Rajalla

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Poika etsii piiloa, yrittää suojautua sotilailta.

Sama painajainen toistuu, valvottaa öisin. Välistä rikkinäisistä keuhkoista irtoaa verisiä ysköksiä.

Eino Kinnunen on 92-vuotias. Hän sulkee silmät kotitalon sohvalla. Toisella sohvalla istuu Väinö Kinnunen, 90-vuotias pikkuveli.

”Minä olen ollut ruumiskasassa, jossa kuoli kymmenen ihmistä”, Väinö Kinnunen kertoo.

”Eino on kahdesti läpiammuttu.”

Luodit laukaistiin teloitustyyliin, takaapäin. Isoveli tökkää vatsaa, näyttää kohdat, joista kuulat tulivat lävitse.

”Tuosta ja tuosta”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on palauttanut mieleen sotakesän 1943.

Oli juhannuslauantai, satoi. Perhe asui saunassa, ainoassa säästyneessä rakennuksessa. Sukulaisia oli kylässä.

Odotettiin poutaa, perunamaa oli mullattava. Äkkiä 11-vuotias Väinö näki vaaralla liikettä. Partisaaneista oli varoitettu. Asukkaita oli silti jätetty evakuoimatta itärajan kylistä, myös Suomussalmen Hyrystä.

Sotilaat ottivat rahat, voin ja leivät. Ryhmän johtaja sulki oven mutta potkaisi sen heti auki. Konepistooli nakutti, saunan lattia punertui verestä.

Väinö pakeni sedän selän taakse. Yksikään luoti ei osunut.

Eino oli lähtenyt hakemaan viikatteita läheiseltä rannalta. Partisaanit vangitsivat ja kuulustelivat, sitten ampuivat. Vaikeasti haavoittunut 13-vuotias poika löydettiin tieltä. Vesitaso lennätti sairaalaan.

Väinö Kinnunen sanoo, että eli vihan vallassa vuosikymmeniä. Olisi tappanut partisaanijohtajan, jos olisi saanut kiinni.

”Viha oli raskas kantaa.”

”Jumalalle kuuluu kosto, ei minulle.”

Eino Kinnunen muistaa, miten partisaanit toistivat sodan jälkeen samaa valhetta: iskun kohde oli sotilastukikohta, eivät lapset ja vanhukset.

”Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa.”

Suomella ja Venäjällä on yhteistä rajaa 1 343 kilometriä ja 600 metriä. Sodat ovat siirtäneet itärajaa useita kertoja.

Kartalta löytyy yksi poikkeus: Kainuu.

Raja, 272 kilometrin kaistale, ei ole muuttunut sitten vuoden 1595 Täyssinän rauhan. Kolme ikiaikaista rajakiveä, numerot 662, 681 ja 757, ovat yhä käytössä.

Suomi oli osa Ruotsia, kun rajalinja merkittiin. Karttaa piirrettiin luonnon, vedenjakajaseudun, mukaan. Suomen puolella vesistöt kääntyivät kohti Perämerta, Venäjällä kohti Vienanmerta.

Rajamerkeiksi valittiin siirtolohkareita, kallioita, vaaroja, jokia. Paikkoja, jotka oli helppo tunnistaa ja joita ei voinut hävittää.

Suomi ja Venäjä oli erotettu kartalla. Mutta maastossa ei ollut valvontaa eikä esteitä, aitoja.

Itäraja vuoti kuin seula.

”Molemmin puolin rajaa asukkaat maksoivat karvaat oppirahat.”

Niin sanoo dosentti Jukka Kokkonen Itä-Suomen yliopistosta. Hän on tutkinut laajasti itärajan historiaa. Kokkosen kirja Rajan rauha (SKS, 2020) käsittelee Ruotsin vallan aikaa.

Kruunu oli patistanut Savon liikaväestöä asuttamaan Kainuuta, valtakunnan syrjäkolkkaa. Idässä Venäjällä elivät karjalaiset, vähemmistökansa.

Rajaseudulla riehuivat raa’at sissisodat.

