Infosodasta kirjoittanut Saara Jantunen: Aggressiivinen kritiikki yllätti
Sotatieteilijä kokee myös itse olevansa infosodan kohde.
Lokakuun puolivälissä kirjankustantamon tiloihin on kerääntynyt suuri joukko mediaväkeä. Tutkija, sotatieteen tohtori Saara Jantusen esikoiskirja Infosota (Otava) on juuri tullut painosta ja kärrätty kirjailijan eteen puhujanpöydälle.
Niteen kansi on musta, infosodan toinen o-kirjain on korvattu tähtäimellä. Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan, siinä lukee.
Julkaisutilaisuus on pönäkkä, valtiollisen oloinen tapahtuma. Ilta-Sanomat lähettää sen suorana netissä, kuin suuremmankin kriisitiedotustilaisuuden.
”Ei tämä tästä paremmaksi muutu”, Saara Jantunen lausuu mikrofoniin pöydän takaa. Vakavana totta kai, aihe on vakava.
Venäjä yrittää puuttua Suomen itsemääräämisoikeuteen levittämällä harhaanjohtavaa tietoa ja käyttämällä kansalaiskeskustelua oman viestinsä pönkittämiseen, Jantusen tietokirjassa kerrotaan.
Puhujapöydän takana istuu myös mediatutkija Lilly Korpiola, joka on oikeastaan vastuussa koko kirjaideasta. Hän oli ehdottanut tutkijamääräaikaisuuksissa roikkuneelle sotatieteen tohtorille, että voisi auttaa kustannussopimuksen hankkimisessa.
Kolmas panelisti on toimittaja Tuomas Muraja, joka on itsekin kirjoittanut informaatiosodasta.
Tällaisissa asioissa vertaistuki on mittaamattoman arvokasta, Jantunen on huomannut. Sekä Muraja että Jantunen ovat kertoneet saavansa sähköpostilaatikon täydeltä törkyviestejä äärioikeistolaisilta ja Venäjä-mielisiltä häiriköiltä. Sellainen kuuluu informaatiosodan keinovalikoimaan, jota Jantunen nyt yrittää kirjallaan saada perille meille kaikille.
Se ei ole aivan helppoa. Aiheesta on vaikea puhua julkisesti, Jantunen sanoo, koska jokaisen kuulijan joutuu vakuuttamaan siitä, että ilmiö on todellinen ja vakava.
Ja kyllä, klikkiotsikoita painelevasta nettikeskustelijasta koko juttu kuulostaa yksinkertaisesti liioitellulta.
Aloitamme oppitunnin informaatiosodasta helsinkiläisen hotellin aulassa. Saara Jantunen haluaa siirtyä peräpöytään, kauas aulabaariasiakkaista. Hän irrottaa työkännykästään akun. Varotoimi seurannan varalle, ei liity kirjaan tai Venäjään, hän sanoo.
Jos on joskus haastatellut tutkijaa, Jantunen erottuu. Hän puhuu paljon, kertoilee omista asioistaan ja kiroilee sujuvasti. Se johtuu ehkä siitä, että hän ei puhu työantajansa, Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen puolesta vaan omastaan.
Sellainen hänen kirjansakin on: täynnä omia mielipiteitä, poliittisia näkemyksiä ja Twitter-keskusteluja. Jo johdannossa lukee, että kyseessä ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus, vaan pyrkimys kertoa ymmärrettävästi ilmiöstä, jonka parissa hän työskentelee.
Yhtälö on tietenkin hankala. Kun kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti surullisen kuuluisan Facebook-päivityksensä ja kutsui sitä yksityisajatteluksi, Jantunen kritisoi Immosta voimakkaasti.
Ja siinä hän itse istuu, irtaantuneena valtion virkamiehen roolistaan, yksityisajattelemassa vapaa-ajallaan.
Raja menee väkisinkin sekaisin. Kun Jantunen puhui ihka ensimmäisen kerran iltauutisissa, se johti kanteluun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Kantelija syytti Yleä Venäjä-mielisten häpeärankaisemisesta, koska uutisissa heitä kutsuttiin trolleiksi. Oikeusasiamies, jolle asia ei kuulu millään tavalla, ei nähnyt syytä ryhtyä toimenpiteisiin. Jantunen kertoo kantelusta kirjassaan, sillä sellaista kiusantekoa häneen yksityshenkilönä kohdistuu. Uutisissa hän kuitenkin kommentoi työnantajansa nimissä.
Palaute kirjasta on silti ollut pääasiassa positiivista. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mukaan Infosota tekee suuren palveluksen meille suomalaisille.
