Kadotettu kaupunki
Puistovyöhykkeitä, monumentaalisia rakennuksia, avoimia kortteleita, liikenteen solmukohta. Viipurista piti tulla Suomen ensimmäinen moderni puutarhakaupunki, Tapiola ennen Tapiolaa.
Viipurin takaisinvaltaus kesti kaksitoista vuorokautta. Suomi sai kaupungin haltuunsa taisteluitta, saarrostushyökkäyksellä. Neuvostojoukot joutuivat perääntymään.
Väliaikainen lippu, valkoinen paita, nostettiin Viipurin linnan torniin perjantaina 29. elokuuta 1941. Torniin kiipesivät luutnantti Sävel Rantanen, vänrikki S. Kilpi ja alikersantti E. Häkkinen.
Punakangas kiskaistiin samalla alas.
Viikonloppuna linnan torniin nostettiin siniristilippu.
Valtausta juhlittiin näyttävästi Vanhan raatihuoneen torilla sunnuntaina 31. elokuuta. Suomalaisjoukot kokoontuivat paraatiin Torkkeli Knuutinpojan patsaalle. Vieressä historiallisen museon mustuneet seinärauniot olivat pystyssä. Kova tuuli rämisytti rakennusten irtonaisia kattopeltejä.
Sataman suunnalta kuului yhdeksän tykinlaukausta.
Suomi päätti viipymättä aloittaa Viipurin jälleenrakentamisen. Keskiaikaiselle Viipurille visioitiin suurta tulevaisuutta. Seurasi ajanjakso, joka oli täynnä optimismia, vaikka elettiin jatkosotaa.
Jatkosota kesti reilut tuhat päivää. Kesäkuun 20. päivänä 1944 Suomen lippu laskettiin alas Viipurin linnan tornista. Todennäköisesti ensin puolitankoon, sitten ylös ja taas alas, lopullisesti, kuin suruliputus.
Näkymä alas linnan tornista oli elokuussa 1941 lohduton. Pahasti sodan runtelema kaupunki. Tulipaloja siellä täällä. Mustaksi palaneita talojen luurankoja.
Osa vanhan kaupungin puutaloalueista oli tuhoutunut kokonaan. Luostarin- ja Vahtitorninkaduilla, ainakin.
Miinoja räjähteli yhä eri puolilla kaupunkia. Ne toimivat kuin pitkittynyt pelote, jonka perääntyneet neuvostojoukot jättivät jälkeensä. Rautatieasema oli räjäytetty, samoin kaikki sillat, lähdön kunniaksi tai ehkä kostoksi menetyksestä.
Kaupungista näki, että se ja sen asukkaat eivät olleet vielä toipuneet talvisodastakaan.
Talvisodan pommitukset olivat Viipurissa karuimmat Suomen kaupungeista. 12 000 pommia, 64 iskua, 1 400 konetta sen ilmatilassa. Yli 400 taloa vaurioitui tai tuhoutui kokonaan. Kymmeniä ihmisiä kuoli, kaupunkilaiset pakenivat kodeistaan.
Erityisesti ”tuhosunnuntai”, 18. helmikuuta 1940, oli jäätynyt kaupungin muistiin. Oli kova pakkaspäivä. Viisisataa konetta pommitti Viipuria. Tuho oli suurin sitten vuoden 1793 suuren tulipalon. Ihmisiä ryhdyttiin evakuoimaan muualle Suomeen.
Suomi menetti Viipurin kaupungin ympäristöineen Neuvostoliitolle talvisodan päätteeksi, Moskovan rauhassa.
Lyhyen neuvostovallan aikana kaupungin jälleenrakennus oli vähäistä. Vain ne rakennukset, jotka oli ollut helppo korjata, oli korjattu.
”Tarvitaan paljon vakavaa luovaa työtä, paljon ideoita. Vain kerran kaupungin elämässä on tämänkaltainen tilaisuus.”
Raunioitunut kaupunki ja tuhoutuneet korttelit tarjosivat arkkitehdeille ja kaupunkisuunnittelijoille ”kerran elämässä” – tilaisuuden.
Viipuriin pääsi vain harva, mutta kaupunginarkkitehti Ragnar Ypyä matkusti sinne sotilashallinnon lähettämänä heti kaupungin valtauksen jälkeen.