Valtio varusti sotilaita. Jalan ja ratsain liikkui myös rosvojoukkoja. Asukkaita tapettiin, kidutettiin ja vietiin orjiksi. Talot poltettiin, siemenvilja ja ruokavarasto tuhottiin. Iskua seurasi vastaisku rajan yli, koston kierre syveni. Kyläläiset elivät alituisessa pelossa.

Terrorin kitkemiseksi tarvittiin diplomatiaa. Syntyi paikallinen neuvottelukäytäntö, rajarauha.

Välittäjiä kutsuttiin sanansaattajiksi tai rajarauhanmiehiksi. Tehtävään valikoitui arvostettuja, varakkaita asukkaita.

Asiakirjoista on löytynyt kahdeksan rajarauhahanketta. Sanansaattajat kulkivat rajan yli, ratkoivat riitoja, solmivat sopimuksia. Heillä oli hallitsijoiden tuki niin Tukholmassa kuin Moskovassa.

Rajalla oli myös henkinen merkitys.

Läheisten rajarauhanmiesten välillä vallitsi rituaalinomainen sukulaisuus, pyhä veljeys.

”Oli pystyttävä luottamaan toiseen osapuoleen”, Kokkonen sanoo.

”Pyhä veljeys oli tae siitä, että sana piti.”

 

Kevätaurinko sulattaa hiekkatiehen pälviä.

Suomussalmen perukan sivutiet ovat kuin sormia, jotka päättyvät umpiperään, itärajalle. Kylissä on lakkautettuja rajavartioasemia: Raate, Kuivajärvi, Viianki.

Matkalla Viiankiin vuorottelevat järvet ja hiekkaharjut, särkät. Täällä, kannaksia ja vesiteitä pitkin, kulki ikivanha reitti mereltä merelle, Oulusta Vienan Kemiin. Rekikaravaaneissa vietiin suolatynnyreitä idästä länteen ja turkiksia takaisin.

Puista erottaa yhä pilkkoja, muinaisia opasteita ja kaiverrettuja vuosilukuja. Vanhin on 1685.

Harjulla kohti taivasta sojottaa matkamiehen risti.

Entisaikojen kulkijoille ortodoksinen risti oli tuttu näky rajalla. Kilometritolppa ja taukopaikka, jonka äärellä kumarrettiin ja rukoiltiin suojelusta matkalle.

Valvomattoman rajan yli ramppasi levottomia sieluja, molempiin suuntiin.

Vältettiin velvollisuuksia, sotaväkeä ja veroja. Paettiin rikostuomioita ja uskonnollista vainoa. Ja pahoina katovuosina nälkä ajoi kurnivat vatsat liikkeelle.

Näitä polkuja tallasi 1830-luvulla myös kajaanilainen piirilääkäri. Elias Lönnrot keräsi rajan takaa runoja Kalevalaan, tulevaan kansalliseepokseen.

Pahainen kärrypolku oli tärkeä kauppatie. Syksyn muikunpyynnin jälkeen laukkukauppiaat lähtivät Venäjän Karjalasta Suomeen. Länteen myytiin silkkihuiveja, kankaita ja muuta pientä käyttötavaraa. Kulkukauppa rajan yli oli laitonta mutta kainuulaisen rahvaan suosiossa.

Nykyään polulla vaeltaa ja hiihtää historiasta kiinnostuneita matkailijoita.

Reittiä vaalii Vienan reitti ry. Yhdistys hakee rajaviranomaisilta lupaa, jonka turvin Venäjälle voisi kävellä vielä kerran perinteisen rajanylityspaikan, Vuokinlatvan, kautta.

Historiallista tapahtumaa on suunniteltu kesälle 2023.

 

Suomussalmella on kaksi kylää, Kuivajärvi ja Hietajärvi, joiden historia ulottuu Venäjälle, Vienan Karjalaan.

Mäntyjen suojaan piiloutuu merkki rajantakaisesta kulttuurista: tšasouna, ortodoksinen rukoushuone.

Nainen tekee ovensuussa ristinmerkin.

Kuivajärven tšasouna on pyhitetty Pyhän Nikolaoksen muistolle. Viisto valo lankeaa ikonostaasin, kuvaseinän, värikkäisiin ikoneihin.

Rauni Vornanen katsoo ulos.

