Rämeessä iti männyn siemen
Lapissa kasvaa eräs vanha puu. Kuinka kauan se vielä elää?
Puun juurella on hyvä istua. Sammal on kivunnut runkoa pitkin, upottava selkänoja. Kaarna tuntuu pehmeältä päätä vasten.
Kartalla paikka on syrjässä, mutta istuessa voi tuntea olevansa keskellä. Vieressä kasvaa korkeampaa nuorta mäntyä, kuin suojana ympärillä.
Voi sulkea silmät. Ajatella aikaa, 800 vuotta.
1200-luku oli Lapissa esihistoriaa. Aikaa, josta ei ole kirjallisia lähteitä. Mutta se tiedetään, että silloin tässä rämeessä alkoi itää männyn siemen.
1500-luvulla, kun Suomessa käännettiin Uutta testamenttia, siemenestä oli kohonnut puu, jo kolmesataavuotias.
Vuosikymmenet kuluivat. Vuosisadat.
Rovaniemi rakennettiin, poltettiin, rakennettiin uudelleen. Ihmisiä syntyi ja kuoli, he hakivat patentteja, konkursseja, avioeroja.
Sillä aikaa puu on ollut rauhassa. Hilannut vettä varttaan pitkin ylöspäin, kasvanut äänettömästi.
Silloin tällöin ihmiset ottavat Hannu Hervaan yhteyttä ja kyselevät vanhasta männystä. Silloin Herva toppuuttelee.
Harva tietää tarkkaan, missä Suomen vanhin puu kasvaa.
Hannu Herva on työskennellyt metsissä koko ikänsä. Hän on 58-vuotias sängekäs mies Rovaniemeltä. Työasuna flanelliruutupaita, verryttelytakki ja housut, joissa on paljon taskuja.
1980-luvun alussa Herva meni lapsuudenystävän kanssa työvoimatoimistoon. Tarjolla oli kaksi apulaisen pätkäpestiä. Toinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa, toinen Metsäntutkimuslaitoksessa. Kaveri meni tiskille ensin. Hervalle jäi metsä.
Nykyään Metsäntutkimuslaitos on osa Luonnonvarakeskusta, Hervan titteli tutkimusteknikko.
Silloin tällöin ihmiset ottavat häneen yhteyttä ja kyselevät vanhasta männystä. Missä se on, miten sen luo pääsisi. Silloin Herva on usein varovainen vastauksissaan, toppuuttelee.
Kesällä, kun hänelle soitti, hän kuitenkin heltyi ja lupasi lähteä oppaaksi.
Syyskuun toiseksi viimeisenä päivänä hän hakee kyytiin Rovaniemen keskustasta punaisella Volkswagen-pakettiautolla.
Kun ajaa Rovaniemeltä pohjoiseen, nelostie viettää loivasti itään. Ohitetaan Käyrämön keidas, Suomen pohjoisin kiinalainen ravintola.
Ivalo on kolmen tunnin päässä. Se on viimeinen maalikylä matkan varrella. Pohjoisessa sellaisiksi kutsutaan asutuskeskittymiä, joissa talot on maalattu.
Kun Ivalo lähestyy, Herva sanoo: ”Meidän pitäisi tämän perheen kanssa tehdä lyhyen tähtäimen suunnitelma.” Käydäänkö ensin lounaalla vai kaupassa ostamassa eväsruuat.
Tämä ”perhe”, Herva ja neljä kyytiläistä matkalla puulle: toimittaja, kuvaaja, esimies ja kuvataiteilija.
Kesällä myös taiteilija Julius Töyrylä oli yhteydessä Hervaan. Hän toivoi voivansa kuvata Suomen vanhimman puun kirjaansa.
Ja kun puulle kerran mentiin, Herva pyysi mukaan Kyösti Markkasen. Hän on kämppäkaveri opiskeluajoilta, nykyään Hervan pomo.
Ivalon jälkeen käännytään pois valtatieltä, jyrkästi itään. Ajetaan tunti Luttojoen vartta myötäilevää tietä. Saavutaan Raja-Jooseppiin. Enää ei pääse idemmäs, vastassa on Venäjä.
