79 sentin syvyydessä esiin tulee ihmisen luita
Sotkamon Nuasjärven saareen on tarinoiden mukaan muurattu elävältä pelätty ja vihattu verovouti, Simo Hurtta. Siitä saari sai nimensä: Muuraussaari.
Saari töröttää keskellä järveä kuin karvainen luomi.
Se kasvaa mäntyä Sotkamon Nuasjärvessä. Nyppylä, jonka kävelee päästä päähän muutamassa minuutissa.
Kärjessä on matala painauma, jossa ei ole puita.
Arkeologit ovat tehneet siinä kaivauksia. Etsineet muinaista hautapaikkaa.
Paksun sammalvaipan alla on ensin isoja kivenmurikoita. Niiden alla roskia: pullonkorkkeja, muovia, sardiinirasia, tuotemerkeistä päätellen 1980-luvulta.
Sitten puolisen metriä karkeaa hiekkaa, sen jälkeen hienoa hiekkaa, jonka seassa on nyrkin kokoisia kiviä.
Ensimmäiset merkit vainajista tulevat esiin 79 senttimetrin syvyydessä.
Ihmisen luita.
Tähänkö raivostuneet talonpojat 1700-luvulla hautasivat elävältä Simo Hurtan?
Tarinan mukaan talonpojat kaivoivat louhikkoon miehen syvyisen kuopan, työnsivät Hurtan siihen kaulaa myöten, pään jättivät pinnalle. Täyttivät kuopan hiekalla Hurtan ympäriltä, ”muurasivat” hänet.
Suun eteen asettivat nokareen leipää ja suolaa, sellaiselle etäisyydelle ettei niihin ihan yltänyt. Ja soutivat sitten tiehensä.
Se oli kansan kosto vihatulle ja pelätylle verovoudille, joka oli riistänyt heitä, ruoskinut heitä ja sullonut pitkinä nälkävuosina heidän vähät rahansa suuriin kirstuihinsa.
Siitä saari sai nimen: Muuraussaari.
Simo Hurtasta on kerrottu tarinoita Sotkamossa yli 300 vuotta.
Isäni kuuli niitä äitinsä syntymäkodissa, Merilässä, Sotkamon Korvanniemen kylässä. Kun hän kertoi tarinoita minulle, yksityiskohdat olivat unohtuneet.
Oli vain Simo Hurtta, joka oli hirveä ja jollakin tavalla suvullemme tärkeä henkilö. Mitä tekemistä hänellä oli meidän kanssamme?
Erityisesti hahmon nimi oli hyvä. Olin mielestäni nokkela, kun päätin antaa sen koiralleni. Vasta sitten valitsin koiran. Sen piti olla Simon näköinen hurtta.
Kun koira tuli, se oli luppakorvainen terrieriuros, jolla oli vanhan miehen naama.
Joskus ihmiset ihmettelevät sen nimeä. Olen huomannut, ettei tarinaa kannata alkaa selittää: Etelä-Suomessa harva on kuullutkaan Simo Hurtasta.
Nyt olemme Kainuussa.
Täällä vitsi ymmärretään. Olen etsimässä Simo Hurttaa Simo Hurtan kanssa.
Kun Simon Affleck, ”Simo Hurtta”, oli ottanut Pielisen seudut hallintaansa, alkoivat katovuodet. käräjillä tuomittiin Margareta Pärttylintytär omien lastensa syömisestä.
Vantaalla valtavassa varastohallissa säilytetään laatikoihin pakattuina Kansallismuseon esineitä.
Yhdessä laatikossa on hopeinen kaulakilpi. Se on peräisin 1700-luvulta.
Reunukset on kullattu, keskellä monogrammi. Ruotsin Kaarle XI:n tai Kaarle XII:n merkki, sekin kullattu.
Tällaista arvomerkkiä on käyttänyt korkea-arvoinen mies, ei enää osana sotilaan suojavarustusta, vaan statussymbolina.
Sen kerrotaan kuuluneen ”maineikkaalle talonpoikien kiusaajalle”, skotlantilaissyntyiselle majurille Simon Affleckille.
Se oli Simo Hurtan oikea nimi.
Hän on hyvin voinut pitää tällaista tunnusta. Arvo täsmää, luutnantin kilpi. Affleck oli Kajaanin pitäjänluutnantti.
Myös ajankohta on oikea. Affleckista tuli Pielisjärven pitäjän veronvuokraaja vuonna 1695.
Nykyisen Pohjois-Karjalan alue, kuten muukin Itä-Suomi, oli noihin aikoihin harvaan asuttua erämaata. Ruotsin kruunu oli säästösyistä päättänyt ulkoistaa näiden rajaseutujensa veronkannon ja vuokrata erämaat ylimyksille normaaliajan verojen summaa vastaan.
Seutu oli köyhää, mutta tehtävä houkutteleva, siihen kuului työsuhde-etuja: veronvuokraajat saivat hallita tiloja, karkottaa huonoksi katsomansa talonpojat ja säännöstellä maanviljelystä. He saivat myös perustaa uusia veroja ja yhdistää talonpoikien tiloja kartanoiksi, hovileireiksi.
Affleck käytti oikeuksiaan ahkerasti. Hän sai talonpoikien vihat ylleen.
Heidän mielestään hän verotti heitä kohtuuttomasti.
Väitetään, että Affleck tappoi talonpoikia tai ainakin silpoi, teki heistä orjia omille maatiloilleen.
Affleck perusti hoveja Nurmekseen ja Lieksaan, Sotkamoonkin.
Siellä, vuonna 1858, luutnantin hopeinen kaulakilpi luovutettiin Kansallismuseon kokoelmiin.
Lahjoittajasta kirjattiin arkistoon tiedot: talonpoika Meriläinen Sotkamosta.
Meriläisen etunimeä ei kirjattu, eikä syntymävuotta, mutta melko varmasti hän oli isoäitini isänisän isänisä.
Tunnistan paikan heti, vaikka olen käynyt täällä vain muutaman kerran. Tämä on Merilä, isäni mummola.
Pihatieltä katsottuna oikealla puolella valkoinen asuintalo, vasemmalla punainen navetta, iso aitta on suoraan edessä. Rakennusten keskelle jää piha, jonka marjapensaissa kanat piileskelevät.
Pihapiirin takana kohoaa korkea metsä.
Sieltä on kerran tullut ahma ja tyhjentänyt koko kanalan. Kynnenjäljet näkyvät edelleen oven alareunassa.
Pitkä mies ilmestyy talon takaa. Hän on minun isoenoni, Merilän nykyinen isäntä Eero Meriläinen.
”Sinä niitä Hurtta-juttuja?”
Korvanniemen kylällä ei ole enää monta alkuperäistä asukasta. Nuoret ovat muuttaneet kaupunkeihin ja vanhat kuolleet. Eero Meriläinen on viimeisiä vanhoja isäntiä.
Hän on kuullut Hurtta-juttuja koko ikänsä ja kertonut niitä itse. Hän tietää tarinoiden tapahtumapaikat ja on luvannut näyttää ne.
Mutta tarinoiden kertominen lehdessä taitaa olla Eerolle hieman kiusallinen ajatus.
Olisihan täällä paljon muutakin kerrottavaa kuin vanhat kylätarinat.
Kun kerron käyneeni Muuraussaaressa, Eero puistelee päätään.
”Olisit käynyt Tahkosaaressa. Se olisi kiinnostava, siellä tapahtui jatkosodassa tosiasioita.”
Mutta myös Simon Affleck oli tosiasia, yritän.
Olihan se, Eero myöntelee, mutta siitä kerrotaan parhaiten historiankirjoissa. Hurtta-jutut ovat juttuja.
Kenties tarinat alkoivat levitä jo Affleckin elinaikana, kenties vasta hänen jälkeensä, mutta lopulta niitä kerrottiin lähes koko Itä-Suomessa.
Tarujen Hurtta sekoittui todelliseen Affleckiin ja toisinpäin, kun kuvaa historiallisesta henkilöstä täydennettiin perimätiedolla.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistoon on tallennettu Hurtta-kertomuksia Sortavalasta, Rääkkylästä, Sotkamosta, Nurmeksesta, jopa Ruovedeltä saakka.
Karjalassa Affleck oli Pajari, Aplekki tai Karjalan kuningas, Kainuussa enimmäkseen Simo Hurtta – ehkä ison koiransa vuoksi, ehkä siksi, että itse oli kuin verikoira.
Kaikissa tarinoissa hän oli häikäilemätön, ahne ja väkivaltainen.
Pohjoiskarjalaiset talonpojat kärsivät hänestä kaikkein eniten. Heti kun Affleck oli ottanut Pielisen seudut hallintaansa, Pohjois-Euroopassa alkoi pahin tunnettu katovuosien sarja. Ne olivat suuria kuolonvuosia, poikkeuksellisen kylmät talvet aiheuttivat nälänhädän 1695–1697.
Homeinen vilja, oljet ja pettu eivät pystyneet pitämään kansaa hengissä. Neljännes Suomen väestöstä kuoli nälkään.
Pielisjärven käräjillä tuomittiin nainen, Margareta Pärttylintytär, omien lastensa syömisestä.
Alkoi vielä sotakin, suuri liittouma hyökkäsi Ruotsia vastaan eikä kruunulla ollut aikaa vahtia virkamiehiään itäisessä erämaassa. Nälänhätä romahdutti verotulot, mutta kruunu ei myöntänyt veronvuokraajille vuokranalennusta.
Simon Affleckin oli saatava rahat kasaan.
Tarinoiden Hurtta riisti ihmisiä kaikin tavoin. Hän vaati veroksi jäniksen ihraa, linnun kieliä, morsiamia, itikoita kilokaupalla ja korvavaikkua.
Hurtta pakotti nälkäiset orjat soutamaan purjeet auki vastatuuleen.
Hän teetti hevoselleen hopeasta kengät.
Hän elosteli.
”Simo Hurtta eli Aplekki oli kovin naisiin menevä, joka yö piti sillä olla nainen”, alkaa eräs Valtimosta vuonna 1936 kerätty tarina.
”Kun Aplekki renkeineen matkusteli, oli renkien tehtävänä etsiä lähistöltä sopiva tyttö Aplekille, sen naisen piti olla lihava. Ryöstöretkillä taloissa käydessään varattiin ensin Simo Hurtalla tyttöjä, sitten vasta ryöstettiin viljat.”
Tarinan lopussa on sen taltioineen Siiri Oulasmaan huomautus: ”Kokoelmassani on joukko Aplekkia ja naisia koskevia taruja, mutta ne on liian säädyttömiä lähetettäväksi.”
Tarinat kiinnostivat myös runoilija Eino Leinoa. Hän kirjoitti Simo Hurtasta kolme runoteosta. Ne julkaistiin sortovuosien aikana 1900-luvun alussa. Se oli sensuurin aikaa, Hurtta oli kiertoilmaus kansan kapinalle sortotoimia vastaan.
Nälkäiset ja orjuutetut talonpojat vihasivat Affleckia tarinoissa ja todellisuudessa.
1700-luvun alussa Nurmeksen talonpojat nousivat kapinaan ja hyökkäsivät Affleckin hoveihin. He saivat Nurmeksen Hovilan haltuunsa, mutta Lieksassa Affleck puolusti hoviaan 14 miehen kanssa.
Levottomuudet eivät hellittäneet, joten kruunu lähetti Affleckin suojaksi pienen palkka-armeijan. Se saattoi häntä, kun hän ratsasti Nurmeksen ja Sotkamon väliä veronkantomatkoilla.
Jatkuva vaino alkoi rasittaa verovoutia.
Hän sai tarpeekseen ja muutti vaimonsa, seitsemän lapsensa ja kirstujensa kanssa turvaan, Turunkorvaan.
”Suojainen paikka on Hurtalla tässä ollut”, Eero Meriläinen sanoo.
Lahden pohjukkaa ei edes tajua etsiä, ellei paikkaa valmiiksi tiedä.
Järven selältä näkee vain pitkän ja kapean niemen. Sen takana on vielä toinen niemi, niemien välissä salmi, josta pääsee lahdelle.
Ylhäällä rantatörmän laella kaura on jo keltaista. Pian sato korjataan, silloin tuhoutuneen Turunkorvan nurkkakivet tulevat näkyviin.
Merilä on alle kilometrin päässä. Täältä on etsitty aarretta, mutta ainakaan metallinpaljastimet eivät ole sitä löytäneet.
Simon Affleck osti kartanon vuonna 1704.
Se oli Sotkamon mahtavimpia taloja. Siinä oli 23 lasi-ikkunaa, tavaton määrä 1700-luvulla. Tiluksia oli 2 000 hehtaaria.
Affleck hallitsi Turunkorvaa 20 vuotta.
Korvanniemen kylässä kehuskellaan, että Turunkorva sai nimensä siitä, että kruunu halusi valvoa juuri täältä, mitä itärajalla tapahtuu. Siksi Turusta lähetettiin valvojaksi ”korva”, Simon Affleck.
Mutta hän ei ollut Korvanniemellä sama mies kuin Pielisjärvellä. Täällä häntä ei vihattu.
Turunkorva oli paikka, jossa Affleck kuvitteli olevansa perheineen rauhassa. Siksi hän ei myöskään verottanut kyläläisiä, ”nähtävästi yritti elää kohtuullisissa välilöissä”.
Video: Eero Meriläinen kertoo Simo Hurtta -tarinan.
Karjalan kosto tuli maaliskuun 13. päivänä vuonna 1712.
Ruotsi kävi suurta Pohjan sotaa. Venäjä miehitti osia Suomesta ja lupasi keisarin suojelusta niille, jotka olisivat hänelle uskollisia.
Kun venäläiset hyökkäsivät Kainuuseen, Nurmeksen talonpojat liittyivät hyökkääjiin.
Joukko oli yli satapäinen, kun se saapui Kainuuseen.
Miehet ryöstivät ja polttivat Kajaania, Paltamoa ja Sotkamoa, veivät kirkosta irtaimiston ja ottivat sotasaaliiksi kultaa, hopeaa, kuparia ja karjaa. Heille kelpasivat kaksi viikkoa kuolleena olleen kirkkoherran käärinliinatkin.
Sitten rapparit saapuivat Turunkorvaan.
He ryöstivät yli tuhat taalaria hopearahoja, ottivat Affleckin vaimon ja lapset vangiksi ja tuhosivat kartanon.
Affleckia he eivät saaneet.
Sitä, missä hän oli tai mitä hän teki hyökkäyksen jälkeen, ei varmasti tiedetä, sillä hän katosi vuosiksi lähteistä.
Turunkorvan talonsa Affleck kuitenkin rakennutti uudelleen, ja kun suuri Pohjan sota päättyi, hän palasi.
Mutta enää kruununvoudin elämä ei ollut entisen veroista.
Affleckilta oli ryöstetty omaisuus ja perhe viety Venäjälle.
Veronvuokraajan työn hän sai pitää, mutta viran valtuuksia oli rajoitettu. Affleck ei enää saanut hallita talonpoikien tiloja tai perustaa hoveja.
Vuonna 1724 hän myi Turunkorvansa ja katosi.
On mysteeri, kuinka Sotkamon Meriläisten kantaisä, talonpoika Heikki Heikinpoika Meriläinen sai kasaan tarvittavat 2 200 kuparitaalaria, joilla hän saattoi ostaa Turunkorvan.
Hänestä tuli Turunkorvan uusi isäntä 15 vuotta Affleckin lähdön jälkeen.
Perimätiedon mukaan hän oli nuorena miehenä ollut Turunkorvassa töissä Affleckilla.
Luultavasti juuri Heikki Meriläinen sai haltuunsa Affleckin arvomerkin, hopeisen kaulakilven.
Silloin Meriläisten suku olisi säilyttänyt sitä yli sata vuotta ennen Kansallismuseolle luovuttamista.
Luultavasti kilven lahjoitti museolle Samuli Meriläinen, syntynyt 1826 Turunkorvassa. Siellä syntyi Meriläisiä seitsemässä sukupolvessa.
Merilän olohuoneen seinällä roikkuu sukutaulu, Suomen maanviljelijäin ammatillisen järjestön tunnustus ”tämän suvun suuresta kodin, kotiseudun ja isänmaanrakkaudesta”.
Siihen on listattu Turunkorvan isännät. Ensimmäinen on Heikki Heikinpoika Meriläinen, isäntänä 1739–1757.
Listan viimeisenä on Einari Kustinpoika Meriläinen, Eeron isä.
Ensimmäisen askelman yli on astuttava, puiset portaat ovat lahonneet. Leveä kuisti kuitenkin kantaa.
Turunkorvan nurkkakivien vieressä on yksikerroksinen, matalaharjainen hirsimökki. Sitä kutsutaan Hurtan pirtiksi.
Ovet on lukittu, mutta ikkunoista voi kurkistaa hämärään tupaan.
Siellä Korvanniemen kylän isännät ovat kokoontuneet metsästysseuran kokouksiin ja illanviettoihin.
Talossa on järjestetty luentoja paikallishistoriasta kiinnostuneille. Siellä on kerrottu tarinoita Simo Hurtasta.
Nuori Eero Meriläinen oli kuuntelemassa, kun isäni isoisä Einari kertoi Hurtasta Onni Palasteelle.
Sotkamolainen sotakirjailija oli kiinnostunut kylätarinoista, hän kävi Korvanniemellä monta kertaa. Palasteelta julkaistiin 1980-luvulla kolme Hurtta-romaania.
Nykyään hirviporukka kokoontuu lahtausvajalla. Hurtan pirtti näyttää siltä, ettei siellä ole käyty pitkään aikaan.
Punamultamaali hilseilee paksujen hirsien pinnalla.
Hirret ovat Simon Affleckin kartanosta.
Koko kylä on lohkottu verovoudin vanhoista maista. Hänestä on pieniä merkkejä joka paikassa.
Yhdelle talolle on rakennettu Turunkorvan peruskivistä kiviaita.
Mutta jos ei ole kuullut Simo Hurtasta, hirret ovat pelkkiä hirsiä.
Kuka Eero Meriläisen jälkeen kertoo täällä Hurtta-juttuja?
Kerrotaan, että Hurtta aavisti karjalaisten kostajien aikeet. Hän puki komean turkkinsa renkinsä päälle ja lähetti tämän joukkoa vastaan. Itse hän piiloutui tyhjään kaivoon.
Luut eivät ole Simon Affleckin.
Muuraussaaresta on käytetty toistakin nimeä: Raatosaari. Se oli muinainen kalmisto, hautapaikkoja on löydetty useita.
Samanlaisia löytöjä on tehty Nuasjärven muistakin saarista. Niihin vietiin esimerkiksi tarttuvien tautien tappamia vainajia.
Ja saareen liittyy vielä toinenkin Hurtta-tarina.
Kerrotaan, että kun karjalaiset saapuivat Turunkorvaan kostamaan, Hurtta aavisti heidän aikeensa.
Hän puki komean turkkinsa renkinsä päälle ja lähetti tämän joukkoa vastaan.
Sillä aikaa hän itse pakeni lattialuukun kautta ja piiloutui tyhjään kaivoon.
Talonpojat luulivat komeaan takkiin sonnustautunutta renkiä kruununvoudiksi.
Ottivat kiinni, soutivat Muuraussaareen ja hautasivat väärän miehen.
Simo Hurtta selvisi.
Luultavasti Simon Affleck tappoi itsensä. Tutkijoiden käsityksen mukaan hän murtuneena miehenä ampui itsensä Lieksanjoen lossilla toukokuussa 1725.
Jutun lähteenä on käytetty Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoa.