Analyysi: Työmarkkinoiden umpisolmu voi pian heijastua vaaleihin
Tammikuussa työmarkkinoilla on nähty lakkovaroitusten suma. Paineet tuntuviin palkankorotuksiin ovat kovat.
Tämän piti alun perin olla työmarkkinapolitiikassa välivuosi. Useimpien vuosi sitten solmittujen sopimusten oli määrä olla voimassa kaksi vuotta, ainakin syksyyn 2023.
Sopimuksiin oli kuitenkin piilotettu myrkkypilleri. Toisen vuoden palkankorotukset oli jätetty tahallaan auki, sillä talouden näkymät olivat sumeat jo ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Käytännössä se tarkoitti, että toinen vuosi oli vain optiovuosi. Kumpi tahansa osapuoli pystyi irtautumaan sopimuksesta kesken kauden.
Tämä vaihtoehto ei ollut vuosi sitten kenelläkään päällimmäisenä mielessä, kun sopu oli pitkän väännön jälkeen vihdoin syntynyt. Viime aikoina se on kuitenkin realisoitunut alalla toisensa jälkeen, kun kansalaisten ostovoimaa nakertanut inflaatio on kiihdyttänyt ammattiliittojen palkkavaatimuksia nopeammin kuin työnantajien käsitys palkanmaksuvarasta on muuttunut.
Eikä kysymys ole edes siitä, että olisi vain irtisanottu voimassa olevat sopimukset ja sitten neuvoteltu ne uusiksi.
Vanhojen sopimusten irtisanominen ei nimittäin tehnyt palkankorotuksista sopimista yhtään helpommaksi, pikemminkin päinvastoin.
Samalla näyttää yhä todennäköisemmältä, että työmarkkinapolitiikan jännitteet heijastuvat kevään eduskuntavaaleihin ja niiden jälkeen käynnistyviin hallitusneuvotteluihin.
Tammikuussa ala toisensa jälkeen on saanut todeta, että ratkaisuun ei päästä omin voimin. Nyt maassa on lakkovaroitusten suma, täystyöllistetty valtakunnansovittelija ja koko neuvottelujärjestelmä solmussa.
Kuvaavaa on, että riitapukarit eivät ole yksimielisiä edes siitä, kumpi ratkaisua enemmän viivyttää.
Lisäksi kunta-alalla viime vuonna solmittu sopimus hankaloittaa vientiliittojen neuvotteluja kahta kautta. Sekä työnantajien että palkansaajien edustajat ovat käärmeissään siitä, että heidän pitäisi käytännössä sopia nyt myös kuntien palkoista – ja vielä yli sen mitä omaan sopimukseen tulee. Se onkin ainoa asia, josta yhteinen sävel löytyi helposti.
Kuntaratkaisusta on ollut myös se seuraus, että työnantajajärjestöjen välit ovat tätä nykyä jäätävät. Elinkeinoelämän keskusliiton ja Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajien kokoomuslaiset toimitusjohtajat, Jyri Häkämies ja Markku Jalonen, nokittelevat toisiaan julkisesti. Työntekijäpuolella keskinäiset suhteet ovat vain hiukan paremmassa kunnossa.
Työmarkkinapolitiikassa luottamus rakoilee nyt joka puolella. Ja nimenomaan luottamus on kaikenlaisen sopimisen perusedellytys – alasta ja sopijoista riippumatta.
Syksystä asti katseet ja suurimmat paineet ovat kohdistuneet Teknologiateollisuuteen ja sen tärkeimpään ay-vastapuoleen Teollisuusliittoon. Niiden neuvotteluista on kuukausitolkulla odotettu tulosta, joka määrittäisi tason muillakin aloilla sovittaville palkankorotuksille.
Jo ennen neuvottelujen alkua tiedettiin, että työnantajaleiri koordinoisi tiukasti omien liittojensa toimintaa. Mutta myös ay-liike on yhdistänyt rivinsä ja tavoitteensa tavalla, jollaista ei liittokierroksilla ole usein nähty.