”Voi hyvä sentään! Ikkunat on pestävä.”

Tšasouna on rakas. Täällä on osallistuttu lukemattomiin synnintunnustuksiin ja ristisaattoihin. On koettu monet häät ja hautajaiset, rippikoulut ja praasniekat, kyläjuhlat.

Kahvipöydässä, karjalanpiirakoiden, leipäjuuston ja lakkahillon äärellä, Vornanen kertoo muiston 1960-luvulta.

”Kirkonkylän koulussa me Kuivajärven lapset olimme ainoat ortodoksit.”

”Meitä haukuttiin saatanan ryssiksi.”

 

Huoviset, Karhuset, Saaviset.

Kantasukuja on kolme. Rauni Vornanen on omaa sukua Saavinen.

Kuivajärvi ja naapurikylä Hietajärvi asutettiin 1700-luvulla. Rajan takaa saapui karkureita, piekloja. Miehet pakoilivat Venäjän sotaväkeä. Asepalvelus kesti 25 vuotta.

Saavisten esi-isä, taitava saavintekijä, muutti Kuivajärvelle 1800-luvulla, autonomian aikana. Kun Suomi oli osa Venäjää, raja oli kuin veteen piirretty viiva.

Rajaa valvottiin tullin takia. Salakuljetus oli laajaa. Tupakkaa, alkoholia ja sokeria ujutettiin idästä länteen. Rajanylityspaikoilla kontrolli tiukkeni; matkustajilta vaadittiin passi.

Vienankarjalaisille valtakunnanraja oli ilmaa, pelkkä viiva kartalla.

Suomesta Venäjälle ja toisinpäin kuljettiin luvatta. Sukuloitiin, käytiin praasniekoissa, haettiin puolisoja. Raja piirtyi kulttuurien välille; suhteet olivat etäiset suomalaisiin ja venäläisiin.

Itäraja alkoi sulkeutua, kun Suomi itsenäistyi.

Vuodet 1918–1922 olivat levottomia. Yli liikuttiin laillisesti ja laittomasti. Punaisia loikkasi itään. Pakolaisia virtasi länteen, pakeni Pietarin ja Karjalan levottomuuksia.

Rajavartijat partioivat molemmin puolin. Kuivajärvellä ja Hietajärvellä viestittely jatkui rajan yli. Kyläläiset istuivat rannoilla, lauloivat karjalan kielellä kuulumisia, surivat itkuvirsin ikävää. Kohta vastarannalta, Venäjän puolelta, vastattiin.

Yhteinen hautausmaa, kalmosaari, oli jäänyt keskelle rajaa, jonne ei enää päässyt. Uusi perustettiin Kuivajärvelle, sekin saareen.

Vornasten talolta avautuu näkymä kalmosaareen. Sinne on haudattu kuulu runonlaulaja Domna Huovinen. Puisten ristien alla ovat myös Raunin isovanhemmat, Olga ja Aleksanteri Saavinen.

Sukulaisissa käytiin salaa 1920-luvun lopulle. Rajalla oli ylitettävä piikkilanka-aita. Erään kerran Olgan sisko oli jäänyt kiireessä piikkilankaan kiinni.

”Mummo kertoi, että kyllä siskolla oli ollut sydän kurkussa.”

”Aina oli pelko kiinnijäämisestä.”

Sittemmin suku on pitänyt yhä yhtä, mutta raja on ylitetty virallisesti, passin ja viisumin kanssa. Rauni Vornanen on vieraillut Venäjällä kerran, Vuokkiniemessä mummon sukulaisissa.

”He olivat hyvin vieraanvaraisia.”

 

Itärajan valvonta kiristyi 1930-luvun loppua kohti.

Partiossa kulki 2 500 rajamiestä, kävellen ja hiihtäen. Raja-aukko raivattiin puista. Suomen ja Neuvostoliiton rajatarkastuskomissiot ratkoivat ongelmia paikallisesti.

Vielä vuosikymmenen alussa suuri määrä suomalaisia oli loikannut itään. Kuka oli lähtenyt laman karkottamana, työn perässä, kuka ideologista syistä, kommunismin perässä.