Hän oli toiminut Viipurin kaupunginarkkitehtinä talvisotaan asti, aina helmikuulle 1940. Nyt hän palasi töihin. Ypyällä oli takanaan työrupeamia Alvar Aallon toimistossa ja Puolustusvoimien suunnitteluosastolla.
”Kaupungin ääriviivat ovat entisellään mutta niiden puitteissa Viipuri paljastuu kuoreksi, joka kätkee sisäänsä sodan pyörremyrskyn järkyttävät jäljet”, hän kirjoitti Arkkitehti-lehdessä vuonna 1941.
Jutun otsikko oli ”Viipuri”. Kuvissa oli paljaaksi hävitettyjä kortteleita keskikaupungilla. Tuhottuja rakennuksia Punaisenlähteentorilla Torkkelin- ja Vaasankadun kulmauksessa. Pystyssä törröttäviä rakennusten ulkomuureja vanhassa kaupungissa.
Ypyä kuvaili kotikaupunkinsa tunnelmaa ”piranesimaiseksi”, kauhukuvamaiseksi:
”Mustuneet palomuurien epämuodostumat rivittäin kurottumassa taivasta kohti siellä, missä ennen oli pikkukaupunki-idyllejä (Neitsytniemi, Sorvali), itäiset kaupunginosat käytännöllisesti katsoen hävinneet maanpinnalta, keskikaupungilla raunioita ja julkisivuja, joiden ikkuna-aukot tuijottavat tyhjien silmäkuoppien tavoin, ja siellä täällä vähän ehjempi rakennus. Siinä nykyinen Viipuri.”
Ypyällä oli kaupungille jälleenrakennussuunnitelma. Ensin korjataan lievästi vaurioituneet rakennukset, sitten uudelleenrakennetaan vaurioituneimmat rakennukset, lopuksi rakennetaan uutta.
Kaikesta välittyi valtava innostus. Nyt tarvittaisiin ”asemakaavatutkimusta” ja uudet ”pääliikennenväylät”. ”Kaupunki olisi tulevaisuudessa Pohjoismaiden ja muun Euroopan välisen matkailuliikenteen solmukohta”, hän kirjoitti.
”Tarvitaan paljon vakavaa luovaa työtä, paljon ideoita. On toimeenpantava kilpailuja, ei yksi, vaan kaksi, kolmekin. Vain kerran kaupungin elämässä on tämänkaltainen tilaisuus, ja tämä polvi istuu siitä kerran vastaamassa.”
Asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin rakkaus Viipuriin oli syntynyt silmänräpäyksessä. Kurssitoveri Juhani Viiste oli vienyt hänet 1910-luvulla Patterinmäelle, 1860-luvun linnoitusvyöhykkeelle, josta avautui hyvä näkymä yli koko kaupungin.
”Näin edessäni Viipurin keskustan, kauniin Torkkelinpuiston, jonka rinnalla Helsingin Esplanadi ei ole muuta kuin leveä hiekkakäytävä. Selkämme takana avautuivat kahden neliökilometrin laajuiset kaakkoiset esikaupungit, jotka olivat täyteen rakennettua mökkimerta ja kaipasivat asemakaavoitusta”, hän kirjoittaa Mörrin muistelmat -elämäkerrassaan (1989).
Meurman aloitti työt sotilashallinnon esikunnassa toimistoupseerina lokakuussa 1941.
Hän sai suuren tehtävän. Hänelle lankesi kaupungin uuden yleiskaavan suunnittelu insinöörikapteenina Viipurin sotilashallinnossa. Yleiskaava olisi samalla Viipurin jälleenrakennussuunnitelma.
Meurman ryhtyi heti hommiin. Hän otti apulaisekseen ruotsalaisen arkkitehdin Göran Sidenbladhin. Sidenbladh oli tullut Viipurin jälleenrakennussuunnitteluun vapaaehtoiseksi. Hänestä tuli myöhemmin Tukholman kaupunkisuunnittelupäällikkö.
Meurman oli tehtävään oikea mies. Hän oli toiminut Viipurin ensimmäisenä asemakaava-arkkitehtina vuosina 1918–1937. Silloin kaupunki kasvoi ja kehittyi. Viipurista kehkeytyi Suomen toiseksi suurin ja ylivoimaisesti kansainvälisin kaupunki. Meurman suunnitteli uudet asemakaavat myös useille esikaupungeille. Samalla hän toimi kaupungin muinaismuistojen valvojana.
