Kanava: Yya-Suomessa traumoista piti vaieta, partisaanien iskussa kuollutta piispaa muisteltiin salassa Kekkoselta

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sadat suomalaiset saivat toisen maailmansodan aikana surmansa neuvostopartisaanien iskussa, mutta vuosikymmeniin heidän kohtalostaan ei saanut puhua, kirjoittaa Ville Jalovaara Kanava-lehden numerossa 1/2022. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Seitsemänkymmentäkuusi vuotta sitten päättynyt toinen maailmansota oli historian verisin konflikti, joka vaati kymmenien miljoonien ihmisten hengen. Heidän joukossaan oli 95000 rintamilla kaatunutta suomalaista sotilasta ja 2000 siviiliä. Suurin osa heistä kuoli kaupunkien ilmapommituksissa.

Nykytiedon mukaan 182 siviiliä kuoli neuvostopartisaanien väijytyksissä ja hyökkäyksissä korpikyliin. Kuolleitten ja loukkaantuneiden ohella iskut aiheuttivat suurta pelkoa ja epävarmuutta rajaseuduilla ja sitoivat joukkoja selustanvarmistustehtäviin.

Kerätessäni aineistoa viime syksynä ilmestyneeseen Inarin Laanilan heinäkuun 1943 partisaani-iskua käsitelleeseen tutkimukseeni Piispa Wallinmaan surma (SKS), kiinnitin huomiota iskuihin liittyneeseen monen kymmenen vuoden vaikenemisen kulttuuriin. Sotaa sai yya-Suomessa muuten muistella ja kirjoittaa kirjoja niin rintamakokemuksista kuin Helsingin pommituksista. Siviiliväestöön kohdistuneiden partisaani-iskujen julkista käsittelyä ei kuitenkaan katsottu sopivaksi.

Tästä johtuen asia tuli 1990-luvun lopussa suurelle yleisölle ikään kuin uutena tietona yhden tietokirjan ja tv-dokumentin kautta. Viimeksi mainitusta seurasi voimakas tunnereaktio ja eduskuntakeskustelu. Tämä johti vuosituhannen vaihteessa ainutlaatuiseen sotarikostutkintaan, jonka taustoista on arkistojen avautuessa saatu nyt tarkempaa tietoa.

 

Suomen sotahistoriaan vahvasti vaikuttaneen erillissotateesin johdosta rintamallamme käytyjä sotatoimia ei ole aina riittävästi tarkasteltu itärintaman laajemman kokonaisuuden näkökulmasta.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 Stalin käski perustaa puna-armeijan tueksi kommunistisen puolueen alaisia partisaaniosastoja tekemään hyökkäyksiä vihollisen selustassa. Kun neuvostovaltio taisteli olemassaolostaan, partisaanien esikuviksi kelpasivat Napoleonin Venäjän-sotaretken aikana ranskalaisia vainonneet sissiosastot.

Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota oli suuri ideologinen tuhoamissota, jossa siviilejä suojaamaan tarkoitetuista kansainvälisistä sopimuksista ei piitattu. Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen rintama oli osa itärintamaa.

Kun Suomi ulotti hyökkäyksensä loppuvuodesta 1941 Neuvostoliiton alueelle, partisaaniryhmiä perustettiin tällekin suunnalle. Koulutuksessa partisaaneihin iskostettiin syvää vihaa fasisteja ja ”valkobandiitteja” kohtaan.

Siinä missä rintama etelässä oli vaikeasti ylitettävä, pohjoisen erämaat tarjosivat partisaaneille reittejä edetä selustaan. Lapissa saksalaisten pohjoisen hyökkäyksen pysähtyminen syksyllä 1941 alkuunsa johti siihen, että Murmanskin miehityksen varalle perustettuja partisaaniosastoja alettiin käyttää hyökkäyksiin Suomen valtionrajan yli.

Sotilaallisessa mielessä iskut pakottivat levittämään puolustusta ja perustamaan vartioasemia. Selustan suojaamiseen tarvitut joukot olivat poissa rintamalta samalla tavalla kuin kaupunkeja puolustaneet hävittäjät ja ilmatorjuntatykit olivat poissa rintamajoukkojen ilmapuolustuksesta.