Suomussalmella ei järsitty enää pettua mutta elanto oli tiukassa. Eino ja Väinö Kinnusen Vihtori-setäkin oli kadonnut savotoilta Neuvostoliittoon, viilariksi tehtaaseen.

Sotien jälkeen ilmapiiri oli jännittynyt. Kylmä sota jakoi länsimaat ja Neuvostoliiton liittolaisineen kahteen leiriin. Vastakkain oli kapitalistinen ja sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä.

Raja sulkeutui. Idän ja lännen väliin kiskaistiin kuvaannollinen este, rautaesirippu.

 

”Kyllä täällä kalassa pysyy.”

Tapio Huovinen istuu keinutuolissa. Aamulla hän on nostanut iskukoukusta hauen. Hietajärvi antaa myös ahventa ja siikaa.

Tuvan ikkunasta näkee Venäjälle.

Raja kulkee keskellä järveä. Raja-aukko, kahdeksan metriä, on merkitty poijuin. Kapea rajavyöhyke on sekin vedessä.

Asukkaille ei enää myönnetä vyöhykelupia marjastukseen. Vesioikeuden haltijana Huovinen saa kalastaa. Koukkuja kokee rauhassa. Hietajärven kylässä on kolme vakituista asukasta. Venäjän puolella ei liiku kukaan.

Toisin oli 1950-luvun alussa, Huovisen lapsuudessa. Heti rajan takana seisoi vartiotorni.

”Siellä kiersi ukkoa jatkuvasti, vartiointi oli yötä päivää.”

Lapsia kiellettiin ankarasti ilvehtimästä rajalle päin. Pimeällä auton valoja ei saanut suunnata itään. Ovet lukittiin yöksi. Veneistä pidettiin tarkkaa lukua, ne numeroitiin.

Rajamiehet asuivat vartioasemilla. Kävivät toisinaan talkoissa ja ostivat maitoa tiloilta. Ja vartiolle oli ostettu ensimmäinen televisio, jota kyläläisten lapset tuijottivat iltaisin.

Rajavartijoita myös mulkoiltiin.

Hirven salajahdista saattoi kärähtää ja tanssipaikoilla syntyä suukopua naisista. Partiointia ei arvostettu korvessa kovana työnä. Haukkumanimi, margariinimulkut, juontui siitä, että valtio tarjosi leivän päälle vain margariinia, ei voita.

Sotien jälkeen rajavartijoita oli palkattu sisämaasta. Paikallisiin ei välttämättä luotettu. Tiedettiin, että Neuvostoliitto harjoitti niin sanottua pintavakoilua. Värvättiin asukkaita korviksi ja silmiksi, kertomaan mielialoista ja rajan vartioinnista.

Hietajärvellä epäiltiin leskeä, yksinhuoltajaäitiä, yhteistyöstä vieraan vallan kanssa.

”Ei sitä pystytty näyttämään toteen.”

Itärajalle ilmestyi turisteja Keski-Euroopasta asti. Otettiin valokuvia muistoksi, vaikka kyltti kielsi kuvaamiseen.

Puomilla pettynyt ihmetteli ääneen: Missä se rautaesirippu on?

 

Sota Ukrainassa ei ole näkynyt itärajalla. Tilanne on ”vakaa ja vakiintunut”, kerrotaan Kainuun rajavartiostosta.

Tapio Huovinen on tehnyt omia havaintoja.

Suihkukone on lentänyt useana päivänä lähellä rajaa etelästä pohjoiseen, Venäjän puolella. Ei valvontalento vaan reittikone Pietarista Muurmanskiin.

Rajan takana ammutaan säännöllisesti. Konekiväärillä ja pistoolilla. Äänet kantautuvat lakkautetun rajavartioaseman ampumaradalta.

”Koulutusammuntoja”, Huovinen sanoo.

Hän on entinen rajavartija. Partiovuorolla 1970-luvulla tapasi enää harvoin naapurin kollegoja. Rajakylät oli tyhjennetty ajat sitten asukkaista ja valvonta siirretty kauemmas.

Satelliittikuvasta näkee valkoisen viivan Venäjällä, noin viiden kilometrin päässä rajasta. Siellä on lipalla, piikkilangalla ja hälytyslaittein varustettu aita.