Teollisuusliitto haluaa sopimukset, jotka kestävät vertailun Saksassa sovittuun teollisuuden palkkaratkaisuun. Saksassa työntekijät saavat runsaan kahdeksan prosentin korotukset kahdessa vuodessa. Kysymys ei kuitenkaan ole vain tavoitteista, vaan myös keinoista niihin pääsemiseksi.
SAK:n liitot kertoivat suunnitelmistaan keskusjärjestön joulukuisessa tiedotteessa. Puhuttiin kierrellen ”järjestöllisestä yhteistyöstä tarvittaessa” ja ”varautumisesta keinovalikoiman laajaan käyttöön”. Suomeksi se tarkoittaa, että ellei ratkaisuja ala pian syntyä, Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto AKT pysäyttää satamat ja rekat ja käytännössä halvaannuttaa koko ulkomaankaupan.
AKT:n lakkojen odotetaan alkavan helmikuun puolivälissä, mutta teollisuudessa ensimmäiset laajemmat työtaistelut uhkaavat jo tällä viikolla. Palvelualojen ammattiliiton edustaman kaupan on määrä liittyä mukaan ensi maanantaista alkaen.
Valtakunnansovittelija Anu Sajavaara jätti viime viikolla teknologiateollisuuteen kaksivuotisen sovintoesityksen, joka olisi tuonut työntekijöille ensimmäisenä vuonna 4,1 ja toisena 2,5 prosentin palkankorotukset. Työnantajapuolelle se olisi kelvannut, mutta Teollisuusliitto hylkäsi tarjouksen yksimielisesti.
Palkansaajapuolta hiersi esityksessä muun muassa se, että osa työntekijöistä olisi joutunut tyytymään selvästi yleistä tasoa pienempiin korotuksiin. Molempina vuosina 0,7 prosenttia korotuksista olisi ollut yrityskohtaista erää, joka ei olisi jakautunut kaikille tasan. Lisäksi vuoden 2023 korotus olisi ollut vain 3,5 prosenttia ilman 250 euron kertaerää, joka ei näy palkoissa enää tulevina vuosina.
Nämä sovintoesityksen rakenteeseen liittyvät yksityiskohdat selittävät osaltaan, miksi sopua ei ole syntynyt, vaikka osapuolten näkemykset korotusten tasosta eivät ole enää valovuosien päässä toisistaan.
Palkansaajapuolen neuvottelijoiden – eikä vain työntekijä- vaan myös toimihenkilöjärjestöissä – on pakko lisäksi ottaa huomioon, että jäsenistössä palkkapaineet ovat nyt poikkeuksellisen kovat. Siksi ulospäin pitää antaa kuva, että neuvotteluissa on tiristetty vastapuolelta viimeinenkin myönnytys. Suostuminen heti ensimmäiseen sovintoesitykseen ei olisi palvellut tätä tarkoitusta.
Toisaalta ammattiliitoissa tiedetään hyvin, että myös neuvottelujen venymisessä ja siitä seuraavassa lakkoaallossa on omat riskinsä.
Vaaleissa hyödyn saattaisivat korjata perussuomalaiset, joilla ei ole kiinteitä siteitä kumpaankaan riitelevään osapuoleen, sen enempää työnantaja- kuin ay-järjestöihin.
Toisaalta kokoomus ja elinkeinoelämä voisivat saada työtaisteluista lisää pontta vaatimuksille lakko-oikeuden rajoittamisesta ja ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistamisesta. Tätä kautta molemmat asiat voisivat nousta myös seuraavan hallituksen ohjelmaan.
Mitä pitempään neuvottelut jumittavat, sitä suuremmaksi kasvaa myös riski, että yhä useampi yritys alkaa ainakin harkita irtautumista valtakunnallisista sopimuksista.
Teknologiateollisuudessakin siihen on jo puitteet valmiina.