 

Partisaanit iskivät Suomen suunnalla ensimmäisen kerran siviilikohteeseen syyskuussa 1941 Savukosken Kuoskussa. Vuoden 1942 aikana partisaanitoiminta kiihtyi sen jälkeen kun Murmanskin alueelle oli perustettu useita osastoja. Hyökkäykset tapahtuivat pääosin kesällä, sillä talvella partisaanien jäljittäminen seuraamalla jälkiä lumesta olisi ollut liian helppoa.

Suomessa oli sodan aikana voimassa tasavallan suojelulakiin perustunut sensuuriasetus. Se antoi laajat valtuudet puuttua tiedotusvälineiden toimintaan. Partisaani-iskut olivat asia, jonka uutisointia säädeltiin tarkoin. Neuvostopartisaanien hyökkäyksestä siviilikohteeseen kerrottiin Suomessa ensimmäisen kerran lehdessä vasta kesäkuussa 1943, kun päämaja antoi tiedotteen Suomussalmen Tuppurin ja Hyryn kyliin tehdyistä hyökkäyksistä.

Oman tutkimukseni kohteena ollut Laanilan heinäkuun 1943 partisaani-isku, jossa sai surmansa Oulun hiippakunnan piispa Yrjö Wallinmaa, pyrittiin ensin sensuroimaan.

Kun piispan kuoleman salaaminen osoittautui mahdottomaksi, tapahtunut päätettiin ottaa propagandakäyttöön ja valtion tiedotuslaitoksen palveluksessa ollut kirjailija Mika Waltari lähti luomaan myyttiä marttyyripiispasta. Pian Wallinmaan hautajaisten jälkeen sensuuri lopetti kirjoittelun hänen kohtalostaan. Kun sodasta Saksan rinnalla piti pyrkiä irti, voimakkaiden uhkakuvien ylläpitämistä barbaarisesta Neuvostoliitosta ei haluttu jatkaa.

Vaikeneminen partisaanihyökkäyksistä jatkui lehdistössä aina heinäkuuhun 1944 asti, jolloin Pohjois-Suomessa nähtiin verisimmät hyökkäykset siviilikohteisiin. Iskujen tarkoitus oli ilmeisesti horjuttaa taistelutahtoa samaan aikaan, kun puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella oli käynnissä. Partisaanit hyökkäsivät Savukoskella Seitajärvelle ja surmasivat raa’asti 17 ihmistä.

Viikkoa myöhemmin satamiehinen osasto hyökkäsi Sodankylän Lokkaan. Uhreja oli 21, lähinnä naisia ja lapsia. Savukosken ja Lokan iskujen jälkeen lehdistöä kannustettiin reagoimaan voimakkaasti taistelutahdon vahvistamiseksi. Kun sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyi syyskuussa 1944, alkoi pitkä vaikeneminen.

Partisaani-iskuja koskevan keskustelun varomiselle saattoi sodanjälkeisessä Suomessa olla muitakin kuin idänpoliittisia syitä. Suomen johdossa ei ollut sodan aikana yksimielisyyttä siitä, tarvitsiko Pohjois-Suomen rajakylien siviiliväestö evakuoida hyökkäysuhan takia. Lapin suomalaiskomentaja, eversti Oiva Willamo olisi ollut tähän kesän 1943 iskujen jälkeen valmis, mutta Lapin saksalaisvallan lujittumista pelännyt maaherra Kaarlo Hillilä esti suunnitelmat.

Saksalaiskomennon takia Suomi ei myöskään lähettänyt Lappiin riittävästi tehokkaisiin vastatoimiin kykeneviä joukkoja. Kesän 1943 myötä oli nähty, että saksalaiset eivät pystyneet löytämään partisaaneja Lapin erämaista. Suomen erillissotateesin johdosta päämaja halusi antaa mahdollisimman vähän joukkoja saksalaisen vuoristoarmeijan alaisuuteen.

 

Ajatus muistomerkin pystyttämisestä Laanilaan Yrjö Wallinmaan ja kolmen muun hyökkäyksessä kuolleen muistolle heräsi piispan hautajaisten yhteydessä. Hanketta puuhaamaan asetettiin maaherra Hillilän johtama toimikunta, joka ei ehtinyt saada työtään valmiiksi ennen kuin vihollinen Lapissa vaihtui Neuvostoliitosta Saksaan.

