Verikännykät-dokumentti yhdistää Kongon raa’at armeijat Nokiaan

Janne Junttila
Ulkomaat 2.11.2010 13:00

Suomalainen Nokia on polttopisteessä, kun tanskalaisdokumentti Verikännykät esitetään Tanskan televisiossa tänään tiistaina.

Kobolttikaivos Kobolttikaivos Kongossa vuonna 2004. Kuva Schalk van Zuydam / AP / Lehtikuva.

Matkapuhelinteollisuus käyttää tuotteissaan muun muassa kongolaista tinaa ja kobolttia. Verikännykät-elokuvassa kuvataan kongolaisen tinakaivoksen järkyttäviä työolosuhteita. Kaivoksen työntekijöistä osa on noin kymmenvuotiaita lapsia.

Mineraalikaivoksia hallitsevat Kongon keskenään taistelevat sotilaalliset ryhmät. Mineraalien ostaminen kaivoksista käytännössä rahoittaa yhtä aikamme julmimmista sodista.

Tanskalaiselokuvan ohjaaja Frank Poulsen halusi selvittää, mitä eurooppalainen yritys voi tehdä konfliktimineraalien käytön valvomiseksi. Poulsen poimi esimerkiksi suomalaisen Nokian, sillä hän halusi tuoda aiheen mahdollisimman lähelle länsimaalaisten arkea. Veritimantit ovat eliitin huoli, mutta kännykkää käytetään päivittäin.

”Minulla on itselläni ollut aina Nokian kännykkä”, hän sanoo.

Poulsenilla oli myös myönteinen kuva Nokian yritysvastuusta. Hän kertoo olettaneensa, että yhtiö osallistuu mielellään dokumentin tekoon ja mahdollisesti ottaa elokuvassa, jos ei sankarin, niin ainakin ongelmien ratkojan roolin. Hän myöntää olleensa naiivi.

Elokuva antaa Nokian viestinnästä ja yhteiskuntavastuusta varsin kummallisen kuvan. Poulsen yritti järjestää haastattelua Nokian edustajien kanssa vuoden ajan, mutta hänen sähköposteihinsa tai puheluihinsa ei vastattu. Tämä soittorumba näytetään elokuvassa.

”Onhan se erikoista, että puhelinvalmistajaa ei tavoita puhelimella!” Poulsen naurahtaa.

Lopulta Poulsen sai muutaman kommentin käymällä kaksi kertaa kolkuttelemassa Espoon pääkonttorin ovea. Nyt yhtiö on antanut lausuntoja ainakin tanskalaismedialle, joten viestintästrategia lienee valmistumassa.

Verikännykät-elokuva on 35-vuotiaan Poulsenin toinen pitkä kansainvälinen tuotanto. Guerilla Girl (2005) seurasi kuinka nuori kolumbialainen Isabel jättää keskiluokkaisen elämänsä ja liittyy sissijärjestöön. Poulsen kertoo etsivänsä aiheita, jotka tekisivät kehitysmaiden asioita tunnetuksi länsimaissa.

”Haluan kertoa elokuvallani kuinka läheisesti olemme kytköksissä kehitysmaihin kuluttamisen kautta. Elämäntapamme vaikuttaa muiden ihmisten elämiin”, Poulsen sanoo Kööpenhaminassa.

Osa yritysvastuun seurantajärjestöistä sanoo, että kongolaismineraaleja käyttävien yritysten boikotti kurjistaisi kaivostyöläisten asemaa entisestään. Frank Poulsen on eri mieltä. Hänen mielestään kongolaisten mineraalien osto pitäisi lopettaa kokonaan.

”Kaivoksella työskentelevien ihmisten elämä oli parempi silloin kun he olivat maanviljelijöitä”, hän väittää. Poulsenin mielestä tinan ja koboltin ostajat pitkittävät Kongon sisällissotaa, koska kun sotilasryhmä saa haltuunsa kaivoksen, sillä on taas varaa uusiin aseisiin.