Valvonta on muuttunut myös Suomessa. Partioautot liikkuvat päivittäin rajaseudun kylissä. Jalka- ja suksipartiointia on korvattu teknologialla. Kameroita, droneja ja sensoreita, jotka aistivat valoa, ääntä ja liikettä.

Vanhasta neuvotteluperinteestä, rajarauhasta, elää jäänne.

Kainuun ja Kalevalan alueen rajavaltuutetut tapaavat kerran kuukaudessa, korona-aikana etänä. He keskustelevat paikallisesta tilanteesta ja sopivat muun muassa eksyneiden metsästyskoirien palautuksesta.

Laittomia ylityksiä on vähän, muutama vuosittain. Erehdyksessä tai uteliaisuudesta – muistoksi Venäjältä halutaan yhä se valokuva.

Kainuuseen on saapunut viimeksi turvapaikanhakija vuonna 2020.

Tapio Huovinen tietää kotikylästä yhden erikoisen tapauksen. Takavuosina venäläinen varusmies oli murtautunut taloon ja tyhjentänyt ruoka- ja juomavarastot ennen kiinniottoa.

”Sotilas kertoi kuulustelussa, että häntä oli kiusattu ja vainottu.”

Varusmies palautettiin Venäjälle.

 

Rajaseudun talolla on selvät tuntomerkit.

Tallissa on kelirikkoisille teille nelivetoauto. Katolle on asennettu televisiolähetykset varmistava lautasantenni. Tuvassa hohkaa varaava uuni ja pihassa seisoo koira, usein suomenpystykorva.

Jörö, Huovisten koira, kertoo haukkumalla, milloin rajan moottorikelkka kiitää lähellä.

Tapio Huovinen on asunut Hietajärvellä koko ikänsä, 73 vuotta. Suomussalmella, kuntataajaman rivitalossa, arki olisi kuolettavan yksitoikkoista. Täällä puuhaa riittää: metsästys, kalastus, marjastus, klapinteko, lämmitys, lumenauraus, ruoanlaitto, puutarhanhoito.

Vaimon kanssa hiihdetään talvisin. Ennen retkeä ajetaan moottorikelkalla oma latu-ura.

”Paremmin minun aikani kuluu täällä hiljaisuudessa ja syrjässä.”

Rajakylissä asuu paljon eläkeläisiä. Juuret sitovat. Lapsiperheitäkin on jokunen, perintötaloissa. Viiangissa ihmetellään, kun entiselle rajavartioasemalle muutti Luxemburgista australialaisperhe. Rauhaa ja tilaa, naapurit kaukana – sitä ulkomaalaisetkin arvostavat.

Sotauutisia Ukrainasta Tapio Huovinen on seurannut ihmeissään.

”Meni niin arvaamattomaksi tuo Venäjä.”

”Mitä se tekee? Onko meilläkin Ukrainan kohtalo?”

 

Ratteen tie on talvisodasta kuulu kapea hiekkatie.

Josif Stalinilla oli Suomessa vuonna 1939 sama tavoite kuin Vladimir Putinilla Ukrainassa vuonna 2022: valloittaa maa salamasodalla.

Stalin yritti katkaista Suomen kahtia, rynniä Suomussalmelta Ouluun. Juhlaparaatia varten kyytiin oli pakattu julisteita, soittimia ja äänilevyjä. Mutta suomalaiset motittivat, katkaisivat huollon ja tuhosivat puna-armeijan 44. divisioonan Raatteen tiellä.

Kesävaattein varustetut, paukkupakkasissa kärvistelleet sotilaat olivat kotoisin Ukrainasta, Žytomyrin alueelta.

Historian julmaa ironiaa: Venäjä on pommittanut myös Žytomyria.

Ukrainaa ei ole unohdettu Raatteessa.

Entisellä rajavartioasemalla on järjestetty rukoushetki rauhan puolesta. Kajaanin Kiehiset, maanpuolustusyhdistys, on vieraillut ukrainalaisten muistomerkillä. Kukkaseppele on laskettu niin Venäjän hyökkäyksessä kuin talvisodassa kaatuneiden muistoksi.