Uuden yleiskaavan Meurman laati Sidenbladhin raporttien pohjalta vuosina 1941–1942. Sidenbladh keräsi tausta-aineiston ja tilastot. Suoritti asemakaavatyön pohjaksi ”taloudellisia, maantieteellisiä ja väestöllisiä esitöitä”, kuten hän kuvaa raportissaan vuodelta 1942. Tämä oli vielä melko uutta.
Kumpikin korosti rationaalisuutta ja taloudellisuutta suunnitelmissaan.
Meurman arvioi, että vuonna 1970 Viipurissa asuisi 125 000 asukasta, saman verran kuin ennen sotaa. Jälleenrakennuksen jälkeen Viipurissa olisi enemmän moderneja rakennuksia kuin missään muussa Suomen kaupungissa.
Viipuri toimi kaupunkisuunnittelun ”laboratoriona”. Ideat suodattuivat sodanjälkeisiin suunnitelmiin ja kaupunkirakentamiseen.
Jatkosodan aikana useampikin arkkitehti visioi Viipurille tulevaisuutta, teki korjausehdotuksia ja suunnitelmia.
Olavi Laisaari palasi kaupunkiin asemakaava-arkkitehdiksi ja jatkoi tehtävässä jatkosodan loppuun. Hän oli hoitanut virkaa sen jälkeen, kun Meurman oli lähtenyt takaisin Helsinkiin vuonna 1937. Jatkosodan jälkeen Laisaari laati asemakaavat muun muassa Lahden ja Turun kaupungeille.
Kaupungissa pääsi käymään myös Uno Ullberg. Viipurilainen Ullberg oli hahmotellut kaupungille monumentaalista aukiota jo 1910-luvulla. 1930-luvulla toteutui kaksi hänen suunnittelemaansa ”kaupungin kruunua”: funktionalistinen taidemuseo Pantsarlahden bastionin päälle ja maakunta-arkisto Tervaniemen laelle.
Viipurista muotoutui jatkosodan aikana arkkitehtien ”hotspot”, kiinnostava ”in-paikka”, sanoo Ulla Salmela, Museoviraston vt. kehittämisjohtaja.
Salmela on väitellyt Otto-Iivari Meurmanin kaupunkisuunnittelusta vuosina 1914–1937. Hän tuntee myös Viipurin talvi- ja jatkosotien aikoja.
Salmela kertoo, ettei jatkosodan aikaisia suunnitelmia ole tutkittu yksityiskohtaisesti. Vaihe on silti kaupunkisuunnittelun historiassa tärkeä. Suunnitelmat ovat vaikuttaneet merkittävästi suomalaiseen kaupunkisuunnitteluun, erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla, hän sanoo.
Sodan aikana Viipuri toimi kaupunkisuunnittelun ”laboratoriona”. Meurman teki sodan jälkeen kaavat lukuisille suomalaisille kaupungeille.
”Kokeiltiin vähän rohkeammin asioita, jotka sitten suodattuivat eteenpäin sodanjälkeisiin suunnitelmiin ja kaupunkirakentamiseen.”
Suuri osa arkkitehdeistä teki töitä sotilashallinnon palveluksessa. Rakentamisen kautta pyrittiin luomaan myös toivoa siitä, että ”entinen kukoistus palaa”. Myös niille, jotka suunnittelivat paluuta Viipuriin.
Osa arkkitehdeistä koki itsensä jonkinlaisiksi ”jälleenrakennuksen upseereiksi” tai ”rakentamisen Punainen Ristiksi”, jonka työ oli välttämätöntä ihmisten selviytymiselle.
”Tilanne oli tietysti aika herkkä”, Salmela sanoo.
Viipuri-innostuksessa ei ollut hänen mukaansa kyse vain siitä, että sieltä arkkitehdit saivat töitä, palkkaa tai palkintoja. Suunnitelmia syntyi, ja ne etenivät ilmeisen hyvin, koska ”motivaatio oli kova”.
”Siinä saattoi olla jonkinlainen kiireen tuntu. Että tämä täytyy nyt tehdä, tämä on tärkeää, koska tilanteet vaihtelevat nopeasti, talvisota oli osoittanut sen.”
”Hehän eivät tienneet, miten tulisi käymään.”
Otto-Iivari Meurman oli tutustunut puutarhakaupunkiaatteeseen Euroopan-matkoillaan, muun muassa Englannissa.
Kun Meurman luonnosteli yleiskaavaansa, hän luki Lewis Mumfordin teosta The Culture of Cities (1938). Myöhemmin Meurman loi amerikkalaisen lähiön rinnalle asumalähiön käsitteen.
”Ihmisten on jälleen löydettävä toisensa – ja elämä”, hän kirjoitti Arkkitehti-lehdessä vuonna 1942.
Meurman kirjasi ajatuksensa yleiskaavasta lähes satasivuiseen muistioon nimeltä ”Asemakaavallisia näkökohtia Viipurin jälleenrakentamiseen”. Siihen kuului noin 30 piirrosta ja karttaa.
Meurmanin visioissa Viipurin asuinalueet tulisi järjestää niin, että niissä yhdistyvät kaupunki- ja maalaisasumisen edut. Meurmania kiinnosti erityisesti ”puistokysymys”.
”On pyrittävä luomaan viheralueiden vyöhyke siten, etteivät rakennetut alueet yhtäjaksoisina paisu liian suuriksi ja että kaikkialla asuntojen läheisyydessä, melkeinpä aidan takana, olisi vehreyttä kodin ympärillä.”
Ajatus ”hyvästä kaupungista” kiteytyi Meurmanilla tiiviisti rakennettuun keskustaan, puistovyöhykkeeseen ja asuntokaupunginosista muodostuvaan kaupunkimalliin. Hän oli havainnut, että varsinkin esikaupunkialueet olivat tuhoutuneet pahoin. Säilytettävät rakennukset oli kunnostettava niin, että ”ne vielä muutamien vuosikymmenienkin kuluttua kykenevät pitämään puolensa asuntotarjonnan aiheuttamassa kilpailussa.”
Hyvä arkiympäristö oli hänelle kaikki kaikessa. Se että arkkitehtoninen ja suunnittelun laatu ulottuivat myös pienimpiin taloihin ja vähäisimpiin kaupunginosiin.
Meurman suosi omakotitaloasumista. Hän visioi, että omakotitaloja pitäisi olla jopa puolet kaikesta asuinrakennuksista. Kuusi- ja seitsenkerroksiset rakennukset tuli hänen mielestään sijoittaa avoimeen korttelirakenteeseen Viipurin kaupalliseen keskustaan, lähelle Punaisenlähteentoria ja Salakkalahtea.
Meurmanin ajatukset huipentuvat 1950-luvulla Espoon Tapiolan puutarhakaupungin suunnitelmissa, sanoo Ulla Salmela. Meurman teki heti sotien jälkeen Tapiolan ensimmäisen asemakaavan. Hän suosi taipuisasti kaartuvia katulinjoja ja otti huomioon asuinrakentamisen mittakaavan ja alueen vihreyden. Hän teki yhteistyötä myös Aarne Ervin kanssa.
Toisaalta Viipuri oli ennen sotia muodostunut asutukseltaan hajanaiseksi. Siksi oli tärkeä saada aikaan myös selkeä keskus.
Arkkitehdit visioivat kaupungille uutta sydäntä: monumentaalista keskustaa julkisine rakennuksineen.
Idän ja lännen välillä sijaitseva Viipuri nähtiin tulevaisuuden eurooppalaisena suurkaupunkina.
Mallia otettiin erityisesti Ruotsista.
Uno Ullberg oli ollut keskusta-ajatuksesta jo pitkään innostunut.
Vuonna 1910-luvulla hän oli hahmotellut monumentaalista paikkaa Torkkelinpuiston ja Aleksanterinkadun risteykseen. Aukion itälaidalle museo ja kirjasto, länsilaidalle teatteri ja ravintola. Torkkelinpuiston ympäröimästä risteyksestä oli kehittynyt asukkaille tärkeä kaupungin keskipiste.
Vuonna 1941 Ullberg laati yksityisenä arkkitehtinä uuden ehdotuksen monumentaalisesta keskustasta ja Viipurin vanhan kaupungin jälleenrakentamisesta. Hän lähetti sen kaupungin hoitokunnalle.
