Juhani Suomi: Mannerheimin oli vaikea tehdä päätöksiä – antoi muiden johdatella itseään

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Alla oleva Juhani Suomen kirjoitus on julkaistu alun perin Kanavassa 3/2014.

 

Isänpäivän aatto Seinäjoella. Kaupunginteatterissa esitetään näytelmää ”Mannerheim ja kettujen sota”. Sen markkinoimiseksi teatterinjohtaja on järjestänyt todellisen tapahtumapäivän.

Varsinainen hengennostatus tapahtuu kolmituntisessa seminaarissa, joka pidetään kadehdittavan hienossa kaupungin pääkirjastossa. Väkeä on saapunut paikalle niin että seinät pullistelevat.

Ohjelman mukaan paikalle kutsuttujen professori Pekka Visurin, opetusneuvos Erkki Hautamäen ja minun on määrä ensin esitellä uusia Mannerheimin roolia sivuavia tutkimuksiamme. Sen jälkeen tarkoitus on käydä vuoropuhelua runsaan parisataisen yleisön kanssa.

”Vuoropuhelu” muuttuu pian yleisön edustajien peräkkäisiksi monologeiksi. Pohjanmaalla kun ollaan ääni nousee, kädet käyvät, ja tunnelma kohoaa. Suuresta salista huolimatta hiki alkaa nousta pintaan.

Vain puheenjohtajana toimineen professori Kari Hokkasen taitava toiminta pitää tilaisuuden lopulta koossa.

Viriä tuleen ehtivät antaa Visurin ja minun lyhyet johdantopuheenvuorot. Niissä pyrittiin varovaisin sanankääntein esittämään näkemys, että Mannerheim saattoi – vakiintuneesta näkemyksestä poiketen – sittenkin olla vain ihminen inhimillisine heikkouksineen ja puutteineen; jopa erehtyväinen.

Tätä ei kirjastoon kokoontunut harmaantunut väki niele. Reaktion voisi karrikoiden tiivistää syytökseksi, että se, joka tohtii väittää, ettei marski ollut – Tuntematonta sotilasta lainaten   – kaikkitietävä, kaikkivoipa ja kaukaa viisas, on harhaoppinen, ellei peräti sosialisti.

Näpit irti ikonista -tunnelmaa kuvasi mainiosti pieni episodi. Keskustelu eksyi Urho Kekkosen alkoholinkäyttöön. Myönsin, että elämän joissakin vaiheissa juomat maistuivat Kekkoselle, mikä kirvoitti tyytyväistä hyrinää.

Mutta kun sitten tulin lisänneeksi hämmästelleeni omaa tutkimusta kirjoittaessani, että näkikö marsalkka Mannerheim Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta ratkaisevina vuosina ainuttakaan vesiselvää päivää, törmäsi tämä näkemys kuin seinään.

Mitä sillä nyt sitten oli merkitystä, puhistiin eturivistä. Jako oli siis selvä: Quod licet Iovi, non licet bovi eli vapaasti kääntäen, mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.

 

Kuvittelin Mannerheim-tutkimusta aloitellessani, että marsalkkaa ja hänen tekemisiään voidaan viimein, runsaat kuusikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, lähestyä jostakin muusta kuin tavanomaisesta näkökulmasta.

Sitä tavanomaista jopa hänen entinen adjutanttinsa, etäinen sukulaismies, on kritisoinut seuraavaan tapaan: ”Valitettavasti marsalkka Mannerheimista ei ole vielä kirjoitettu teosta, joka kuvaisi häntä ihmisenä. Kaikki tähän mennessä hänestä kertoneet kirjailijat ovat seisseet ikään kuin kunnia-asennossa marskin edessä.”

Edellä oleva kärjistetty ja karrikoitu kuvaus Seinäjoen tapahtumista samaten kuin jotkut viime syksyiset ”kirja-arvostelut” osoittivat minun olleen väärässä.