Sodan jälkeen voimavarat menivät Lapissa entisten aseveljien aikaansaamien tuhojen korjaamiseen. Kun valvontakomissio oli syksyllä 1947 poistunut maasta, Albert Heikinheimo -niminen oululainen pappi vei vastoinkäymisistä välittämättä muistomerkkihankkeen maaliin.

Vaikka Etelä-Suomen silmäätekevät loistivat poissaolollaan ja lehdistö kommentoi varoen, Laanilan Piispankivi saatiin kesäkuussa 1950 paljastettua.

Piispankivi on tiettävästi Suomen ensimmäinen partisaanihyökkäyksen uhrien muistomerkki. Sodankylän Lokan uhrit saivat muistomerkin vasta 1971 ja Seitajärven surmatut kyläläiset kesällä 1979. Syy olla pystyttämättä patsaita oli selkeästi poliittinen, sillä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen tapahtumapaikoille nousi hetkessä useita muistomerkkejä. Yya-vuosina varovaisuus liittyi nimenomaisesti partisaanihyökkäysten muistomerkkeihin, sillä esimerkiksi talvisodan taistelupaikoille Suomussalmelle ja Ilomantsiin nousi patsaita huomattavasti aiemmin.

Kaikki eivät kuitenkaan mukautuneet itsesensuuriin. Presidentti Urho Kekkosen silmätikuksi joutuneessa Kansa taisteli-lehdessä muisteltiin sotaa tavalla, joka ei Tamminiemessä miellyttänyt. Esimerkiksi kesällä 1960 lehdestä saattoi lukea fiktion sävyttämän kertomuksen Laanilan iskusta. Historiankirjoihin on jäänyt myös mainintoja siitä, että Piispankivellä järjestettiin muistotilaisuuksia. Esimerkiksi heinäkuussa 1963, kun iskusta oli kulunut 20 vuotta, hyökkäyksessä haavoittunut kirkkoherra Yrjö Aittokallio järjesti paikalla yöllisen hartaushetken.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen vallalle päässyt käsitys, että Suomessa olisi yya-vuosina kokonaan vaiettu partisaanihyökkäyksistä, ei ole sekään koko totuus.

Sotakorkeakoulun opettaja Helge Seppälä käsitteli kirjassaan Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa (WSOY 1971) lyhyesti myös Suomessa tapahtuneita hyökkäyksiä. Seppälä kiinnitti huomiota Neuvostoliiton pyrkimykseen liioitella vastapuolen tappioita, mutta jätti iskujen julmuudesta kertovat yksityiskohdat vähälle huomiolle.

Paras esimerkki siitä, kuinka suuri tabu aihe oli, nähtiin Kekkosen presidenttikauden lopussa vuonna 1981. Yksikään kustantaja ei nimittäin suostunut julkaisemaan Eino Viheriävaaran partisaani-iskuista kertovaa laajaan haastatteluaineistoon tukeutuvaa teosta, vaan hän joutui painamaan sen omakustanteena.

Julkisen keskustelun puute ei tarkoittanut sitä, että sodan tapahtumat olisi unohdettu kylissä, joissa partisaanit olivat vierailleet. Kauhun hetket saattoivat olla silminnäkijöiden ja omaisiaan menettäneiden mielessä päivittäin. Kotien pihapiireissä tapahtuneet surmatyöt olivat vaurioittaneet arjen turvallisuudentunnetta pysyvästi.

Se, että kyseessä oli asia, josta julkisuudessa vaiettiin, ei varmasti ollut omiaan helpottamaan toipumista. Iskujen tapahtumapaikoilla kerrottiin sukupolvelta toiselle hirvittäviä tarinoita, jotka olivat täynnä surmien raakoja yksityiskohtia.

 

Neuvostoliiton avautuminen Mihail Gorbatšovin johdolla ja katoaminen 1990-luvun alussa teki Suomessa mahdolliseksi sodan vaikeimpienkin muistojen julkisen käsittelyn. Enää ei tarvinnut miettiä Tehtaankadun reaktioita, jos otti kantaa asioihin. Partisaani-iskuista alkoi ilmestyä lehtikirjoituksia, ja uusia muistomerkkejä paljastettiin. Yksilöiden kokemuksesta tuli vähitellen osa maan yhteistä sotahistoriaa.