Suunnitelmassa keskusta oli siirretty kaupungintaloineen Torkkelinpuiston eteläpuolelle, Mannerheiminkadun ja Linnankadun risteykseen.
Länsisivulla kaupungintalo, itäsivulla kansakoulu ja posti- ja lennätinlaitos. Uusi tuomiokirkko oli löytänyt paikkansa Torkkelinpuistosta Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston ja sodassa raunioituneen tuomiokirkon välistä.
”Aukiosta tuli tavallaan arkisempi kuin 1910-luvun kulttuuriaukio”, sanoo Aalto-yliopiston tutkijatohtori Laura Berger. Hän on väitellyt Aallon Viipuri-kirjaston vaiheista ja ollut toimittamassa kirjaa Ullbergista.
Punaisenlähteentorin varrelle Ullberg suunnitteli liiketalon. Se noudatti Erich Mendelsohnin Berliinin liiketaloarkkitehtuuria. Esikuvana toimi myös Erkki Huttusen Helsingin Sokoksen suunnitelma vuodelta 1940. Ullbergin unelma monumentaalisesta keskustasta jäi kuitenkin kesken.
Otto-Iivari Meurman oli tinkimätön. ”Ettei tehdä vain tämän päivän pakosta turhan korkeaa ja pilata olemassa olevaa vihreää ympäristöä.”
Viipurin arkkitehdit halusivat myös suojella vanhaa. Meurmanille, Ullbergille ja Ypyälle vanha kaupunki ja Linnoituksen alue olivat erityisen tärkeitä.
”Se täytyy voida säilyttää Viipurin omalaatuisena sydämenä”, kaupunginarkkitehti Ragnar Ypyä kirjoitti ”Viipuri”–artikkelissaan.
Vanhan kaupungin suunnitelmista syntyi myös erimielisyyttä, jopa kilpailua. Ullberg kuvitteli vanhan kaupungin pahiten tuhoutuneiden talojen tilalle modernien lamellitalojen rivistön.
”Suhtaudun jonkin verran epäröiden siihen ajatukseen, että Vahtitorninkadun lounaispuoliseen kaupunginosaan sijoitettaisiin lamellitaloja, koskapa tutunomainen suljettu katukuva silloin näistä kaupunginosista häviäisi”, Meurman kirjoitti yleiskaavaa käsittelevässä muistiossaan.
Laisaarta kiinnosti vanhaa kaupunkia enemmän keskustan uudet esikaupunkialueet, jonne hän kaavaili modernia, korkeaa asutusta.
”Tämä on se ristiveto, joka olisi ollut Viipurin identiteetin kannalta tärkeä tulevaisuudessa”, Laura Berger sanoo.
Berger näkee Meurmanin ja asemakaava-arkkitehti Laisaaren ajattelussa selkeän eron ja yhteyden tämän päivän keskusteluun.
”Laisaari kannattaisi tänä päivänä oletettavasti täydennysrakentamista ja tehokkuutta. Laitetaan kahdeksankerroksinen talo tähän, koska on tarve!”
”Meurman oli tinkimättömämpi. Hän arvosti selkeää ja ilmavaa puutarhakaupunkiratkaisua. Ettei tehdä vain tämän päivän pakosta turhan korkeaa ja pilata olemassa olevaa vihreää ympäristöä.”
Viipurin kaupunki siirtyi hiljalleen siviilihallintoon. Ihmiset alkoivat palata kotikonnuilleen. Jatkosodan aikana kaupungin ensimmäinen lapsi syntyi 11. helmikuuta 1942. Huhtikuussa Viipurissa asui 15 000 ihmistä. Vuonna 1943 jo 35 000.
Heille tarvittiin asuntoja ja kattoja pään päälle.
Käytännön jälleenrakennustyö tehtiin Suomen Arkkitehtiliiton jälleenrakennustoimistossa. Se aloitti työnsä toukokuussa 1942.
Muun muassa Otto-Iivari Meurman oli sen jäsen, samoin Alvar Aalto.
Jälleenrakennustoimisto piti sisällään standardoimislaitoksen ja suunnittelupalvelun.
Suunnittelupalvelu vastasi tyyppitalopiirroksista. Puisten tyyppitalojen avulla taattiin rakentamisen ja suunnittelun korkea laatu sotaoloista huolimatta.