Täällä, keskellä korpea, makaa arviolta 8 000 ukrainalaisen ruumiit.

Veikko Hiltunen asuu Raatteen tie 88:ssa. Hän tietää varmuudella yhden joukkohaudan.

”Tuolla se on”, hän osoittaa suolle.

Hevoset ja ihmiset on kaivettu omiin hautoihin. Päälle on kasvanut suuria puita.

Hiltusen syntymäkoti Likoharju on kilometrin päässä. Talvisodassa puna-armeija käytti komeaa hirsitaloa tukikohtana. Luodinreiät seinissä muistuttavat yhä taisteluista.

Pihamaalla on säästynyt erikoinen muistomerkki, vanha pihlaja.

Sodan aikana paikalla oli keskeneräinen kaivo, johon ukrainalainen hevosmies oli syöksynyt kuolemaan. Rauhan tultua Hiltusen mummo istutti sotilaan muistoksi puun.

Sitä kutsuttiin Uralin pihlajaksi.

 

Seinällä on todistus rauhanpalkinnosta.

Veikko Hiltunen kiersi maailmaa 40 vuotta. Aluksi Ruotsissa keitintehtaalla, sitten YK-joukoissa Lähi-idässä, Suezilla ja Siinailla. Sittemmin rauhanturvaajat palkittiin Nobelilla.

Armeijan jälkeen, vuonna 1969, oli ollut vain yksi matkustussuunta: länsi.

”Se oli kylmä tuo itäraja silloin.”

Neuvostoliitto avasi puomin vuonna 1977. Haurastuva presidentti Urho Kekkonen oli neuvotellut Kainuulle työtä, Kostamuksen kaivoskaupungin jättimäisen rakennusprojektin.

Idänsuhteiden juhlapuheissa vannottiin ystävyyttä ja luottamusta YYA-sopimuksen hengessä.

Hiltunen, maakoneurakoitsija, rakensi Kostamuksessa, Viipurissa ja Tallinnassa. Yhteensä 15 vuotta. Rajoilla piti täyttää lappuja, luetella sormukset ja rahat erikseen.

”Oltiin kuin orjia Neuvostoliiton tullissa.”

Luottamuksella oli kahdet kasvot. Kyltit tien varrella toivottivat suomalaiset ystävät tervetulleeksi Kostamukseen. Venäläisten majoituspaikan ovella oli iso lappu: suomalaisilta pääsy kielletty.

Kaduilla ja asunnoissa ei ollut lupa tavata. Kielto ei ulottunut urheilutapahtumiin ja tanssilavoille.

”Siellä oli nuoria miehiä ja naisia. Totta kai tavattiin.”

Hiltunen perusti perheen. Sen enempää hän ei halua kertoa entisestä venäläisestä puolisostaan.

Talvisodassa isä Arvo Hiltunen oli ollut valtaamassa takaisin Likoharjua, kotitaloa. Rauhan aikana hän kävi kerran ryhmämatkalla Leningradissa, ihasteli kaupungin taideloistoa.

Vanhoilla päivillä entiset viholliset tapasivat Raatteessa.

”Isä ja ukrainalaiset veteraanit istuivat ja tuumailivat makkaranuotiolla.”

Eläkkeellä Veikko Hiltunen on ajanut rajan yli tankille, kuten täällä on tapana. Koronaepidemia katkaisi halvan bensan oston Venäjältä.

Uutta viisumia hän ei aio hankkia.

”Jos tuo ukko, Putin, jatkaa vallassa, Venäjä tulee varmasti vielä joskus rajan yli.”

 

Kriisin varalle suomalaisia on kehotettu varaamaan kolmen vuorokauden kotivara. Kuusi litraa vettä, 200 grammaa perunaa, 550 grammaa leipää, 100 grammaa sokeria. Muun muassa.

Raatteen entisellä kyläkoululla pyörii kesäisin majatalo ja ravintola. Tänään Ari Saastamoinen on valmistanut nelihenkiselle perheelle illallisen, savustettua hirveä ja uunijuureksia.

Puhe kotivarasta huvittaa.

”Meillä on kuusi pakastinta ruokaa ja kaapit täynnä säilykkeitä.”

Täällä ei hamstrata Venäjän takia.

Arin ukki oli huutolaislapsi, tarinat nälästä kulkevat suvussa. Kauppamatkat ovat pitkiä, polttoaine kallista. Hiivapala maksaa yli kympin, jos sitä lähtee erikseen ostamaan.

Keittiössä lepattaa kaasuhella, olohuoneessa kuivuu puoli seinää klapeja. Varastossa on kasa kynttilöitä ja paristoja.

Ankara luonto opettaa varautumaan.

Minna Saastamoinen kertoo tykkylumitalvesta, jolloin sähköt katkeilivat tuon tuosta kahden viikon ajan. Heikko kohta on sähköllä käyvä vesipumppu.

”Aina voi ottaa lunta ja sulattaa sitä.”

 

Uusi naapuruus koitti vuonna 1991. Neuvostoliitto oli hajonnut, Venäjä palannut Venäjäksi.

Ari Saastamoinen aloitti metsäbisnekset Karjalassa. Osti leimikoita ja myi tukit ja kuidut Suomeen. Koulutti ja kauppasi koneita. Kun rajan takana ei ollut rahaa, kaupat kuitattiin puukuormilla.

Vuodet opettivat venäläisestä mentaliteetista. Kerro hankkeen vaatima aika kolmella ja jaa puumäärä kolmella. Älä huijaa. Kiero saa vastaansa kaksin verroin kieromman.

”Kun luottamus on syntynyt, sinua pidetään veljenä.”

”Parhaat kaverini ovat edelleen Venäjällä.”

Ystävyys oli palveluksia ja vastapalveluksia. Saastamoinen hankki liikekumppaneille viisumeita Suomeen. Vei puurekkoja tarkastaville rajavartijoille kenkiä, kalaverkkoja ja moottorisahoja.

”Ne olivat tuliaisia. En lahjonut millään tavalla.”

Minna Saastamoinen on vasemmistoliiton valtuutettu. Kokee meriitiksi, kun kylällä sanotaan kunnon kommunistiksi. Kiinnostuksen itään herätti venäläinen kulttuuri, ei aate: taide, musiikki, kirkot, arkkitehtuuri.

Hän on osallistunut Suomussalmen ja Kalevalan piirin kulttuurivaihtoon. On soitettu, tanssittu ja laulettu. Kunnassa asuu paljon venäläisiä. On sukuloitu ja käyty ostoksilla, molempiin suuntiin.

”Raja on enemmän yhdistänyt kuin erottanut.”

”Venäjä on toinen kylä naapurissa.”

Tai oli.

Saastamoiset kuuluvat Suomi–Venäjä-seuraan. Kun Ukrainan sota alkoi, yhdistys lopetti yhteydenpidon rajan yli. Kainuun liitto ja ystävyyskunnat jäädyttivät hankkeet.

Minna Saastamoista huolettaa, miten tavalliset venäläiset reagoivat Karjalassa. Loukkaantuvatko he, katkaisevatko ystävyyden? Vai uskaltavatko edes olla suomalaisiin yhteydessä?

”On paljon vaikeampaa rakentaa yhteistyö uudestaan kuin ajaa se alas.”

 

Kainuu on geopolitiikan vanki.

Itärajan yli on luotu 30 vuodessa henkilökohtaiset suhteet ja yhteiset toimintatavat. Kuhmon ja Kostamuksen juniorit ovat pelanneet jääkiekkoa, peuroja on suojeltu Ystävyyden puistossa.

Eniten kahta vähävaraista rajaseutua yhdistää talous.

Kainuu kaipaa maahanmuuttajia, työntekijöitä kauppoihin, matkailuun ja sote-aloille. Karjalassa on halu kehittää turismia, liikenneyhteyksiä ja vihreää kiertotaloutta.

Suuret, kymmenien miljoonien eurojen projektit eivät toteudu ilman EU-tukea. Nyt rahoitus on keskeytetty.

Kaikki on kääntynyt päälaelleen.

Kymmenen vuotta sitten Suomen rajamaakunnissa toivottiin matkailun vauhdittamiseksi viisumivapautta. Odotettiin, että itäraja normalisoituisi, byrokratia katoaisi.

”Se oli toivorikasta, jopa yltiöoptimista aikaa”, sanoo itärajan historiaa tutkinut Jukka Kokkonen.

Menneisyyden valossa hän uskoo, että kaupankäynti liennyttää aikanaan vastakkaisasettelua. Ruotsin vallan aikaiset rajarauhat palvelivat kaupparauhaa. Rakennusprojektit Neuvostoliitossa voitelivat idänsuhteita. Matkailu houkutti 2000-luvulla vaurastuneita venäläisiä Suomeen.

”Talous alkaa raottaa rajaa.”

Mutta paluuta entiseen ei ole. Sotarikoksista syytetty Venäjä on ylittänyt moraalisen rajan.

Putiniin ei luoteta lännessä.

Yritykset vetäytyvät, venäläisestä kaasusta ja öljystä pyritään eroon. Tiukoilla pakotteilla Venäjä eristetään hylkiövaltioksi. Kauppa muuttuu osaksi turvallisuutta; taloudellisesti raunioituva itänaapuri on sotilaallisesti heikompi.

Enemmistö suomalaisista on kääntynyt Naton kannattajiksi. Keväällä eduskunta käsittelee Suomen äkkiä muuttunutta turvallisuuspoliittista asemaa.

Tulevaisuudessa Suomi saattaa olla Naton jäsen, itäraja sotilasliiton raja.

Silloin ilmapiiri sähköistyisi, myös Kainuun korvessa.

 

Kuolivat partisaanien uhreina 26.6. 1943.

Pellolla, Eino Kinnusen talon takana, on muistomerkki, harmaa graniittikivi. Samalla paikalla sijaitsi surmapaikka, sauna.

Hengissä selvinneet veljekset ja isosisko jäivät sotien jälkeen saunaan asumaan.

Hirventalja patjana, viltti peittona.

Kesti kolme vuotta, ennen kuin veriset lattialaudat saatiin vaihdettua. Isoveli oli toipilas, pikkuveli heiveröinen.

Ei ollut isää apuna, kaikki piti opetella itse. Viljely, metsätyöt, rakentaminen, kenkienteko.

Lopulta sauna purettiin. Hirret käytettiin uuteen navettaan.

Elämä helpottui, kun tie rakennettiin 1950-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Eino pestautui hevosmieheksi suurille savotoille. Väinö hankki leivän metsurina ja kirvesmiehenä.

Veljekset avioituivat. Väinö toisen kerran jäätyään leskeksi.

Isoveljelle kertyi seitsemän, pikkuveljelle kolme lasta.

Sotien jälkeen partisaani-iskuja hyssyteltiin vuosikymmeniä. Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää.

Vuonna 2000 Suomen keskusrikospoliisi käynnisti historiallisen sotarikostutkinnan.

Tavoite oli saada elossa olevat partisaanit vastuuseen surmista. Silminnäkijät, myös Kinnusen veljekset, kuultiin. Oikeusapupyyntö lähti rajan taakse. Vuoden 2003 alussa Venäjä ilmoitti: teot ovat vanhentuneet, pyyntö evätty.

Keskusrikospoliisi keskeytti mutta ei lopettanut partisaanitutkintaa.

Rikoslain mukaan murha ei vanhene koskaan.

 

Veljekset asuvat punatiilisissä omakotitaloissa, kahden kilometrin päässä toisistaan.

Kahvittelun jälkeen Väinö Kinnunen pyytää kyydin kotiin.

Neljäs omin käsin tehty talo, hän kertoo perillä. Keittiöön on muurattu leivinuuni. Vierashuoneen seinällä on mustavalkoinen valokuva 1930-luvulta: äiti, isä ja kuusi lasta.

Uutiset Ukrainasta surettavat, siviilien kohtalo.

Sota huolestuttaa kaukana asuvia sukulaisia. Poika on soittanut Ruotsista ja kysynyt, joko siellä istutaan kypärät päässä. Itärajalle on Hyrystä neljä kilometriä.

Väinö Kinnunen hyvästelee ulko-ovella.

”Me ollaan Einon kanssa kerran pelätty kunnolla.”

”Nyt ei pelätä.”