Ilmapiirin muutosta kuvaa hyvin Laanilassa kesällä 1993 piispa Olavi Rimpiläisen johdolla järjestetty muistotilaisuus. Paikalla oli toimittajia ja monta sataa lähiseudun asukasta sekä niitä, joiden elämää puolen vuosisadan takaiset tapahtumat olivat koskettaneet. Syyllisten etsimisen sijaan Rimpiläinen muistutti, että sodassa oli ollut kaksi osapuolta ja kehotti anteeksiantamiseen ja sovintoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin vastaavassa tilaisuudessa nähtiin valtioneuvoston ja puolustusvoimien korkeita edustajia–vieraita, jollaisia ei vastaavissa yhteyksissä ollut Neuvostoliiton ollessa voimissaan nähty.

 

1990-luvulla sotahistorian kaikkein vaikeimpien tapahtumienkin osalta näyttää olleen pyrkimystä löytää dialogin kautta jonkinlaista ymmärrystä puolen vuosisadan takaisista hirvittävistä tapahtumista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläisiä sotaveteraaneja vieraili Suomessa erinäisissä sodan muisteluun liittyvissä tilaisuuksissa. Vierailijoiden joukossa oli elokuussa 1994 Aleksandr Smirnov, joka oli komentanut jatkosodan aikana Lappiin iskuja tehnyttä Napapiirin bolševikit -partisaaniosastoa. Smirnov osallistui Sallassa sotaan osallistuneiden maiden veteraanien seminaariin.

Poikkeuksellinen tapahtuma ja erikoinen vieras eivät ylittäneet valtakunnan median uutiskynnystä. Ennen Smirnovin saapumista Lapissa oli pohdittu, oliko oikein kutsua partisaanikomentaja vieraaksi. Asiaan kysyttiin näkemystä myös suojelupoliisilta, joka ei nähnyt asiassa ongelmaa.

Smirnov oli tietoinen Suomessa heränneestä partisaanikeskustelusta ja ajatteli ilmeisesti voivansa vaikuttaa siihen kertomalla omia kokemuksiaan. Seurueessa oli kaksi muutakin partisaaniveteraania. Smirnov piti vierailua sovinnollisena kohtaamisena häntä erämaissa takaa-ajaneiden suomalaisveteraanien kanssa.

Veteraaneille entisen vihollisen kohtaaminen olikin helpompaa kuin uhrien omaisille, varsinkin kun Smirnov kehui vuolaasti suomalaisten olleen heille paljon pahempia vastustajia kuin saksalaiset. Kun keskustelu kääntyi siviiliuhreihin, Smirnov alkoi puhua, miten julmasti suomalaiset sotilaat kohtelivat vangiksi saamiaan partisaaneja. Smirnovilta kysyttiin, saiko hän esimiehiltään käskyn hyökätä siviilikohteisiin. Smirnov väitti iskeneensä vain sotilaskohteisiin.

Smirnovin mukaan koko Suomi piti partisaaneja vihollisina, ja siksi lapsetkin oli aseistettu. Hän perusteli partisaanisodankäyntiä sillä, että suomalaiset miehittivät Neuvosto-Karjalan. Siviiliuhreja hän selitti sillä, etteivät he voineet ottaa riskiä, että heidän liikkeistään olisi kerrottu jäljittäjille.

Vaikka Smirnov korosti, ettei hän ollut tullut ryömimään suomalaisten eteen, hän pyysi anteeksi aiheuttamiaan siviiliuhreja yksilöimättä asiaa sen tarkemmin. Smirnov kuoli 85-vuotiaana syksyllä 2001.

Partisaaniveteraaneja vieraili Suomessa myöhemminkin. Smirnovin kanssa Sallassa vieraillut Anatoli Golubev osallistui syyskuussa 2002 Sodankylässä järjestettyyn partisaanisodan sovitusseminaariin. Sitä, olivatko kohtaamiset omiaan rakentamaan sovintoa vai ei, on vaikea arvioida. Ainakin ne tulivat liian myöhään, jotta niillä olisi voinut olla suurempi merkitys hyökkäysten silminnäkijöille ja uhrien omaisille.

 

Rajaseutujen nimismiehet tekivät sodan aikana silloisin menetelmin partisaani-iskujen rikospaikkatutkinnan ja suorittivat silminnäkijöiden kuulustelun. Tämä osoittaa, että Suomi varautui asian käsittelyyn tuomioistuimissa sodan jälkeen.