Viipuri alkoi herätä henkiin myös kulttuurikaupunkina. Pyöreässä tornissa kauppatorilla esitettiin taas kahvikonsertteja. Olivatpa siellä käyneet esiintymismatkalla Siiri Angerkoski, Elli Ranta ja Pippa Haikala.
Vuosi 1943 oli toiveikas, samoin talvi 1944 alkoi lupaavissa merkeissä. Kaupungin elämä vaikutti palanneen lähes entiselleen.
Jälleenrakennussuunnitelman oli tarkoitus huipentua keskustan asemakaavakilpailuun vuonna 1944. Kilpailuajan piti päättyä toukokuun lopulla, mutta sitä päätettiin jatkaa syyskuulle 1944.
Tavoitteena oli rakentaa kaupungille uusi hallinto- ja kulttuurikeskus. Kilpailuohjelman mukaan alueelle sijoitettaisiin ainakin kaupungintalo, teatteri, musiikkiopisto, Espilän ravintola ja useita kouluja.
Palkintolautakunnassa istuivat Alvar Aalto ja yliarkkitehti Martti Välikangas.
Berger uskoo, että kilpailuun olisivat voineet osallistua Viipurin kaupunkisuunnittelijoiden keskeiset hahmot, jopa Meurman ja Laisaari.
Varmasti tiedetään se, että kilpailuun oli osallistumassa arkkitehti Heimo Kautonen, Meurmanin oppilas ja assistentti. Hän oli toiminut koko jatkosodan arkkitehtitehtävissä päämajassa.
Helmikuussa 1944 tilanne muuttui yllättäen. Suurpommitukset alkoivat.
Vanhassa kaupungissa syntynyt Riitta Thuneberg kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1944. Hän oli Viipurin ”viimeisiä ylioppilaita”.
”Jos olisi sanottu, että kolmen viikon päästä tässä kaupungissa ei enää olla, kukaan ei olisi uskonut sitä helluntaina”, Thuneberg kertoi Rakennustaiteen Seuran haastattelussa vuonna 1992.
Vappua oli vietetty apeissa tunnelmissa. Viipurissa oli satanut luntakin.
Toukokuussa Thuneberg aloitti työt Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön Rakennusasiainosaston Viipurin rakennuspiirin asemakaavaosastolla.
Esimiehenä oli arkkitehti Heimo Kautonen, jolla oli myös oma toimisto Viipurissa.
”Tosin minä vähän puhtaaksi piirtelin, mutta näin, mitä hän teki”, Thuneberg sanoi haastattelussa. Hän itsekin oli myöhemmin valmistunut arkkitehdiksi.
”Hän niin kuin vieraan silmin kaavoitti sitä kaupunkia, ja minä tietysti ihmettelin, että näin ja näin ja noinko se oli, ja ai, sinä voit ajatella näin.”
Kautonen teki samaan aikaan suunnitelmaa Viipurin keskustan asemakaavakilpailuun.
Kesäkuun 13. päivä Viipurissa oli taas kovat pommitukset. Thunebergin työt loppuivat. Neuvostoliitto oli aloittanut suurhyökkäyksen. Rintama eteni nopeassa tahdissa kohti Viipuria.
Pakomatkalla Riitta Thuneberg kuuli radiosta, että Viipuri oli vallattu 20. kesäkuuta ja asemakaavakilpailu peruutettu.
”Sinne pöydälle se piirustus jäi.”
Jutun lähteinä on käytetty Ulla Salmelan artikkelia Viipurin kaupunkisuunnittelu toisen maailmansodan aikana (2020) teoksessa Monumenteista tanssiaskeliin, taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944 sekä väitöskirjaa Urban Spaces and Social Welfare, Otto- Iivari Meurman as a Planner of Finnish Towns 1914–1937. Lisäksi teoksia Viipurin kirja, muistojulkaisu (1958), Viipurin kadotetut vuodet 1940–1990 (2013), Uno Ullberg, Viipurin arkkitehti (2020), Viipuri, Vyborg, historiallinen kaupunkikartasto (2020), Viipuri, kivestä rakennettu kaupunki (1996), Viipurin arkkitehdit (1977), Viipurin historiallinen keskusta, rakennusperinnön nykytila (1992) sekä Viipurin kaupungin rakennustoimiston asemakaavaosaston arkisto / asemakaavapiirrokset.