”Hän oli legenda, ja hän oli symboli”, kirjoitti toinen sukulaismies, lähettiläs G. A. Gripenberg marsalkan kuoleman jälkeen. Gripenberg paljasti päiväkirjoissaan toisenlaista todellisuutta, mutta monet haluavat näemmä säilöä tuon ikonin naarmuttomana vielä tällekin vuosituhannelle. Mikäli myytti ja historialliset lähteet ovat ristiriidassa keskenään, sitä valitettavampaa lähteille tuon katsomustavan mukaan.

Kun kaikkein kiistattomimpia lähteitä ei sentään ole tohdittu mitätöidä, on keksitty oiva argumentti: tämän Mannerheim-tutkimuksen tekijä on niin ihastunut Urho Kekkoseen, että se määrittää hänen suhtautumisensa marsalkkaan.

Näiden argumenttien mukaan historia on siis nollasummapeliä! Joiltakin menneisyyden juoksuhautoihin jääneiltä kynäilijöiltä voisi tällaista vielä odottaa. Mutta en ollut uskoa korviani, kun kuulin moisen heiton jopa historian ammattimieheksi lukeutuvan suusta. Mannerheim-tutkimukseni – kuten aikanaan Kekkos-elämäkertakin – rakentuu laajan lähdeaineiston ja lähdeviitteiden varaan. Sieltä käsin tai lähdekritiikin puutteita osoittaen kai arvostelun tulisi lähteä eikä halpahintaisia poliittissävyisiä poltinmerkkejä viskellen. kolme liian arkaa kysymystä

Vastaanoton ärhäkkyyttä saattaa paljolti selittää tutkimukseni näkökulma. Pyrinhän löytämään vastauksia nimenomaan kolmeen arkaan kysymykseen.

Oliko Mannerheim hänestä luodun myytin kokoinen ja näköinen nimenomaan niinä vuosina, jotka olivat jatkosodan ja sen jälkiselvittelyjen aikana Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden säilymisen kannalta ratkaisevat?

Ja oliko marsalkka todella Suomen ”viimeinen kortti” päästä irti sodasta ja rauhaan, kuten Ruotsin ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Boheman kesällä 1944 useaan otteeseen todisteli?

Käsitys Mannerheimista ”rauhantekijänä” oli paljolti muiden luomus. Marsalkka näytteli hänelle valittua osaa lähinnä silloin, kun se näytti hänen ja hänen jälkikuvansa kannalta edulliselta.

Alun perin marskin nostivat sodan jatkamista Saksan rinnalla personifioineen Risto Rytin vastaehdokkaaksi ne voimat, joista myöhemmin muotoutui niin kutsutun rauhanopposition vaikutusvaltainen ydinryhmä.

Vuoden 1943 presidentinvaalien vastakkaisasetelman myötä käsitys Mannerheimista rauhanmiehenä iskostui myös Moskovaan, mistä se aikanaan välittyi Ruotsin hallitukselle. Se taas myötävaikutti keskeisesti  niin kutsuttujen rauhanvoimien tuella ja Neuvostoliiton painostusta hyödyntäen siihen, että Mannerheim lopulta nostettiin elokuussa 1944 Rytin paikalle kansakunnan johtoon.

Liittoutuneiden arvion mukaan Mannerheimia tarvittiin tuossa vaiheessa lähinnä kääntämään Saksan apuun yhä luottavat suomalaiset porvarilliset piirit rauhan tielle. Siksi hänelle luvattiin vastuuvapaus Suomen viemisestä sotaan kesällä 1941.

 

Mutta tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi Mannerheim ei pitänyt enää mitään kiirettä rauhankontaktin aikaansaamisella, mitä hän oli siihen asti aktiivisesti propagoinut. Itse asiassa hän halusi lykätä kaikkia ratkaisuja epämääräiseen tulevaisuuteen nähdäkseen, onnistuisiko Saksa vielä ”uudessa voimanponnistuksessaan”.

Aselepoon Suomen veivät ulkomaisen painostuksen edessä lopulta muut voimat kuin marsalkka, joka päättämättömänä heilui puolelta toiselle. Myöhemmän välirauhansopimuksenkin hän olisi oman tunnustuksensa mukaan ollut valmis hylkäämään, mutta ei saanut selkänojaa hallituksesta.

Joskus on väitetty, että Suomen johdattivat aselepoon samat voimat, jotka aikanaan veivät maan sotaan Saksan rinnalle. Tapahtumien kaunistelussa väite on harhaanjohtava. Siihen, että rauhan tielle ylipäätään lähdettiin askeltamaan, vaikuttivat samat voimat, jotka itse asiassa olivat olleet nostamassa Mannerheimia kansakunnan johtoon.

Niitä olivat Neuvostoliiton jyrkät ultimaatumit, joiden takana olivat myös länsiliittoutuneet; Ruotsin hallituksen painostus ja tiivis yhteenpeluu toisaalta neuvostodiplomaattien toisaalta Suomen rauhanopposition kanssa sekä viime vaiheessa tuon jatkuvasti vahvistuvan opposition nopeasti jyrkentynyt painostus, joka huipentui uhkaukseen välikysymyksestä. iäkäs Marsalkka oli rajoittunut

Entä Mannerheim-myytin muut ulottuvuudet: ”kaikkitietävä, kaikkivoipa ja kaukaa viisas”? Mannerheim ei missään vaiheessa tullut tunnetuksi varsinaisena älykkönä. Hänen lukeneisuutensa oli rajoittunut. Jopa hänen sotilaskoulutuksensa oli puutteellinen, varsinkin yleisesikuntatyöskentelyn osalta. Hänen viimeisimmät rintamakokemuksensa olivat 1. maailmansodan ajalta.

Kaikki tämä selittää paljolti esimerkiksi Mikkelin päämajan hapuilua tilannearvioissa keväällä 1941 ja sekasortoisia päiviä Kannaksen läpimurron viikkoina, jolloin marsalkan mielialat heittelivät kuin vuoristoradalla, laidasta laitaan.

Kaikkivoipa Mannerheim kiistatta oli sinä lyhyenä aikana, jolloin hän käytännössä oli valtansa huipulla, presidentiksi valitsemisesta 4.8.1944 lähtien aina 17.11.1944 asti, jolloin hän vastoin hänen tahtoaan muodostetun J. K. Paasikiven hallituksen muodostamisen myötä irtautui nopeasti käytännön politiikasta.

Tuona lyhyenä ajanjaksona hänellä oli ylin poliittinen ja sotilaallinen käskyvalta Suomessa ja enemmän valtaa kuin yhdelläkään edeltäjistään tai seuraajistaan.

Tuota tosiasiallista diktatuuria vielä korosti hänen ilmeinen tietämättömyytensä siitä, miten demokratia toimii – tai ainakin haluttomuus tunnustaa sen pelisäännöt. Kuvaavaa oli, että Mannerheim mielsi esimerkiksi ministerien tehtävän lähinnä hänen henkilökohtaisena neuvonantajanaan toimimiseksi.

Tätä lyhyttä ehdottoman vallan kautta varjosti myös marsalkan ikä. Olihan hän presidentiksi tullessaan täyttänyt jo 77 vuotta, eivätkä vuodet olleet menneet ohi jälkiä jättämättä.

Kun hän marraskuussa 1944 jättäytyi taka-alalle, olivat syynä osin ilmeisesti myös mentaaliset ongelmat, joista hänen ”henkilääkärinsä” totesi jo tuolloin, ettei marsalkka pysty enää hoitamaan virkaansa.

 

Entä ”kaukoviisaus”, tuo Havukka-ahon ajattelijan suuresti arvostama viisauden laji?

Monet Mannerheimin ratkaisut herättävät tässä suhteessa vakavia kysymyksiä. Kuten esimerkiksi hänen omaehtoinen, ohi hallituksen tekemänsä yksipuolinen tarjous neuvostojohdolle syyskuun alussa 1944. Marsalkka näet ilmoitti jo ennen aselevon solmimista olevansa valmis vetämään suomalaiset joukot Karjalasta vuoden 1940 rajan taakse. Tämä tapahtui tilanteessa, jolloin rintamalinja kulki paikoin vielä kaukana tuon rajan itäisellä puolella.