Sodassa tappion kärsineellä maalla ei kuitenkaan ollut aikansa ulko- ja sisäpoliittisessa tilanteessa mahdollisuutta lähteä ajamaan rikosprosessia Neuvostoliiton kansalaisia vastaan.  Tuolloin ainoastaan sodan voittajat jakoivat oikeutta. Euroopan ja Aasian sotarikosoikeudenkäyntien yleislinja oli kauttaaltaan se, että syytettyinä oli hävinneiden maiden edustajia.

Siviiliväestön surmaaminen ja siviiliomaisuuden ryöstäminen katsottiin jo toisen maailmansodan aikana sotarikokseksi, johon syyllistyneillä oli henkilökohtainen rikosvastuu. Tätä vastuuta ei poistanut maiden välillä myöhemmin solmittu rauhansopimus. Sotarikoksia koskevat sodan oikeussäännöt ovat niin sanottua pakottavaa kansainvälistä oikeutta, josta ei voi poiketa valtiosopimuksin.

Moskovassa syksyllä 1944 solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklassa todettiin: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Rauhansopimuksen voittajavaltiot Neuvostoliitto ja Iso-Britannia tulkitsivat, että tämä tarkoitti vain suomalaista osapuolta.

Liittoutuneiden valvontakomissio vaati lokakuussa 1944 suomalaisia pidättämään välittömästi joukon sotarikoksista epäiltyjä. Komission edustaja luovutti pääministeri Urho Castrénille listan sotarikollisina vangittavista 61 henkilöstä, jotka olivat heidän mukaan tehneet rikoksia muun muassa Itä-Karjalan sotilashallinnossa.

Vasta Pariisin rauhansopimuksen jälkeen helmikuussa 1947 komissio ilmoitti, mitä pidätetyille tehdään. Oikeudenkäynti alkoi, kun Neuvostoliitto toimitti Suomeen Itä-Karjalassa kerätyn laajan mutta juridisesti heikon todistusaineiston. Vankeuteen tuomittiin lopulta 14 miestä, joista kolme tapoista.

Suomi tutki sotavankileireillä tapahtuneita kuolemia ja väkivaltaisuuksia perusteellisemmin kuin Itä-Karjalan sotilashallinnon rikkomuksia. Syytteitä nostettiin 1 400, ja niiden pohjalta järjestettiin lähes tuhat oikeudenkäyntiä. Syytetyistä puolet vapautettiin todisteiden puuttuessa.

Suurin osa tuomioista oli lieviä, mutta vielä syksyllä 1948 vankiloissa oli lähes sata sotarikoksista tuomittua, joista osa oli saanut elinkautisen.

Sota haluttiin oikeudenkäyntien jälkeen vähitellen unohtaa niin Suomessa kuin muuallakin ja sotarikoksista tuomittuja armahdettiin presidentin päätöksellä. Neuvostoliitto ei tästä protestoinut.

 

Vuonna 1998 Veikko Erkkilän tietokirjasta Vaiettu sota ja TV2:n esittämästä Risto Arkimiehen samannimisestä dokumentista käynnistyi rikostutkintaan johtanut julkinen keskustelu.

Tieto partisaanien surmaamista suomalaisista siviileistä ei ollut uusi, mutta silminnäkijöiden haastatteluita ja sodanaikaisia surmapaikoilta otettuja valokuvia sisältänyt televisio-ohjelma herätti asiasta voimakkaan tunnepitoisen julkisen keskustelun.

Dokumentin jälkeen poliisille tehty tutkintapyyntö johti prosessiin, jossa keskusrikospoliisi aloitti iskujen tutkinnan. Poliittinen keskustelu puolestaan alkoi lokakuussa 1998, kun kristillisen liiton kansanedustaja Päivi Räsänen jätti hallitukselle asiasta kirjallisen kysymyksen.

Ulkoministeri Tarja Halonen (sd) vastasi Räsäsen kysymykseen marraskuun alussa. Vastaus oli selkeästi laadittu huolella juridiikan asiantuntijoiden kanssa.

Halonen arvioi, etteivät partisaanien teot olleet oikeudellisesti vanhentuneita Suomen lain kannalta, koska niitä ”lienee yleensä nykyisenkin lainsäädännön mukaan arvioitava murhina”. Hän totesi, että 1900-luvun alussa solmitun Haagin sopimuksen neljännen artiklan määräykset olivat voimassa tapaoikeutena sodan aikana riippumatta siitä, olivatko sodan osapuolet liittyneet sopimukseen. Tämä periaate vahvistettiin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä.

Sota-ajalta ei ulkoministerin mukaan löytynyt Suomesta tapausta, jossa siviilejä surmanneen partisaanin tapausta olisi käsitelty oikeudessa, sillä tekoon syyllistyneitä ei saatu elävinä kiinni.

Halosen mukaan syytetoimenpiteet edellyttivät tapahtumien perusteellisempaa selvittämistä Venäjän puolelta, eikä hän ottanut kantaa siihen, kuka esittäisi selvityspyynnön.

Veikko Erkkilä, jonka tietokirjasta keskustelu oli alkanut, arvioi joulukuussa 1998 Helsingin Sanomissa, että muutamia sodan aikana suomalaisia siviilejä surmanneita partisaaneja voitiin nimetä ja todistaa syyllisiksi, jos asiasta alkaisi rikosprosessi.

Erkkilä nosti päävastuullisiksi osastojen komentajat. Heistä oli elossa Uljanovskissa Aleksandr Smirnov ja Moskovassa Georgi Kalashnikov.

Erkkilän mukaan uhrien omaiset eivät kuitenkaan vaatineet kovaäänisesti oikeudenkäyntejä. Jonkinlainen Venäjän anteeksipyyntö olisi suurinta, mitä he saattoivat toivoa. Rikosprosessista ei tulisi hänen arvionsa mukaan mitään ilman Venäjän suostumusta.

Lisäksi oli ennakoitavissa, että venäläiset veteraanijärjestöt vastustaisivat ajatusta rikostutkinnasta. Partisaanit itse näkivät yhä iskujen kohdistuneen varuskuntiin.

Veikko Erkkilän arvio rajantakaisista reaktioista osoittautui pian oikeaksi. Tammikuussa 1999 Venäjän Karjalassa toimineet veteraanijärjestöt Sodan ja työn veteraanien kaupunkineuvosto ja Entisten keskitysleirivankien yhdistys ilmaisivat loukkaantumisensa ulkoministeri Halosen lausunnosta ja sitä seuranneesta lehtikirjoittelusta.

Suomen Petroskoin-konsulille jätetyssä kirjelmässä, joka oli osoitettu presidentti Martti Ahtisaarelle ja pääministeri Paavo Lipposelle (sd), järjestöt peräsivät Suomen virallista kantaa partisaanikysymykseen. Veteraanien mukaan lehdistön ”korkean tahon turvin” harjoittama mustamaalaus loukkasi heidän kunniaansa ja vahingoitti maiden suhteita.

 

Krp:n tavoite oli löytää jokaiselle iskulle ainakin yksi silminnäkijä

Tutustuin Laanilan partisaani-iskua koskevan tutkimukseni yhteydessä kesäkuussa 2020 keskusrikospoliisin (Krp) tiloissa Jokiniemessä Laanilan iskua koskevaan aineistoon. Koska tutkinta on edelleen teoriassa auki, esitutkintamateriaalin käyttö on tarkoin säädeltyä. Laanilan osalta aineistoissa ei ollut yhtä Krp:n tutkinnan yhteydessä tehtyä kuulustelukertomusta lukuun ottamatta sellaista aineistoa, mitä en olisi jo aiemmin muissa arkistoissa nähnyt.

Veikko Erkkilällä on ollut minua laajempi tutkimuslupa samaan aineistoon ja hänen tuore kirjansa Kello 04 Moskovan aikaa (Kirjarovio 2021) antaa uutta tietoa Krp:n partisaanijutun tutkinnasta ja sen taustasta. Suomen viranomaisten vuosituhannen vaihteessa prosessista julkisuuteen antamat tiedot olivat erittäin niukkoja, mutta Erkkilän siteeraamien parinkymmenen vuoden takaisten asiakirjojen valossa on mahdollista muodostaa kuva siitä, miten asiassa edettiin.

Teoksesta ilmenee, että sisäministeriön poliisiosaston ja keskusrikospoliisin neuvotteluissa pohdittiin keväällä 1999 perusteellisesti tutkinnan aloittamista eri näkökulmista. Lähtökohtana oli se, että poliisin tuli esitutkintalain mukaan aloittaa tutkinta, jos oli syytä epäillä rikosta.

Partisaani-iskujen osalta julkisuudessa esillä olleet seikat puolsivat aloittamista. Poliisit arvioivat, että partisaanien henkilöllisyyden selvittäminen olisi vaikeaa ja suuri osa tekijöistä oli jo todennäköisesti kuollut. Samalla todettiin, että rikosvastuu koskisi todennäköisesti vain iskuja johtaneita ja heitäkin vain jos voitaisiin osoittaa, että alaiset olivat tehneet teot heidän käskystään.

Oikeudellisesti pätevän todistusaineiston kerääminen ennakoitiin vaikeaksi ajallisen välimatkan takia. Venäjän yhteistyötä tarvittiin, ja siinä nojattiin keväällä 1994 sen kanssa solmittuun rikoksentorjuntasopimukseen. Epäselvää oli kuitenkin se, kuinka Venäjän lainsäädäntö suhtautui muun muassa rikosten vanhenemiseen. Poliisi tiedosti myös, että asialla oli ”laajempia yhteiskunnallisia sekä valtioitten suhteisiin liittyviä vaikutuksia”.

Asiakirjoista päätellen esitutkinnan aloittamiseen liittyi pitkällinen pohdinta siitä, kuka lopulta päätöksen käynnistämisestä tekee. Valtionsyyttäjä Christer Lundström esitteli asiaa kesäkuussa 1999 kirjeellä sisäministeri Kari Häkämiehelle (kok) ja kertoi siirtävänsä ratkaisun poliisiviranomaiselle. Krp teki tammikuussa 2000 lopulta päätöksen lähteä selvittämään mahdollisuutta saada partisaani-iskujen tekijät vastuuseen.

Päätös oli historiallinen, vaikka siitä ei juuri meteliä pidetty. Puoli vuosisataa sodan päättymisen jälkeen Suomi lähti, vaikkakin matalalla profiililla, käynnistämään rikostutkintaa asiasta, jota ei yya-sopimuksen aikana ollut sopivaa käsitellä edes historiantutkimuksen keinoin.

Kansainvälisestikin tapaus, jossa maailmansodassa tappion kärsinyt valtio aloitti tällaisen prosessin, lienee ainutlaatuinen. Lähin vertailukohta löytynee Saksasta, jossa entisiä keskitysleirien vartijoita kohtaan on aloitettu rikosoikeudellisia prosesseja. Koska kyseessä ovat olleet oman maan kansalaiset, vertaus ei ole aivan osuva.

Tutkinnasta vastannut poliisi pohti toukokuussa 2000 Venäjän mahdollisten jyrkkien reaktioiden vaikutusta. Kotimainenkin aineistokysymys oli alusta asti haasteellinen, sillä sodan aikana kerätty nimismiesten tutkinta-aineisto oli hajallaan maakunta-arkistoissa. Niiden paikantamisen rinnalla Krp käynnisti eri puolilla maata kuulustelut, joiden tavoite oli löytää jokaiselle iskulle ainakin yksi silminnäkijä.

Poliisijohto valmisteli syksyllä 2001 oikeusapupyynnön lähettämistä Venäjälle läheisessä yhteistyössä ulkoministeriön kanssa. Sisäministeri Ville Itälän kehotuksesta asiassa seurattiin ”normaalia reittiä”, eli Suomen poliisin Moskovan edustajaa pyydettiin marraskuussa 2001 jättämään pyyntö Venäjän pääprokuraattorin edustajalle. Virka vastaa suomalaista oikeuskansleria.

Oikeusterminologian täyttämässä kirjeessä ei kierrelty, mistä asiassa oli kyse: apua pyydettiin murha- ja yllytys murhaan -nimisten rikosten selvittämiseksi. Toiveena oli saada käyttöön partisaani-iskuja koskeva arkistoaineisto. Liitteenä oli luettelo Suomen poliisin tiedossa olevista iskuista. Pyyntöä partisaanien kuulusteluista tai muista epäiltyihin henkilöihin kohdistuvista toimista ei tässä vaiheessa esitetty.

Venäjä ei suhtautunut pyyntöön myönteisesti: pääprokuraattorin edustaja kieltäytyi ottamasta sitä edes vastaan. Nyt tiedetään, että suomalaiset eivät kuitenkaan luovuttaneet helpolla.

Poliisiylijohtaja Reijo Naulapää otti henkilökohtaisesti asian hoitaakseen ja ojensi joulukuussa 2001 Helsingissä sisäministeriössä oikeusapupyynnön Venäjän sisäministeriön edustajalle. Poliisiylijohtaja Naulapää ymmärsi Erkkilän siteeraamista asiakirjoista päätellen erittäin hyvin dokumentin toimittamisen historiallisen merkityksen.

Venäjän vastaus saatiin lopulta vuoden 2003 alussa. Siinä todettiin lakipykäliin nojaten, että oikeusapua koskeneet teot olivat vanhentuneet, joten pyyntö evättiin. Vaikka vastauksessa ei ollut allekirjoitusta, suomalaiset tulkitsivat sen Venäjän viralliseksi vastaukseksi.

Pyyntöä ei lähdetty uusimaan, ja poliisi teki tutkinnan keskeyttämispäätöksen. Koska Suomen rikoslaissa murha ei vanhene koskaan, lopettamispäätöstä ei tehty.

 

Veikko Erkkilä arvioi viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan, että venäläisiä lähestyttiin oikeusapupyynnön kanssa huonoon aikaan, sillä Karjalan tasavalta oli juuri tehnyt Vaiettu sota -teoksesta heränneen keskustelun jälkeen päätöksen sulkea niin suomalaisilta kuin venäläisiltäkin tutkijoilta kaikki partisaanitoimintaa koskevat arkistot.

Erkkilä pohtii, olisiko presidentti- ja ministeritason pohjustuksilla voinut edesauttaa sitä, että suhtautuminen pyyntöön olisi ollut myönteisempi. Pidän tätä epätodennäköisenä. Suuren isänmaallisen sodan veteraanien mainetta on aina haluttu vaalia Venäjällä.

Voidaan pohtia, olisiko suhtautuminen ollut toinen, jos poliisin sijaan venäläisiä olisivat vuonna 2001 lähestyneet Suomen valtiovallan tuella historiantutkijat. Vastausta emme tiedä, mutta nykyisin tuokin ovi lienee toistaiseksi sulkeutunut.

Vastuun sodanaikaisesta sensuurista ja osittain myös siitä, että partisaani-iskuista vaiettiin sodan jälkeen, kantaa myös suomalainen osapuoli. Iskujen uhrien omaisia olisi voitu monin tavoin auttaa elämään menneisyyden vaikeiden muistojen kanssa.

Se, että joulukuussa 2019 presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle kutsuttiin partisaani-iskuista selvinneitä, osoitti, että heidän kokemuksensa tiedostetaan valtion korkeimmassa johdossa.

Ideaalimaailmassa suomalaiset ja venäläiset historiantutkijat tekisivät yhteistyönä partisaani-iskuista nyt kattavan tieteellisen tutkimuksen. Tänä päivänä toisen maailman sodan muisto on Venäjällä kuitenkin niin kauttaaltaan valjastettu tukemaan nykyisiä vallanpitäjiä, että mahdollisuutta tällaiseen tuskin on.

Kotimaisin voimin tällainen valtion rahoittama partisaani-iskujen tutkimushanke voitaisiin kuitenkin vielä käynnistää. Tärkeitä tietokirjoja ja täsmätutkimuksia yksittäisistä iskuista on tehty, mutta kokonaiskuvassa on edelleen aukkoja.

Iskut ja sodanjälkeinen suhtautuminen niihin käytäisiin hankkeessa historiantutkimuksen metodein perusteellisesti läpi samaan tapaan kuin parhaillaan käynnissä olevassa Stalinin suomalaisuhrien kohtaloa selvittävässä Kansallisarkiston tutkimushankkeessa. Kokemus on osoittanut, että totuus tekee vapaaksi ja historiallisesti traumaattiset tapahtumat voidaan jättää taakse vasta kun jokainen kivi on käännetty.

 

Kirjoittaja Ville Jalovaara on poliittisen historian dosentti Turun yliopistossa ja kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 1/2022. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.