On Jantunen toisenlaistakin kuullut. ”On ollut yllätys, miten aggressiivisesti tutkijat ja asiantuntijat ovat kritisoineet sitä, että tutkija kirjoittaa populaarin kirjan, jossa käyttää itseään esimerkkinä.”
Tutkimus ei olisi kiinnostanut ketään, hän selittää. Ja informaatiosota on jotain, mistä jokaisen pitäisi ymmärtää edes jotain.
Aivan aluksi pitäisi opetella tiedostamaan, että informaatiohyökkäyksiä todella tehdään, Jantunen sanoo.
On disinformaatiota, eli väärän tiedon levittämistä, jota esimerkiksi ”Donetskin kansantasavallan Suomen-edustajaksi” julistautunut Johan Bäckman on harrastanut.
Hänet muistetaan kohudosenttina, joka väitti Venäjän mediassa, että Suomi huostaanottaa kaikki venäläislapset ja vie heidät keskitysleireille.
Ja kas, Bäckmanin äskettäisestä blogimerkinnästä löytyy käännös venäläisen Rossijskaja Gazeta -lehden Infosota-analyysistä. Se oli otsikoitu ”Suomen Puolustusvoimat kaappasi lehdistön”.
Ei tarvitse olla salapoliisi päätelläkseen, että todennäköisesti Bäckman on tulkinnut kirjan sisällön lehdelle. Infosotaa ei ole käännetty, eikä ole oletettavissa, että toimittaja ymmärtäisi suomea.
On muitakin keinoja kuin valehteleminen: ”Venäjän narratiivien mukaisten keskusteluiden vahvistaminen on niistä tehokkain”, Jantunen sanoo.
Vaikuttaminen alkoi näkyä Krimin valtaamisen aikaan. Tuolloin trollit – poliittisesti motivoituneet sosiaalisen median kommentoijat, jotka kohdentavat aggressionsa poliittiseen vastustajaan – vahvistivat Ukrainan vastaisia mielipiteitä.
”Venäjän narratiivin hienous on siinä, että se on Nato-vastainen, EU-kriittinen, homofobinen ja rasistinen”, Jantunen luettelee.
Ensimmäinen opetus: Meillä Suomessa kuka tahansa saattaa pelata Venäjän pussiin toistamalla tällaisia viestejä, vaikka ei olisi millään tavalla osallinen Venäjän toimintaan tai edes tietoinen siitä.
Jantunen kutsuu sitä resonoimiseksi.
Selvä. Kaikki me siis resonoimme jotain. Mistä tietää, mitä? Tarvitaanko aina sotatutkija kertomaan tahattomat motiivit?
”Kyllä sen voi itsekin huomata, jos ymmärtää ison kuvan”, Jantunen sanoo. ”Juuri siksi ei tarvitse tehdä muuta kuin tiedostaa, miten informaatiosota toimii.”
Mistä Jantunen tietää miten se toimii, kun ei puhu venäjää?
”Venäjän ulkopuolella vaikuttaminen ei tietenkään tapahdu venäjäksi, joten sen tulkitsemisessa ei ole ongelmaa. Venäjänkielisissä teksteissä olen toistaiseksi riippuvainen tulkeista. Onneksi olen alalla, jossa kielitaito ei ole harvinaista.”
Resonointiteoria tarkoittaa myös sitä, että Jantusen kirja resonoi jotain.
Bäckmanilla apureineen on tietenkin näkemyksensä: Nato-pissis mikä Nato-pissis. Jantunen kun kertoi kesällä haastattelussa kannattavansa Natoon liittymistä. Nyt hän perustelee sitä kolmella syyllä, joista ensimmäinen on Venäjä.
”Totta kai resonoin läntistä arvopohjaa. Mutta mä tiedostan sen. Heti kun resonointi muuttuu valinnaksi, se on eri asia, koska sitten edustat itseäsi ja omaa arvomaailmaasi.”
Jantunen on kasvanut upseeri-isän työn takia kasarmeilla. Hän lähti lukion jälkeen Pohjois-Hollantiin Groningenin yliopistoon opiskelemaan englantilaista filologiaa, vaikka olisi oikeasti tahtonut lukea psykologiaa. Hollannin kielen taito ei vain ollut tarpeeksi hyvä.
Kandin tutkinnon jälkeen hän palasi Suomeen, kävi armeijaa kersantiksi saakka ja jatkoi opintoja Helsingin yliopistossa. Gradu oli kielitieteellinen analyysi siitä, miten Pentagon puhui Irakista sodan aikaan.