Etelässä levittäytyy Urho Kekkosen kansallispuisto. Herva purkaa peräkärrystä ”hepat”. Puistoon jatketaan mönkijöillä, joita varten on Metsähallituksen erityislupa – sellaisilla ei kansallispuistossa saisi kulkea.
Puoli tuntia poukkoilua pitkin oranssina hehkuvaa hiekkapolkua, ja näkyviin tulee järvi.
Metsähallituksella on Harrijärven rannassa huoltotupa. Ilma kalseaa ja seisahtunutta niin kuin tyhjänä olleissa mökeissä usein. Olohuone, keittiö, pieni makuusoppi. Majapaikka seuraavat kaksi yötä.
Herva kehottaa malttamaan, että patterit lämpiävät. Jos tekee tulen kamiinaan, pienestä mökistä tulee äkkiä kuin sauna.
Hän alkaa valmistaa illalliseksi poroäijänsoppaaa. Panee kattilaan koskenlaskijaa, kylmäsavuporoa, perunaa.
Kännyköistä on kadonnut verkko, viritellään radiota.
Ruokapöydällä on vieraskirja, siinä merkintä loppukesältä 2006. Silloin Herva vietti täällä kymmenen päivää kolmen työkaverin kanssa. Yksi heistä kirjoitti:
”Kävimme jälleen kerran selvittämässä metsäpalojen salaisuutta.”
”Seuraavaksi selvitämme tulokset maailman tiedeyhteisölle.”
He eivät vielä tienneet löytäneensä puun, jonka luo Herva palaisi.
Voisi luulla, että metsäpalo tuhoaisi puut. Osan se tuhoaakin. Kuuset ja koivut ovat herkkiä tulelle. Sen sijaan männyt usein selviytyvät. Niiden kaarna on kuin haarniska. Ympärillä liekehtii, mänty seisoo tyynenä.
Suomalaiset metsäntutkijat tiesivät tämän jo 1900-luvun alussa, mutta 1950-luvulla männyn sitkeyttä alettiin vähätellä. Kenties siksi, että haluttiin rinnastaa avohakkuut ja palot: kyllähän luonnonmetsäkin menee matalaksi, onhan metsäpaloja.
Kuvaan ei sopinut, että mänty jää eloon. Palo ei ole täystuho.
Ihminen hakkaa puuviljelmiään, mutta suojelee tulelta.
Kuinka usein metsä palaisi, jos ihminen ei sammuttaisi liekkejä?
Tätä Metsäntutkimuslaitoksessa alettiin 2000-luvun alussa tutkia.
Aineisto hankittiin Urho Kekkosen kansallispuistosta. Ennen kuin alueesta tuli kansallispuisto 1980-luvulla, se oli melko koskematonta erämaata. Ei hakkuita. Metsä paloi, kun paloi, kenenkään juuri puuttumatta.
Salamat sytyttivät liekkejä. Lisäksi oli satunnaisia kulkijoita, jotka saattoivat olla huolimattomia nuotion kanssa.
Silloin mäntyihin jäi jälkiä. Vaikka tuli ei yleensä tapa niitä, se haavoittaa.
Kaarnan alla on jälsi, ohut kerros eläviä soluja. Se on osa, josta uusi vuosirengas kasvaa, eikä se kestä kovaa kuumuutta.
Kaarna eristää lämpöä hyvin, mutta jos liekit nostavat jällen lämpötilan 60 asteeseen, jälsi kuolee. Kaarna kuolleen kohdan päältä irtoaa. Kuoreen jää irvistävä aukko, palokoro.
Silloin vuosirengaskin muuttuu. Se ei ole enää täydellinen rengas. Pikemminkin kuin kesken jäänyt ympyrä, jonka toinen pää ei ole löytänyt toista. Muistuttaa enemmän U-kirjainta kuin O:ta.
