulosta ydinvoimalaonnettomuuksien todennäköisyyksiin ja niistä tehtyihin lupa-arvioihin. Hyvin pieni.

Puolustusvoimilta hän tiedusteli toisen skenaarion mahdollisuutta: voitaisiinko putki tuhota, vaikka räjäyttää? Asiakirjoista löytyi tarkka kuvaus putken reitistä ja merenpohjan morfolo­giasta, ja paperit olivat julkisia.

Käytiin keskustelu.

Jos jokin järeä taho todella haluaisi putken räjäyttää, se räjäytetään, hänelle sanottiin. Putki on pitkä ja sataprosenttinen valvonta kaikissa olosuhteissa hankalaa.

Tällaiselle skenaariolle oli mahdotonta laskea todennäköisyyttä.

Aineistoa karttui entisestään. Kohdattiin uusi ongelma, pyydettiin vastaus, saatiin selvitys. Kun paperit myöhemmin arkistoitiin, niitä oli viisitoista isoa pahvimapillista. Yli kymmenentuhatta sivua.

Seppälä ei ollut antanut ratkaisulle aikataulua. Ei niin voinut tehdäkään. Virkamiehet käyttävät ajan, jonka tarvitsevat. Joku oli joskus sanonut, että tällaisen ympäristöluvan ratkaiseminen vastaa tekniikan lisensiaatintyötä.

Joitakin kertoja aikataulua kysyttiin. Venäjän suurlähetystön virkailija soitti kerran ja tiedusteli varovasti. Muutamasta ministeriöstä otettiin yhteyttä.

Paavo Lipponen ei soittanut koskaan. Hänestä oli tullut Nord Stream Ag:n konsultti, ja nimitys oli saanut paljon julkisuutta. Seppälä oli miettinyt, alkaako puheluita tulla. Ei tullut ainuttakaan.

Kahdeksan kuukauden jälkeen näytti siltä, että ratkaisu alkaisi olla valmis. Kaikki niin tarkasti selvitetty, ettei myöhemminkään löydettäisi puutteita.

Jopa lintujen muuttoa oli ajateltu. Se oli ollut Seppälän henkilökohtainen huoli, ja hän oli pohtinut siitä määräystä papereihin.

Jos Itämeren aalloilla levähtäisi parvi alleja juuri kun merenpohjaa raivattaisiin, lintuja ei saisi häätää. Olisi odotettava, että allit lähtevät itse. Vaikka viivästystä tulisi tunti pari.

Allit ovat pieniä sukeltajasorsia, monen mielestä Suomen kauneimpia lintuja. Siitä Seppälä ei ollut aivan varma. Haahkakin on kaunis. Ja töyhtöhyypästä hän on aina pitänyt. On joskus ajatellut, että on itsekin vähän kuin töyhtöhyyppä.

Seppälä on harrastanut lintuja koko ikänsä.


Tiedettiin, että Itämeressä oli miinoja. Mutta sitä ei tiedetty, että meri on täynnä niitä.

Eikä vain miinoja, vaan kasoittain sotatarvikkeita. Tykistöammuksia, syvyyspommeja, torpedoja, kranaatteja ja 40 000 kiloa kemiallisia aseita. Saksalaiset, venäläiset ja suomalaiset upottivat niitä maailmansotien aikana.

Itämeri oli pitkään hankalan jätteen hävityspaikka. Kukaan ei vieläkään tarkalleen tiedä, mitä kaikkea meressä on.

Vuonna 2009 Nord Stream Ag tutki merenpohjaa. Robottikamera kuvasi painanteita ja harjuja koko 1 200 kilometrin matkan. Löytyi kaapeleita, syöpyneitä tynnyreitä, hylkyjä, valaan luuranko ja kymmeniä pallon muotoisia merimiinoja.

Miinat oli raivattava ennen kuin pohjaan voisi rakentaa mitään. Pelkästään Suomen talousvyöhykkeellä piti purkaa 49 miinaa. Ne tuli räjäyttää niin, että mahdollisimman vähän eläimiä kuolisi. Hylkeitä, pyöriäisiä, silakoita.

Määräyksiä oli paljon: sai työskennellä vain silloin, kun meri oli sula. Sai räjäyttää vain päivinä, jolloin sää oli kirkas ja näkyvyys hyvä.

Piti aloittaa tunti auringonnousun jälkeen ja lopettaa tunti ennen auringonlaskua.

Eläinten havaitsemiseen tarvittiin asiantuntijoita ja tarkkailijoita. He etsivät kaloja ja nisäkkäitä kovapohjaisella kumiveneellä ja säikyttivät niitä karkottimella. Se lähetti veden alla korkeaa ja kovaa ääntä, joka muistutti heinäsirkan säksätystä. Silakkaa peloteltiin pienillä karkotuspanoksilla.

Vasta sitten miina voitiin räjäyttää.

Miinan viereen laskettiin pieni räjähde. Kun varotoimet oli tehty, laskelmat tarkistettu ja alukset turvallisen etäisyyden päässä, panos laukaistiin.

Räjähdys synnytti tulikuuman vesipatsaan, joka nousi ylös asti ja puhkaisi meren pinnan.

Räjäytysten jälkeen meren pinnalta kerättiin massoittain silakoita. Ne olivat kuolleet ehkä ääneen, ehkä paineeseen, ehkä kuumuuteen.

Joku asetti riviin kaksikymmentä hopeista kalaa, otti kuvan ja liitti sen myöhemmin tarkkailuraporttiin. Silakat olivat hämmästyttävän ehjiä. Vain muutaman niskat olivat katkenneet.

Kansanedustaja Heidi Hautala oli kriittinen. Kriittisempi kuin moni Suomessa.

Ensinnäkin hän oli loukkaantunut retoriikasta: kaasuputki on vain ympäristökysymys. Miten niin vain?

Hän oli tuohtunut myös Paavo Lipposen roolista. Entinen eduskunnan puhemies käytti työhuonetta eduskunnassa, vaikka oli Nord Streamin lobbari ja ajoi selvästi Venäjän etuja.

Kaiken kaikkiaan oli lapsellista kuvitella, ettei Venäjällä olisi tässä muitakin pyrkimyksiä, valtapoliittisia ja turvallisuuspoliittisia. Että se haluaisi tehdä vain kauppaa.

Hautalan mielestä tätä keskustelua ei haluttu käydä Suomessa.

Käytiinkö sitä Euroopassa?

Venäjä ei aikonut rakentaa putkea yksin. Oli myös Saksa. Oli vaikutusvaltainen Gerhard Schröder, Saksan entinen liittokansleri, joka nimitettiin Nord Streamin hallintoneuvoston puheenjohtajaksi.

Saksassa oli vuosikymmeniä ajateltu, että taloudellinen yhteistyö oli se, joka takasi rauhan ja edisti demokratiaa Venäjällä. Wandel durch handel, muutosta kaupankäynnillä.

Schröderiä kyllä arvosteltiin. Kuten arvosteltiin sitäkin, että Saksa teki Venäjän kanssa kahdenvälisen sopimuksen ja ohitti muut EU-maat. Horjutti EU:n solidaarisuutta, niin kuin Baltian maissa ja Puolassa todettiin.

Puolan pääministeri sanoi, että halvempaa olisi ollut vetää putki maan päällä ja Puolan kautta. Toki Puola olisi tällöin saanut myös mittavat kauttakulkumaksut. Osin oli kyse tästäkin.

Keväällä 2009 Hautala puhui kaasuputkesta Helsingissä. Vihreät järjesti paneelikeskustelun: Onko Nord Stream -kaasuputken ympäristöhaittoja aliarvioitu?

Paikalla oli ympäristötoimittaja Grigori Pasko. Hän oli yksi Hautalan kontakteista, joiden avulla tämä seurasi tapahtumia Venäjällä.

Pasko oli tuomittu vuosituhannen alussa vakoilusta ja maanpetoksesta Venäjällä. Hän oli kuvannut, kuinka Venäjän laivaston säiliöalukselta oli kaadettu radioaktiivista jätettä Japaninmereen.

Nyt Pasko oli kuvannut dokumentin Itämerellä. Haastatellut rantavaltioiden ihmisiä ja seurannut kaasuputken reittiä.

Dokumentti katsottiin keskustelun aluksi.

Sen nimi oli Buried at Sea, mereen haudattu. Siinä venäläinen Oleg Tishin valitti, etteivät Babajevon kylän asukkaat saaneet kaasua, vaikka putkia kulki vieressä. Saksalainen Heitrun Moritz pelkäsi ympäristöhaittoja Itämerellä: oliko niitä tutkittu tarpeeksi? Arthur König ei nähnyt lainkaan ongelmia. Hän oli kaupunginjohtaja Greifswaldissa, jonne tulisi kaasuputken toinen pää.

Pasko esitti keskustelutilaisuudessa monenlaisia epäilyjä: huonokuntoinen Itämeri ei ole oikea paikka putkelle. Sitä paitsi: kuka huolehtii putken aikanaan pois merestä?

Hautalakin pohti asiaa. Kenen vastuulla putki sitten on?

Nord Stream Ag:n johtaja Sebastian Sass vastasi. Hän sanoi, ettei metriäkään rakenneta ilman ympäristölupaa. Nord Stream huolehtii putkesta viisikymmentä vuotta, sen käyttöiän ajan, ja mitä sen jälkeen tapahtuu… Putki kannattaa mahdollisesti jättää pohjaan.


Yli puolet Itämeren pohjasta on kuollut. Jos sinne sukeltaa, voi maskin läpi tuntea pohjan hajun. Se on mädän kananmunan haju.

Jos pohjaa polkaisee, joutuu sakeaan tomupilveen. Tomu on pieniksi hiukkasiksi hajonnutta kasvillisuutta ja eläinten jäänteitä.

Kaikki, mikä meressä kuolee, vajoaa kohti pohjaa, jossa eliöt ja mikrobit hajottavat sen.

Mutta kuolleessa pohjassa elävät vain rikkibakteerit, sillä siellä ei ole happea. Ei katkoja, ei äyriäisiä, ei silakoita, jotka etsivät niitä ruuakseen.

Silakka on nälkiintynyt. Tutkijoiden troolit ovat jo vuosia nostaneet merestä kaloja, joiden kyljet ovat lommolla ja silmät pullottavat.

Itämeri on joutunut hankalaan kierteeseen:

Ihminen on vuosikymmeniä valuttanut sinne jätevesiä ja lannoitteita. Siksi levät ja vesikasvit rehottavat kesäisin. Kun ne syksyllä kuolevat, ne vajoavat pohjaan, hajoavat ja kuluttavat hapen.

Kun happea ei ole, fosfori vapautuu ja nousee pintaan. Seuraavana keväänä se ravitsee jälleen kasveja ja leviä.

Pohjaa on vaikea elvyttää, koska Itämeren vesi vaihtuu hitaasti. Valtamerestä vesi kiertää kymmenessä vuodessa, mutta jos se joutuu Itämereen, se jää kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Joskus valtamerivettä tulee Itämereen suurina pulsseina. Ne pitävät merta elossa.

Mutta suuri suolapulssi vaatii, että kaikki menee nappiin.

On oltava siperialainen talvi, kovat pakkaset, jotka kestävät pitkään.

On tultava äkisti atlanttinen myrsky, joka puhaltaa lounaasta ja lännestä.

Niin kova myrsky, että se jaksaa työntää valtamerestä Atlantin vettä Pohjanmerelle riittävän suuren määrän riittävän kovalla paineella. Niin että vesi työntyy Pohjanmereltä Skagerrakin salmeen, Skagerrakista Kattegatiin ja Kattegatista Itämereen.

On oltava uusikuu tai täysikuu ja vuoroveden oikea vaihe, jotta hapekas ja suolainen merivesi voi päästä Itämereen ja pysyä siellä.

Tammikuussa 2010 Mika Seppälä oli valmis julkistamaan päätöksen. Kaikki kolme ratkaisijaa olivat: Seppälä, Hannu Kokko ja Tapio Kovanen. He kaavailivat, että virallinen julkistuspäivä olisi helmikuun alussa.

Yllättäen kävi kuitenkin ilmi, että Putin saapuu silloin Helsinkiin. Hän osallistuu suureen Itämeri-kokoukseen, joka pidetään Finlandia-talossa.

Miten kiusallinen yhteensattuma. Mitä tehdä?

Seppälä, Kokko ja Kovanen pohtivat tilannetta virastossa. Naureskelivatkin: mennäänkö lentokentälle ojentamaan nivaska?

Suomen ratkaisua odotettiin jo. Muut maat olivat luvat antaneet.

He päättivät, että paperit käydään vielä kerran läpi. Ei hidastella eikä kiirehditä, vaan tarkistetaan. Pelkässä päätöksessä on 144 sivua.

Aikaa kului sen verran, että Putin ehti tulla ja mennä. Lopulta tiedotusvälineille ilmoitettiin, että päätös julkistetaan perjantaina 12. helmikuuta heti aamulla.

Seppälä kuunteli perjantaiaamun radiouutiset ja ihmetteli, kun päätöstä ei mainittu lainkaan. Kului hetki, ja BBC:n toimittaja soitti.

Tämä oli tuohtunut: päätöstä ei löytynyt verkosta kuten oli luvattu.

Seppälä pahoitteli ja lupasi selvittää asiaa. Kohta hän soitti toimittajalle takaisin ja kertoi, että palvelin oli kaatunut. Epäselväksi jäi, minkä vuoksi, mutta häiriö oli nyt korjattu.

Päätös oli myönteinen. Nord Stream Ag:lle annettiin lupa ”Venäjä–Saksa merenalaisen maakaasuputken rakentamiseen ja käyttöön Suomen talousvyöhykkeellä”.

Erilaisia ehtoja, lupamääräyksiä, asetettiin kolmekymmentäkuusi.

Asetettiin myös vakuus. Niin kova, ettei Suomessa ollut sellaista ennen nähty.

Nord Stream sai näet poikkeuksellisesti ryhtyä rakennustöihin ennen kuin päätös oli lainvoimainen – eli ennen kuin mahdolliset valitukset oli käsitelty.

Mutta vain sillä ehdolla, että se tallettaa viraston tilille 70 miljoonaa euroa. Taatakseen, että purkaa jo tehdyt työt, jos lupa peruuntuu.

Virastossa tieto ei ilmeisesti kulkenut, sillä kun yritys sitten ­teki talletustaan, Seppälä sai osaston rouvalta tyrmistyneen ­puhelun. Ulkomainen pankki tyrkyttää täällä kymmeniä miljoonia!

Lupapäätös oli kuitenkin nyt tehty ja Seppälä huojentunut. Viime kuukaudet olivat olleet intensiivisiä, lähes piinaavia. Työ mielessä aamusta yöhön.

Ei siitä silti heti päässyt. Tuli palautetta. Joku tiedusteli, uskaltaako Suomenlahdessa enää uida.

Sotaveteraani soitti ja kysyi, oliko sotinut turhaan, kun näin luovutetaan aluetta Venäjälle. Hän oli menettänyt rintamalla jalkansa.

Seppälä kuunteli ja yritti oikaista. Ei mitään aluetta luo­vuteta. On olemassa tällainen asia kuin Suomen talousvyöhyke…


Vuoden 2010 lopussa ensimmäistä putkilinjaa oli laskettu Suomen talousvyöhykkeelle 322 kilometriä. Jäljellä oli 53 kilometriä.

Työ oli hidasta. Sitä tehtiin valtamerilaivan kokoisella aluksella, joka jyrisi Suomenlahdella eikä koskaan ajanut rantaan.

Helikopterit toivat ja veivät työntekijöitä. Joka päivä merivartiostolle piti ilmoittaa, keitä laivassa oli ja mitä tekemässä.

Yhteyslaivat toimittivat kaasuputkea 12 metrin mittaisina paloina, joista jokainen painoi 24 tuhatta kiloa. Ne olivat teräsputkia, päältä karkeaa betonia ja sisältä punaiseksi maalattua kiiltävää terästä. Sisähalkaisija 115 senttiä, niin että sisään olisi melkein mahtunut kapea parisänky.

Palat hitsattiin yhteen kannella, liitettiin putken jatkoksi ja laskettiin suurta kourua pitkin alas, keskimäärin 88 metrin syvyyteen.

Laiva eteni kaksi kilometriä päivässä, vaikka töitä tehtiin vuorokauden ympäri.

Koskaan ei ollut rakennettu näin pitkää vedenalaista maakaasuputkea.

Oli vain kolme alusta, joita voitiin käyttää sellaisen rakentamisessa: italialaiset Castoro Sei ja Castoro Dieci ja maailman suurin putkenlaskualus, sveitsiläinen Solitaire. Nord Stream Ag oli varannut työhön ne kaikki.

Lopulta 1 200 kilometrin putki oli kolmessa osassa meren pohjassa. Siellä ne oli liitettävä yhteen hitsaamalla. Se on niin vai­keaa, että maailmassa vain 30 ihmistä pystyy siihen.

Ensimmäinen putki oli valmis kesäkuussa 2011.

Kaasu alkoi virrata marraskuussa.

Sinä päivänä kaikki hymyilivät leveästi. Saksan liittokansleri Angela Merkel violetissa samettijakussa, miehet tummissa puvuissa ja erilaisissa kravateissa: Venäjän presidentti Dmitri Medvedev viininpunaisessa, Gerhard Schröder pilkullisessa, EU:n energiakomissaari Günther Oettinger tummansinisessä.

He asettuivat kuvaan – kolmetoista eurooppalaista johtajaa – ja kiersivät ison valkoisen venttiilin auki. Kaasuputki vihittiin käyttöön Lubminin lomakeitaassa Saksassa 8. marraskuuta 2011. Arvovieraita oli satoja.

Kohta Itämeren ali kulki 55 miljardia kuutiometriä kaasua vuodessa.

Se ei kuitenkaan riittänyt. Samaan aikaan Nord Stream suunnitteli jo uutta putkilinjaa. Niin, että putkia kulkisi merenpohjassa yhteensä neljä. Kaikki samaa reittiä mukaillen.

Eurooppa tarvitsi kaasua.

”Ellei Nord Stream 2 -hanke toteudu, seurauksena on tuontivaje”, luki lupapapereissa keväällä 2018.

Ne eivät tulleet enää Mika Seppälän pöydälle. Hän oli vaihtanut työpaikkaa. Suomi antoi luvan, kuten oli antanut kahdeksan vuotta aiemmin. Lainsäädäntö ei ollut muuttunut.

Mutta keskustelu oli muuttunut, Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa. Venäjä oli miehittänyt Krimin. Länsimaat olivat tuominneet ja asettaneet talouspakotteita. Ja nyt lisättäisiin suoraa kaasukauppaa Venäjän kanssa?

Nord Stream 2 valmistui syksyllä 2021 ja maksoi lähes 10 miljardia euroa. Mutta sitä ei koskaan otettu käyttöön. Helmikuussa 2022 Saksan liittokansleri Olaf Scholz sanoi, että tilannekuva oli muuttunut.

Alkoi näyttää selvältä, että Venäjä hyökkäisi pian Ukrainaan.

Vieläkään ei voida sanoa, kuka räjäytti kaasuputket syyskuussa 2022.

Venäjä on syyttänyt Britanniaa. Mikään valtio ei ole syyttänyt Venäjää. Ei ääneen.

Saksan, Ruotsin ja Tanskan viranomaiset ovat tutkineet räjähdyksiä syyskuun lopusta asti. Ruotsin ja Tanskan siksi, että räjäytykset tehtiin niiden talousvyöhykkeillä ja Saksan, koska sinne putket toivat kaasua.

On selvää, että joku rikkoi putket tahallaan. Kolme niistä repeytyi, yksi on yhä ehjä mutta poissa käytöstä.

Rikkoutumispaikan läheltä on löydetty jälkiä räjähteistä. Vahinkojen koon perusteella on arvioitu, että räjäyttämiseen on tarvittu satoja kiloja myrkyllistä TNT:tä.

Putkia suojaava betoni on murtunut ja yli neljän sentin paksuinen teräsputki revennyt. Nord Stream 1 -linjasta on hävinnyt 50 metrin mittainen pätkä.

Yli 100 000 tonnia maakaasua on purkautunut ilmaan.

Maakaasu ei liukene veteen vaan purkautuu patsaana pintaan. Se on metaania: hajutonta, väritöntä, 5–10 asteen lämpöistä.

Viikon ajan se kupli meressä kuin neljä valtavaa lähdettä. Suurimman halkaisija oli kilometrin.

Kaikki eläimet, jotka jäivät sen sisään, kuolivat.

Mika Seppälän työpaikka on nykyään Helsingin Hakaniemessä. Hän on oikeusneuvos, korkeimman hallinto-oikeuden jäsen.

Oikeustalon kerroksiin ei niin vain kävellä, Seppälä tulee aulaan vastaan. Hänellä on yllään musta puku, jalassa sukat ja sandaalit.

Käytävillä on hiljaista. Seppälä avaa istuntosalin oven ja sytyttää valot: voidaan varmaan olla täällä.

On lokakuun ensimmäinen maanantai ja viikko siitä, kun kaasuputket räjähtivät.

”Joku on hajottanut mun elämäntyön”, Seppälä sanoo pöydän päädyssä. Nauraa sitten ja korostaa, ettei sano tätä tosissaan. Ennemmin ”vähän ilkikurisena”.

”Mutta ihan hyvä, että hajotettiin. Eihän sitä olisi koskaan pitänyt rakentaa noin epäluotettavan toimijan kanssa.”

Epäluotettava toimija oli Venäjä. Tosin takavuosina sen maine oli aivan toisenlainen. Venäjä oli nimenomaan luotettava energian toimittaja. Se vei ulkomaille, vaikka omat kansalaiset kituuttivat.

Mutta poliittinen harkinta ei kuulunut Seppälälle. Oikeusharkinta kuului: salliiko Suomen laki kaasuputken vai ei.

”Jos asia olisi vireillä tänään, lopputulos olisi todennäköisesti ihan sama”, hän sanoo.

”Lainsäädäntö on sama kuin silloin.”

Työtehtävästä on yli kaksitoista vuotta, mutta Seppälä muistaa kuukaudet hämmästyttävän hyvin. Hän muistaa, kuinka katsoi Youtube-videoita merimiinoista ja upposi toisen maailmansodan taisteluihin turhankin syvälle. Hän muistaa, kuinka levitti robottikameran kuvarullaa viraston pöydälle – juuri tällaiselle pitkälle pöydälle – ja tutki työryhmän kanssa merenpohjaa. Oliko tuossa miina tai hylky? Jokin, mikä piti ottaa huomioon? Ei, siinä oli ostoskärry.

Hän muistaa senkin, kuinka brittiyrityksen miinanraivaajat tulivat mukaan yhteen kokoukseen ja puhuivat sellaista satamaslangia, ettei Seppälä tahtonut millään saada selvää. Entistä sukellusveneen miehistöä, hänelle kerrottiin myöhemmin.

Seppälä on ollut ratkaisemassa muitakin vaikeita ympäristölupia, kuten Helsinki–Vantaan lentoasemaa ja Kilpilahden öljynjalostamoa. ”Tietyllä tavalla yhtä ikäviä”, hän sanoo.

Mutta kaasuputki on kuitenkin ollut isoin ja hankalin.


Kaasun piti virrata Itämeren alla viisikymmentä vuotta. Mitä sen jälkeen tehtäisiin, jäi auki.

Arvioitiin, että tulevaisuudessa tiedettäisiin, mikä vaihtoehto olisi järkevin. Sitä varten haettaisiin aikanaan uutta ympäristölupaa.

Mutta maaliskuussa 2022 Nord Stream 2 -yhtiö irtisanoi yli sata työntekijäänsä ja hakeutui konkurssiin.

Ruostuvat kaasuputket jäivät merenpohjaan. Ne ovat täynnä vettä. 

Jutussa on lainattu Länsi-Suomen ympäristölupaviraston lupapäätöstä vuodelta 2009, Etelä-Suomen aluehallintoviraston ympäristölupaa vuodelta 2010 ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston ympäristölupaa vuodelta 2018.

Lähteenä käytetty Pekka Itälän pro gradu -tutkielmaa ”Meille tämä kaasuputki ei ole ulko- ja turvallisuuspoliittinen kysymys” ja Kai Myrbergin, Matti Leppärannan ja Harri Kuosan kirjaa Itämeren fysiikka, tila ja tulevaisuus.

Lisäksi juttua varten on haastateltu Syken kehittämispäällikköä Juha Flinkmania, ylitarkastaja Johanna Juvosta, Syken Merikeskuksen erikoistutkijaa Harri Kankaanpäätä, Kaasuyhdistyksen toimitusjohtajaa Hannu Kauppista, ympäristöneuvos emeritus Hannu Kokkoa, ympäristöneuvos emeritus Tapio Kovasta, lehtori Jaakko Lamminpäätä, merinisäkästutkija Olli Loisaa, professori Peter Lundia, Syken Merikeskuksen tutkijaa Okko Outista, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkijaa Jari Raitaniemeä, ympäristöneuvos Ville Salosta ja professori Veli-Pekka Tynkkystä.

Juttua varten on saatu apurahaa Journalismin edistämissää­tiöltä Jokesilta.