Verikännykät-elokuvan televisioensi-ilta on tänään Tanskassa kello 19.50 Suomen aikaa. Se nähdään myöhemmin muun muassa Norjassa, Kreikassa, Ranskassa ja prime-time-aikaan Saksassa. Yle esittää dokumenttielokuvan 8. päivä joulukuuta TV1:ssä.

Muualla netissä

Nokia: Verikännykät-dokumenttiin haluttiin yksipuolinen tarina (HS.fi 2.11.2010)

Origin of raw materials (Nokia Corporate Responsibility)

Kongo Nokian blogissa (Nokia Conservations  – The Official Nokia Blog)

Blood in the Mobile -elokuvan kotisivut

Keskustelu

Muodikasta on paskantaa Nokian kintuille..
Suomen Kuivalehti joron jäljillä

Räksyttäjän kommentti ei nyt ihan avautunut minulle. Minkä ihmeen takia Nokiaa pitäisi käsitellä jotenkin eri standardeilla kuin muita yrityksiä ja toimijoita? Tällainen sensuurimentaliteetti ei oikein istu länsimaiseen journalismiin. Se on totuttu liittämään lähinnä totalitaarisiin valtioihin. Sellaiseen viiteryhmäänkö Suomikin pitäisi saada lukeutumaan?

Mitä pahaa tuossa termissä muka on? Veri-etuliitettähän on yleisesti tapana käyttää sellaisten tuotteiden kohdalla, joiden valmistuksessa on räikeästi rikottu ihmisoikeuksia – yleensä vieläpä niin, että asiaan liittyy ihmisten kidutusta ja surmaamista.

Mikäli Nokia on tällaiseen toimintaan sekaantunut edes epäsuorastikin, ei ole olemassa mitään perustetta sille, että asiasta pitäisi vaieta.

Jos taas Nokian omatunto on puhdas, niin aina parempi. Siinä tapauksessa olisi tosin ollut loogista, että yhtiö olisi kertonut ohjelmassa asian todellisen laidan ja täten puhdistanut maineensa. Se, ettei Nokia – lukuisista isopalkkaisista tiedotusalan ammattilaisistaan huolimatta – halunnut näin toimia, on omiaan asettamaan yrityksen epäilyttävään valoon. Tilannetta voisi verrata urheilijaan, joka aivan tietoisesti kieltäytyy dopingtestistä, mutta jälkeenpäin silti vakuuttelee kovasti puhtauttaan ja syyttömyyttään.

Totuus sattuu. Se tuo veren esille. Veressä on suurin totuus.

Totuus on vedetty viemäristä heti, kun tätä juttua on ruvettu väsäämään..
Takoitushakuista loanheittoa yhden yhtiön päälle ..

Juttu nyt on yhtä tyypllistä kuin se on lapsellista sosiaaliradikaalia journalismia, tavallista nimenomaan Pohjoismaissa, erityisesti Tanskassa. Sota Kongojen tai Sisä-Afrikan mineraaleista alkoi Lumumban ja Hammarskjöldin murhilla 1960-luvun aluissa. Che Guevara yritti sisään Tansanian kautta 1965. Brittiläinen palkkasoturi mad Mike Hoare ajoi hänet ulos, yritykseen Boliviassa. Tämän filmin kriteerien mukaan Che yritti siepata tinan tuotannon monopolia. Dominikaanisessa tasavallassa yritettiin nyös 1965.

Näiden juttujen tejkijöitä puuttuu yleensä ns. perustava tieto, arvostelukyky. Tanskan tapauksessa sitä voisi vaatia. Se on Pohjoismaa, jopka rakensi pääkaupunkiaan orjakaupalla. Kun siitä piti luopua, orjat pantiin parille saarelle, jotka myytiin USA.lle. Tästä tuli pohja myös myöhemmille suhteille, vaikkei Grönlannin myynti oikein onnistunut. Siinä olisi tosi jutun aihe.

Tuottava teollisuus tosiaan ostaa raaka-aineensa markkinoilta. Mitä enemmän sitä on tarjolla, sitä halvempaa se on. Mikä ei ole uutinen. Voihan siiihen liittää vastuitakin. Niiden effektiivinen dokumentointi on vaikeaa. Eri asia on Nokian, eli Suomen maan tapa PR:ssä. Ei sitä osata Suomessa, missä on totuttu siihen, että ongelmat haihtuvat itsestään. Jos ongelmaa ei ole, tuo asenne voi sen synnyttää. Kuten tässä tapauksessa.

Kannattaa jatkaa tällä hurskastelun linjalla, niin tuotannon siirtyminen Kauko-Itään kiihtyy entisestään. Onko jäänyt huomiotta kiinalaisen bisneksen vyöry Afrikkaan? Siinä ei olla näin tekopyhiä. – Tämä juttu on tehty dansmannin näkökulmasta. Uskottavuus sen mukaista.

On toki syytä vaikuttaa epäkohtiin, mutta tuloksen teosta ei tule mitään, jos yksin ryhtyy sosiaalitoimistoksi. Havahtuu viimein siihen, että takana on loistava menneisyys.

Sosiaaliradikaalia journalismia tarvitaan juuri tässä ajassa, eikä siinä ole mitään lapsellista. Kun mitään muuta ei jää, media leimataan naiiviksi tai kirkasotsaiseksi tai asenteelliseksi, kuten Ollila tässä teki sanomalla, että ohjelma antoi yksipuolisen kuvan asiasta. Jos ohjelmassa olisi ollut oleellisia virheitä, Ollila olisi niihin tarttunut. Niitä ei siis ilmeisesti ollut, vaan yhteys ”Kongon vereen” on kiistaton.

@ J:lle ### Jos on radikaali pelkästään pusertaaksen kyyneleitä eli myydäkseen, niin se ei ole ”journalismia.” Lenin & Co määritttelivät sen ”agititaatiopropagandaksi.” Kun tähän malliin tehdyn jutun kaataa nimeltä mainitun juriidisen henkilön niskaan, siitä voisi jopa vaatia vahingonkorvausta. Koska se ei ole oikein, ei asiallisesti eikä juriidisesti.

Joseph Kondrad kirjoitti aikoinaan Kongosta klassillisen romaanin ”Pimeyden Ydin,” tai ”Heart of Darknes,” (käännös ja oikeinkirjoutukset tarkistamatta). Jos sen lukee tarkkaan, vihje nykytilaan löytyy. Eli Kongo oli pitkään raaimmin hyödynnettyjä siirtomaita, joka oli Belgian kuninkaan yksityinen omistus. Kun se itsenäistyi, maassa ei ollut koulutettuja kongolaisia, ei omaa hallintoa, mutta runsaastri rikkauksia.

Tuossa sosiaaliradikaalissa tyylissä on se vika, että poliittinen paatos peittää usein törkeitä asiavirheitä tai unohduksia. Se on siis tuota agip:tä. Jos on radikaali oikein faktoin ja periaatteita kunnioittaen, se on journalismia. Vielä jokin aika sitten, kun grönlantilaisille maksetut, tanskalaisten saamia huonommat kaivostyöpalkat tulivat julki, vastaavat radikaalit puolustivat tilannetta sillä, että he vain juovat palkkansa, siis grönlantilaiset.

Kukaan ei havainnut, että virhe oli verrattavissa ”genosiidiin.” Jos haluaa pelastaa kaivostyöläiset alkoholismilta, palkkoja on alennettava alkoholisteilta, ei (kaikilta) grönlantilaisilta. Selitykseksi. Kääntäen tätä voi soveltaa raaka-aineita käyttäviin suuryrityksiin. Mikä siis Nokian rikos?