”Gradun jälkeen oli selvää, että teen väitöskirjan Maanpuolustuskorkeakouluun. En jaksanut siviilien suhtautumista tutkimusaiheeseeni. Että toi on se tyttö, joka on militantti sotahullu.”
Väitös valmistui lukio-opettajan työn ohessa ja käsitteli Yhdysvaltojen sotilasdoktriineja. Jantunen jättäytyi kokopäiväiseksi tutkijaksi.
”Nyt mulle sitten sanotaan, että jos kirjoittaa Venäjästä, pitää kirjoittaa myös Yhdysvalloista. Vaikka enhän mä ole muuta tehnytkään.”
Nato-propagandasta Infosodassa ei ole kysymys, hän sanoo.
”Se, että joku tunnistaa ilmiön ja sanoo sen ääneen, ei ole ilmiön politisoimista tai militarisoimista. Venäjä on politisoinut ja militarisoinut keskustelun. Mä vain sanon, että katsokaa, tällaiset ovat keinot ja nyt niitä käytetään.”
Toinen opetus: Infosodasta puhuminen ei ole infosodan käymistä.
Sitten on tietenkin itse sana, informaatiosota. Se ei ole Jantusen keksintö, vaan sotatieteellinen termi.
Maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten teoksen Sanasota, joka avaa samaa teemaa. Silti hän kommentoi Ilta-Sanomissa, että nyt tulisi puhua pikemminkin informaatio-operaatioista, vaikka ne tarkoittavat samaa asiaa.
Nettikeskustelun kutsuminen sodaksi tuntuu vaikealta, varsinkin, kun ei voida todistaa, että sitä ohjaa jokin valtiotaho.
Tutkijoiden Politiikasta.fi-sivusto taas kirjoitti, että Jantusen pyrkimys on siirtää huomio sosiaalisen median mahdollisuuksista sen uhkiin. Arkipäiväisistä asioista tehdään kansallinen turvallisuusongelma. Se johtaa yksilönvapauden kaventumiseen ja turvallisuusviranomaisten ylivaltaan. Tutkimuskielessä tätä kutsutaan turvallistamiseksi.
Ehkä Jantusen kirjan ongelma ei siis ole henkilökohtainen vaan tutkimuksellinen ote. Sotatieteilijälle on luontevaa puhua informaatiosodasta, mutta tavallisella Twitter-käyttäjällä ei ole mitään käsitystä, millaiseen – hienosti sanottuna – tieteelliseen diskurssiin käsite sijoittuu.
”Musta on väärin, että tapellaan siitä, onko infosota hyvä käsite. Samaan aikaan yksittäiset suomalaiset on tosi kovan vaikuttamiskampanjan kohteena”, Jantunen sanoo.
Lokakampanja, jollaisen kohteeksi Jantunen on joutunut, alkaa uskottavuuden kyseenalaistamisella. Sitten tulevat salaliittoteoriat motiiveista, syytökset sotaan osallistumisesta ja koko ilmiön kiistäminen.
Osa keinoista taitaa esiintyä tässä jutussa. Mitä siitä pitäisi ajatella? Eikö niin voi kirjoittaa? Kenen lauluja tässä lauletaan? Miten voi esittää kritiikkiä resonoimatta?
Kritiikki on eri asia kuin trollaaminen, Jantunen sanoo. Lokakampanjat toteutetaan tukkimalla sähköposti, soittamalla häirintäpuheluja, lähettämällä tappouhkauksia. Esimerkiksi Venäjä-trolleista kirjoittaneelle Ylen toimittajalle Jessikka Arolle on lähetetty tekstiviesti, jossa esiinnyttiin hänen kuolleena isänään.
”Mä koen, että lehdistönvapautta pitää tukea, koska se toimii informaatiopuolustuksena. Onko se sitten turvallistamista, ehkä se on”, Jantunen sanoo.
Sotatieteilijänä hänen näkökulmansa on väkisinkin puolustuksellinen. Hän kokee tehtäväkseen varmistaa, että yhteiskunta toimii jatkossakin niin hyvin, ettei esimerkiksi hänen työnantajansa ala ottaa kantaa hänen henkilökohtaisiin kirjaprojekteihinsa.
”Kirja on kannanotto, mutta ei se ole tyhjästä pieraistu. On täytynyt tehdä vuosien työ, että pystyy puhumaan asioista populaaristi. En mä liioittele tai keksi näitä”, Jantunen sanoo.
”Mutta ei tämä ole sen enempään kuin mun tapa osallistua infosotakeskusteluun.”
Kolmas opetus: Kirja ei ole jumalan totuus. Sen tarkoitus on aloittaa keskustelu, ei lopettaa sitä.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa