Minustako isä?
Neljä miestä kertoo, miksi heillä ei ole lapsia.
5
MIN
Enrique Salas, 40
Sirkusopettaja, näyttelijä, klovni, Helsinki
”Minulla on kaksi kissaa, ja ne ovat vauvojani.
Synnyin Chilessä ja muutin Suomeen 15 vuotta sitten. Nyt olen 40-vuotias. Aiemmin kuvittelin, että tässä iässä minulla olisi jo yksi tai kaksi lasta. Se oli normaalia siellä, missä kasvoin. Vähän yli kolmekymppisenä lapsia oli jo.
Suurin ongelma on aika. Minulla on hädin tuskin aikaa itselleni – olen vain yksi tyyppi kahden kissan kanssa. Jotta saa edes jonkinlaisen elämän kasaan, pitää tehdä paljon töitä.
Mutta mitä enemmän tekee töitä, sitä vähemmän on aikaa lapselle. Silloin lapsi on enimmäkseen muiden kanssa, opettajat ja hoitajat vaikuttavat eniten lapsen elämään.
Mielestäni kaikkien pitäisi jossain vaiheessa elää lasten ympäröimänä, itse saan kokea sitä työssäni. Nuorimmat oppilaani ovat viiden kuukauden ikäisiä ja vanhimmat 75-vuotiaita.
Erityisesti täällä Suomessa en hirveästi näe yhteisöllisyyttä. Olen ajatellut, että jos minulla olisi lapsi, haluaisin että hän kasvaa paikassa, jossa on vahva yhteisö – että ihmiset kokoontuvat ja heillä on kontakteja ydinperheen ulkopuolella. Chilessä lasten ympärillä on isovanhempia, naapureita ja muita lapsia.
Miespuolisissa kavereissani näen kaksi ääripäätä. Osa ajautuu isäksi ajattelematta. Se on vähän kuin huomaisi yhtäkkiä olevansa laivalla menossa Tallinnaan. Et suunnitellut sitä, et ostanut lippua, mutta siellä nyt olet. Ja kun olet kyydissä, on vaikea hypätä pois.
Sitten on niitä, jotka ovat tosi analyyttisiä ja pohdiskelevia. Vaikka tapaisi jonkun, jolla tuntuu olevan kaikki kohdallaan, silti on varovainen. Ajattelee koko ajan, että ’katsotaan tänään, katsotaan huomenna’. Ja se hetki, kun oikeasti sitoutuu parisuhteeseen tai siihen, että hankkii lapsen, siirtyy kauemmas.”
Lauri Vuohensilta, 39
Yrittäjä, somevaikuttaja, ”oman elämänsä filosofi”, Tampere
”Minä en koe juuri lainkaan tarvetta hankkia lapsia. Enkä näe, että minun tarvitsisi keksiä syitä siihen.
Sama kuin purjeveneen kanssa: minulla ei ole purjevenettä, mutta en minä myöskään käytä aikaa sen perustelemiseen itselleni, miksi minulla ei ole purjevenettä. Voin kuvitella, että siihen olisi syitä – ei ole tarpeeksi vettä laiturin päässä tai siitä olisi liikaa vaivaa – mutta en ole juuri miettinyt asiaa, koska ei ole tarvetta omistaa purjevenettä.
Usein kun puhutaan siitä, miksi ihmiset eivät hanki lapsia tai miksi vanhemmaksi ei haluta, keskustelu keskittyy esteisiin. Ei ole rahaa, ei ole asuntoa, ei ole aikaa, ei ole turvaa tai vakautta. Minusta olisi kiinnostavaa kuulla enemmän keskustelua siitä, mikä saisi ihmiset innostumaan lapsista ja vanhemmuudesta.”
Karri Fischer, 38
Lastenhoitaja, Helsinki
”Olen töissä päiväkodissa. Vapaa-ajalla urheilen, soitan kitaraa ja hoidan koiraani. Nuorempana ajattelin aina, että minulla olisi lapsia, mutta jossain vaiheessa ajatus muuttui. Mitä enemmän aikaa kului, sitä hankalammalta se alkoi tuntua. Vaikka sitä ei koskaan ääneen sanottu, äidiltä tuli aika selväksi, että hän haluaisi eläkepäivinä hoitaa lastenlapsia. Koin siitä jonkin verran painetta.
Osa kavereista sai lapsia nuorena. Jossain vaiheessa oma elämä alkoi tuntua erilaiselta, kun muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia ja itse jäin kotiin pelaamaan pleikkaria. Mietin välillä, miksi en minä.
Yksi syy siihen, miksi en halua lapsia, on se, että maailma tuntuu aika synkältä. Ilmastonmuutos mietityttää, ja maailmassa on paljon hulluja johtajia, jotka voivat aloittaa maailmansodan koska vain.
Näen itseni tunnollisena, ja jos saisin lapsia, haluaisin tehdä sen kunnolla enkä vasemmalla kädellä. Työssä lasten kehityksen näkeminen ja touhuaminen heidän kanssaan on palkitsevaa.
Tuntuu, että nykyään korostetaan hyvää tulotasoa ja elämässä pärjäämistä. Minä olen viime vuosina vähän ajelehtinut. Ei ole mitään selkeää tavoitetta tai erityistä haavetta.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on kiva koti, tyttöystävä, koira ja työ, johon olen tyytyväinen.”
Kaapo Kamu, 52
Freelancer, dokumentaristi, valokuvaaja, Helsinki
”Olen luovan alan freelancer. Työskentelen tällä hetkellä dokumentaristina sekä still-kuvien ja liikkuvan kuvan parissa.
Olenko koskaan ollut asemassa, jossa olisin varsinaisesti päättänyt, haluanko lapsia? En koe niin.
Olin yhdessä pitkäaikaisessa parisuhteessa, jossa kumppanini tuli raskaaksi. Muistan, etten ollut tilanteesta innoissani, koska tiesin, ettei tämä ollut elämäni parisuhde. Keskustelimme asiasta ja päätimme yhdessä, ettei se ollut oikea hetki.
Kerran olen ollut parisuhteessa, jossa ajattelimme molemmat, että jos lapsi tulee, se on ok. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, koska suhteemme ei jatkunut kovin pitkään. Tällä kumppanilla oli viisivuotias tytär, ja meidän välillemme kasvoi hitaasti luottamus. Muistan, kun olin työhuoneella ja lapsi haki minuun ensimmäistä kertaa kontaktia – kiipeili selkääni pitkin. Ajattelin, että nyt olen hänestä luotettava, merkityksellinen. Se oli kaunis hetki. Se on minun kokemukseni vanhemmuudesta, ja se rajoittuu muutamaan kuukauteen.
Olen aina ollut ihminen, joka on halunnut auttaa muita, ja siinä mielessä ajatus vanhemmuudesta on tuntunut luonnolliselta. Sitten elämä on tullut väliin.
Parisuhde on kahden kauppa, mutta koen, että kyse on naisen kehosta ja siksi viime kädessä naisen päätöksestä. Minun tehtäväni on ainoastaan vastuunkanto ja tukeminen. Toki jos minulta kysytään mielipidettä, minun kuuluu se kertoa.
Ei on aina vahvempi kuin kyllä.”
Alva Sarkola on 28-vuotias visuaalinen journalisti, kuvaaja ja pian valmistuva yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän on kiinnostunut ihmislähtöisistä aiheista, jotka herättävät hänessä itsessään kysymyksiä ja tarpeen etsiä niihin vastauksia. Hän sanoo oppineensa tähän juttuun osallistuneilta paljon.