Yhtä erikoinen oli Mannerheimin välirauhansopimuksesta neuvotteleville toimituttama ohje tarjota Neuvostoliitolle Porkkalan sijasta jo aiemmin demilitarisoitua ja neutralisoitua Ahvenanmaata tai aluekompensaatiota Pohjois-Suomesta.

Suomalais-neuvostoliittolaisesta avunantosopimuksesta innostuneen marsalkan vakuutus Liittoutuneiden Valvontakomission puheenjohtajalle, kenraalieversti A. A. Ždanoville oli vähintäänkin yllättävä. Mannerheim vakuutti, että Suomi olisi valmis hylkäämään itäiset puolustuslinjat ja kääntämään rintamasuuntansa länteen ”kaikilla puolustuksen aloilla”.

Kaukoviisauteen olisi epäilemättä kuulunut myös tosiasioiden tunnustaminen ja sen pohjalta tapahtuva maan turvallisuuspolitiikan uudelleen linjaaminen. Siihen Mannerheimista ei ollut.

Hän oli niin tunnepohjaisesti sitoutunut keisarihuoneeseen ja keisarilliseen Venäjään, että häneltä puuttuivat edellytykset suhtautua itäiseen voittajasuurvaltaan kylmän pragmaattisesti. Hän ei ymmärtänyt eikä edes halunnut ymmärtää ”polsuja”.

 

Heikko Neuvostoliiton tuntemus vielä korostui siinä vaiheessa, kun hänen näkemyksiään alkoi hallita suorastaan paniikinomainen pelko omasta koskemattomuudesta ja turvallisuudesta. Sen tähden marsalkasta ei ollut uudessa maailmantilanteessa miksikään linjanvetäjäksi.

Kun hän samaan aikaan kuitenkin keskitti kaiken vallan itselleen ja sitoi siten myös muiden kädet, pattitilanne Suomen tulevaisuuden osalta jatkui aina siihen asti, kun ikävien asioiden hoitaminen siirtyi lähes yksinomaisesti Paasikiven hallituksen harteille.

Presidenttinä ja ylipäällikkönä onnistumisen edellytyksiä ei ainakaan parantanut Mannerheimille tyypillinen kannanottojen horjuvuus, vaikeus tehdä päätöksiä, huono ihmistuntemus sekä taipumus antaa muiden johdatella itseään.

Samaan aikaan hän oli kuitenkin itsekeskeinen tavalla, jota hänen lähin työtoverinsa, jalkaväenkenraali A. E. Heinrichs kerran äärimmäisestä korrektiudestaan poiketessaan kuvaili seuraavaan tapaan: ”Hänen Jumalansa oli vain hän itse. Jokaisen oli uhrattava itsensä hänen vuokseen.” Näin ollen oli ymmärrettävää, ettei yhtälö voinut toimia.

Mannerheim-myytin kestävyyden ymmärtämiseksi on syytä palauttaa mieliin, että hän oli täyttänyt jo viisi vuosikymmentä paetessaan vallankumousta Suomeen Venäjältä, missä hän oli viettänyt nuoruutensa sekä miehuutensa parhaat vuodet.

Hänen aiempi ”kadettitoverinsa” Carl Enckell, myöhempi pitkäaikainen ulkoasiainministeri, totesi kerran, että Mannerheim oli emigrantti, joka ei ollut kokenut perustuslaillisen taistelun vuosia ja joka ei muutenkaan tuntenut Suomea. Hän jäi muukalaiseksi eikä ”hovissa kasvatettuna” oppinut milloinkaan ymmärtämään tasavaltaista demokratiaa eikä suomalaisia.

Tavallisiin kansalaisiin etäisyyttä loi jo puuttuva ja myöhemminkin kovin puutteellinen suomenkielen taito. Happamasti marsalkkaan suhtautunut entinen ulkoministeri Eljas Erkko ilmaisi saman asian paljon kärjistetymmin: ”Mannerheim oli täysi ryssä, eikä hän koskaan siitä taudista parantunutkaan.”

Näin ollen tuskin kukaan Suomessa tunsi Mannerheimia ennen sisällissotaa. Näin hänellä oli aivan toisenlaiset edellytykset nousta muiden yläpuolelle kuin suomalaispoliitikkojen joukosta valitulla tasavallan presidentillä. Samaan aikaan Mannerheim piti tietoisesti etäisyyttä muihin eikä päästänyt lähelleen oikeastaan ketään.

Eristäytyminen ja luoksepääsemättömyys olivat keinoja eliminoida mahdollisuus, että joku pääsisi kurkistamaan hänen roolinsa taakse. Näin hänestä syntyi mielikuva, jonka todenperäisyyttä kukaan ei päässyt kontrolloimaan.

Illuusion säilyttämiseksi Mannerheim joutui myös tekemään paljon työtä. Hän joutui sopeuttamaan elämänsä sen synnyttämän myytin mukaiseksi, toisin sanoen esittämään itseään esittävää roolia. Hän viihtyi siinä roolissa tavattoman hyvin ja jäi kuin huomaamattaan sen vangiksi.

 

Suomen itsenäisyysvuosien historiassa Mannerheim on ehkä paras esimerkki siitä, ettei tärkeää ole se, millainen kansakunnan johtaja on, vaan se, millaiseksi hänet kuvitellaan.

Parhaiten tämä näkyi välittömästi aselevon jälkeen, kun Saksa ryhtyi organisoimaan Suomeen vastarintaliikettä ja kääntämään suomalaisia toisiaan vastaan. Se ryhtyi rahoin ja lupauksin taivuttelemaan rintamakomentajia ja ylintä upseeristoa jatkamaan taistelua Kolmannen valtakunnan rinnalla katkeraan loppuun asti.

Juuri näihin viikkoihin kiteytyi Mannerheimin presidenttikauden tärkein saavutus. Hänen symboliarvonsa, myyttinsä, oli rauhaa vastustavienkin keskuudessa kuitenkin niin suuri, että kun hän vaati yksimielisyyttä sille linjalle, jolle hän oli tasavallan presidenttinä antanut muodollisen selkänojan, se painoi lopulta ylimmän upseeriston vaa’assa enemmän kuin taistelujen jatkamisen halu.

Näin Mannerheim-myytti esti rauhantekoa viimeiseen asti vastustaneiden piirien vastatoimet, jotka mitä ilmeisimmin olisivat johtaneet sisäiseen hajaannukseen, kansakunnan kohtalokkaaseen repeämään, ehkä jopa keskinäiseen välienselvittelyyn.

Toisin sanoen myytti voi joissakin olosuhteissa olla kansakunnalle yhtä suureksi siunaukseksi kuin taitava valtiomiestyö.

Sanotaan, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi. Mikäli joku haluaa uskoa enemmän Mannerheim-myyttiin kuin todelliseen ihmiseen sen takana, se suotakoon hänelle. Ei siinä mitään pahaa ole. Mutta toivottavaa on, että nämä uskossaan horjumattomat olisivat kuitenkin selvillä myös realiteeteista symbolihahmon taustalla.

Siinä vaiheessa erehdytään kuitenkin joron jäljille, jos näin hataralle pohjalle rakentuvasta myytistä ryhdytään etsimään henkistä selkänojaa uudelle suoraselkäiselle militaristispainotteiselle turvallisuuspoliittiselle suuntaukselle. Merkkejä sellaisesta kun on jo ilmassa.

 

Kirjoittaja Juhani Suomi on professori, historiantutkija ja pitkän uran ulkoasiainministeriössä tehnyt ulkoasiainneuvos. Kirjoitus on julkaistu alun perin Kanavassa 3/2014.