Vuosi vuodelta kesken jääneen ympyrän päät yltävät lähemmäs toisiaan. Vuosikymmenten kuluessa palokoro voi umpeutua, kaarnakin kasvaa takaisin.
Mutta puun sisään jää jälki, epätäydelliset vuosirenkaat.
Näitä jälkiä Herva etsi vuosina 2005 ja 2006. Kulki kansallispuistossa ja sahasi männyistä kakkupalan muotoisia lohkoja. Kulki kilometrin, sahasi näytteet neljästä puusta. Sitten taas kilometri, sahaus. Systemaattisesti.
Näytteenottopaikoista muodostui kartalle säännöllinen ruudukko, jonka jokaisella pisteellä oli tunnistekoodi. Yhteensä 255 pistettä, joista Herva ja muut irrottivat männynpaloja.
Piste N17 oli suon kupeessa. Kun Herva ja tutkija Tuomo Wallenius saapuivat siihen, he eivät nähneet yhtään palokoroa.
He alkoivat tähyillä vanhan näköisiä puita. Vanha puu on voinut kokea palon, mutta kuroa koron umpeen.
Ikä näkyy oksissa. Kun mänty vanhenee, oksat muuttuvat kiemuraisiksi, käkkäröityvät. Syytä ei tiedetä. Ehkä niille käy vähän kuin ihmisille, kun he vanhenevat. Tulee ryppyjä.
Pisteessä N17 oli tällainen käkkärämänty. Varmasti ainakin muutama sata vuotta vanha, Herva arveli, ja sahasi palan.
Vuosien aikana näytepaloja kertyi yli 1 200. Niitä rahdattiin kansallispuistosta mönkijöillä, talvisin moottorikelkoilla.
Pisteestä N17 sahattu pala päätyi tutkija Walleniuksen analysoitavaksi keväällä 2007.
Hän huomasi, että puunpalassa vuosirenkaat olivat hyvin ohuet. Monta vuotta tiiviissä paketissa, enemmän kuin rungon paksuudesta voisi äkkiseltään päätellä.
Herva laski mikroskoopilla vuosirenkaat, 762 rengasta.
Hän oli sahannut näytteen puolen metrin korkeudelta. Tutkijat arvioivat, että männyllä oli kestänyt noin 17 vuotta kasvaa siihen mittaan.
Puun iäksi määritettiin 779 vuotta. Suomen tiettävästi vanhin elävä puu, Wallenius totesi.
Aamu on hämärä. Syyskuun viimeisenä päivänä tuntureiden katveessa voisi jo pakastaa, mutta vielä riittää lämpöasteita.
Herva panee kumisaappaat jalkaan. Hän ei välitä vaelluskengistä.
Viimeksi hän kävi puulla kaksi vuotta sitten, silloinkin opastamassa etelän uteliaita. Yle teki dokumenttisarjaa metsistä.
”Joka kerta, kun menee, jännittää, onko se pystyssä siellä. Tai ei sillai jännitä… Mulla ei ole sillä lailla merkitystä… Tai kivahan se olisi, jos olisi pystyssä.”
Herva sanoo, että puu on enemmän ”Tuomon puu”. Hän itse ei niin välitä ennätyksistä.
Kun Hervalta kysyy lempipuuta – siro koivu, tuuhea kuusi vai kenties ylväs mänty – hän vastaa: ”Mulla se menee käyttötarkoituksen mukaan.”
”Juhannuksena koivu ja jouluna joulukuusi.”
Hän kuvaa suhtautumistaan puihin ammatilliseksi.
”Tiedän puunhalaajatyypin. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa halata puuta.”
Harrijärveltä lähdetään polkua pitkin etelään.
Vasemmalla puolella metsässä on muutaman metrin välein puita, joihin on solmittu keltaiset muovinauhat, muistutus naapurin läheisyydestä. Rajavyöhyke.
Suomen puolella vyöhyke on noin puolitoista kilometriä, Venäjän puolella kaksikymmentä. Se on rajaa reunustava resori – jottei kukaan vahingossa horjahtaisi toisen maaperälle.
Kun matkaa on taitettu viitisen kilometriä, tullaan nuotiopaikalle. Astutaan pois polulta ja loikataan ojan yli märkään suohon, Keinutuolijängälle.
Kasvaa punarahkasammalta ja syksyn nuuduttamaa tupasvillaa.
Matkan viimeistä 200 metriä varten oli haettava Rajavartiolaitokselta lupa. Keinutuolijänkä ja sen kupeessa kasvava puu ovat rajavyöhykkeellä, Suomen viimeisillä metreillä.
Aukea suo muuttuu haapoja, kuusia, pihlajia ja mäntyjä kasvavaksi rämeeksi.
Herva tarpoo edellä kädessään GPS-laite, johon hän on syöttänyt puun koordinaatit. Poluttomassa ryteikössä suuntavaisto katoaa helposti.
Herva pysähtyy.
Suomen vanhin puu on kuin pylväs, jonka päähän on tipahtanut tippaleipä.
Puun paksuuskasvu jatkuu loppuun saakka. Vähän niin kuin ihmisillä: pituuskasvu lakkaa, mutta vyötärölle mahtuu lisää.
Seurueen jäsenet kiertelevät puun ympärillä, katselevat eri kulmista. Kuvaajat virittelevät laitteitaan.
Herva kuvaa pienellä digikameralla, jonka esimies Markkanen on hänelle hankkinut.
Puu ei ole korkea. Se on suorastaan mitätön verrattuna muihin ympärillä kasvaviin mäntyihin, saati Etelä-Suomen hujoppeihin, jotka voivat yltää yli kolmikymmenmetrisiksi.
Tämä mänty on vain seitsenmetrinen. Sen korkeammalle se ei ole satojen vuosiensa aikana ehtinyt.
Ei se tosin ole pitkään aikaan kasvanut pituutta, ei ainakaan 1500-luvun jälkeen.
Etelä-Suomessa männyn pituuskasvu lakkaa noin sadan vuoden kohdalla, pohjoisessa ne kasvavat pari-kolmesataa vuotta. Sen jälkeen niistä tulee lakkapäitä. Tai aihkeja, kuten pohjoisessa sanotaan. Nuoren, pituutta vielä kasvavan männyn latvus osoittaa suiposti ylöspäin, aihkilla se on tasainen lättähattu.
Paksuuskasvu sen sijaan jatkuu aina. Vähän niin kuin ihmisillä, Herva sanoo, vyötärön ympärille mahtuu aina lisää. Niin kauan kuin puu on elossa, se tekee vuosirenkaan. Sitä paksumman, mitä paremmat kasvuolosuhteet ovat.
Tämä puu on kokenut paljon laihoja vuosia. Näytepalasta mitattiin, että renkaat olivat keskimäärin 0,3 millimetriä.
Korkeammat puut ympärillä ovat kenties suojanneet myrskytuhoilta ja salamoilta, mutta varmaankin varjostaneet, vaikeuttaneet kasvua.
Jos sitä nyt sitten halaisi, käsivarret miltei yltäisivät rungon ympäri.
Tohtiiko näin vanhaa puuta edes koskea?
Herva sanoo, että voi vaikka rohkeasti panna käden sahauksen jättämään aukkoon.
Käsi uppoaa mäntyyn rannetta myöten, voi koskettaa sen vanhaa sydäntä.
Onko jokin muu Suomessa ollut elossa yhtä kauan?
Jokihelmisimpukat elävät tunnetusti vanhoiksi. Niitä pyydysti helmenkalastaja Jooseppi Sallinen Raja-Joosepissa 1900-luvun alussa, kun tämä puu oli jo lähes 700-vuotias. Eivät jokihelmisimpukat niin vanhoiksi elä, korkeintaan parisataavuotiaiksi.
Kenties jokin toinen puu on vielä vanhempi. Puita on Suomessa noin 80 miljardia. Niistä joka neljäs on mänty, pitkäikäisimpiin kuuluvaa lajia.
Keskivertoyksilö elää noin 200–300-vuotiaaksi, jos ihminen ei kaada. Osa sinnittelee kauemmin.
Suomessa on arviolta neljä ja puoli miljoonaa yli 400-vuotiasta puuta.
Ei jokaisen käkkärämännyn tarkkaa ikää ole määritetty.
Herva katselee Suomen tiettävästi vanhimman puun latvusta. Neulaset ovat harvassa. Ne ovat ruskeita, joukossa vain muutama vihreä.
”Tuomo kyllä kokee suunnattoman suuren tuskan…”, Herva sanoo.
”Uskallan sanoa, että ensi kesänä tämä kokee armollisen kuoleman.”
Männyn miljoonasta siemenestä keskimäärin yksi selviää täysikasvuiseksi. Ehkä tämäkin on yksi miljoonasta.
Puita uhkaavat monet vaarat niiden elinkaaren aikana.
Mänty voi tuottaa elämänsä aikana miljoona siementä, joista keskimäärin yksi selviää täysikasvuiseksi.
Ehkä tämäkin puu on yksi miljoonasta. Todennäköisesti siemen tuli jostain ihan läheltä. Yleensä siemenet eivät leviä kävyistä paljon männyn oman rungon mittaa kauemmas.
Suurin osa niistä hiipuu alkuunsa. Ei idä lainkaan. Tai ponnistaa polvenkorkuiseksi, mutta tallautuu esimerkiksi poron sorkan alle.
Täysikasvuisen puun kuolemaan ei usein löydy yhtä selkeää selitystä. Metsien inventoinneissa kuolinsyiden määrittäminen on osoittautunut vaikeaksi. Voidaan sanoa, että esimerkiksi lahottajasieni on tappanut puun, mutta ei sitä, miksi sieni on päässyt niskan päälle. Mikä on heikentänyt puuta niin.
Tämän puun surmasta Hervalla on arvaus.
”Luulen, että sen on aiheuttanut se kiekon sahaaminen.”
Paljas siivu rungossa altistaa taudeille.
”On ollut vähän liian ronski sahaaja asialla.”
”Kyllä tämä täytyy huomioida kehityskeskustelussa”, hän sanoo Markkaselle.
Kuvataiteilija Julius Töyrylä ja lehtikuvaaja Marjo Tynkkynen haluavat palata puulle vielä pimeässä. Herva ja Markkanen jäävät mökille: ”Käydään läpi Luonnonvarakeskuksen strategiaa”.
Ensin kuvaa Töyrylä. Hänellä on tekeillä valokuvakirja, jonka innoituksena ovat unet. Töyrylä muistaa selvästi unen, jossa lapsuudenkodin tuttu pihakoivu hehkui pimeydessä. Se sai kiinnostumaan Suomen vanhimmasta puusta.
Töyrylä aikoo virittää filmikameransa jalustan päälle ja kiertää rungon ympärillä lampun kanssa. Silloin filmille tallentuu puuta ympäröivä valovana. Hän pukeutuu mustaan, jotta ei itse näkyisi kuvassa.
Valotusaika on tunti.
Yhden kuvan ottaminen kestää siis tunnin.
Onneksi on nuotio, jossa odotella omaa vuoroaan puun luona.
Tulee keskiyö, syyskuu vaihtuu lokakuuksi.
Tynkkysellä on kuuluva ääni. ”Kestääkö vielä kauan!” hän huutaa suon yli Töyrylälle.
Pimeydestä kuuluu vastaus: ”Haluaisin ottaa vielä yhden!”
Kello tulee yksi. Alkaako sataa?
Tynkkynen on pitkämielinen, kehottaa suhteuttamaan. Puu on ollut tuolla melkein 800 vuotta, hän sanoo, säällä kuin säällä. Satojen vuosien lumet ovat painaneet latvusta, helteet rääkänneet.
Puoli kahdelta Töyrylä on valmis. Meidän vuoromme puulla.
Voi istua sen juurelle, nojata upottavaa selkänojaa vasten. Ajatella aikaa, 800 vuotta. Kulunutta kesää, tämän männyn viimeistä.
Maailman vanhin puu on Metusalem, noin 5 000-vuotias okakäpymänty. Ihmiset ovat halunneet palasia siitä itselleen.
Tuomo Wallenius asuu 1700-luvulla rakennetussa puutalossa Porvoon laitamilla.
Hän lukee puiden vuosirenkaita kuin viivakoodeja. Jos hänellä on edessään poikkileikkaus 1600-luvulla eläneestä itälappilaisesesta puusta, hän voi osoittaa siitä heti 1600-luvun lopun.
Vuonna 1696 Suomessa oli nälkävuosi, poikkeuksellisen viileää, ja itäisen Lapin puut tekivät kapean renkaan. Nekin, jotka tavallisesti tekevät muhkeita vuosirenkaita, kasvoivat niukasti.
Vuoden 1689 rengas on myös helppo erottaa. Se on usein poikkeuksellisen leveä ja tumma.
Vuonna 2010 Wallenius julkaisi metsäpalotutkimuksen. Kansallispuistosta kerättyjen puiden renkaiden avulla muodostui kalenteri paloista. Pohjoisessa metsä ei olekaan palanut keskimäärin kerran sadassa vuodessa, kuten on arveltu, pikemminkin kerran neljässäsadassa vuodessa.
Walleniuksen saunassa on säilössä laatikkokaupalla näytepaloja, joita kerättiin Urho Kekkosen kansallispuistosta metsäpalotutkimusta varten. Loput ovat tallessa Luonnonvarakeskuksen varastossa Rovaniemellä.
Yksi pala on kadoksissa.
Vanhinta palaa on joskus yritetty etsiä näyttelyitä varten, tuloksetta. Joku on kai halunnut sen itselleen.
Vähän niin kuin ihmiset ovat halunneet itselleen palasia Metusalemista. Se on maailman vanhin puu, noin 5 000-vuotias okakäpymänty, joka kasvaa Kalifornian vuoristossa. Jonkin aikaa puussa oli laatta, mutta se piti poistaa. Metusalemin tarkka sijainti on enää lähinnä tutkijoiden tiedossa.
Wallenius ei enää tutki metsää. Hän tarhaa Porvoossa mehiläisiä. Lisäksi hän tekee pientä dendrokronologista bisnestä, ajoittaa puita. Ihmiset tahtovat tietää, miten vanha oma pihapuu tai asuinrakennuksen hirsi on.
Keinutuolijängän vanhan mänty kiinnostaa Walleniusta yhä. On näytettävä hänelle kuvia.
”Joo…”
Wallenius on hetken vaiti.
”On kyllä heikossa kunnossa. Toi on kyllä sääli.”
Hän kysyy, näkyikö puun ympärillä kulumaa. Näyttikö siltä, että mätäs oli talloutunut ihmisten jalkojen alla.
Ei näkynyt kulumaa. Ainoastaan etäiset mönkijänjäljet. Kenties rajavartijat ovat käyneet ihailemassa puuta. He saavat liikkua mönkijöillä.
”Yritin pitää sijainnin pimennossa, mutta se on ongittu…”
”Pelkäsin, että voi tulla turhan paljon huomiota.”
Muutaman päivän päästä Wallenius lähettää sähköpostilla kuvia. Ne on otettu männystä kaksi vuotta aiemmin. Hänessä on virinnyt toivo.
”Ehkä loppu ei tule ihan vielä ensi kesänä.”
Latvus oli tuolloinkin jo aika harva, hän kirjoittaa, ja silti puu on yhä elossa.
”Vai oliko sinusta tänä kesänä selvästi harvempi kuin kolme vuotta sitten?”
Ero näyttää selvältä.
”Taidat olla oikeassa, kyllä näissä tämän kesän kuvissa näyttää vielä harvemmalta tuo latvus.”
Juttua varten on haastateltu myös metsäekologian tutkija Tuomas Aakalaa ja Pekingin yliopiston tutkimusprofessori Markku Larjavaaraa.