Tukholmassa kodittomat saavat yösijan kirkosta

Ulkomaat 4.4.2010 13:00
Pyhän Klaran kirkko Tukholman keskustassa Pyhän Klaran kirkossa yöpyjiä odottavat patjat, petivaatteet ja kirkkosalin lattia. Kuva Alex Farnsworth

Viimeisinkin on päässyt sisälle. Hän on vanha parrakas mies ja retuuttaa suurta muovikassia täynnä tyhjiä pulloja.

Kirkonpenkit ammottavat tyhjyyttään. Sen sijaan parvella on liikettä. Kymmenen ihmisen hiljainen joukko laskeutuu portaita kirkkosaliin patjoja ja telttasänkyjä kantaen ja levittää kantamuksensa lattialle.

Ennen nukkumaan menoa salin kahvilahuoneessa saa iltapalaa – Hötorgetin hallista lahjoitettuja hampurilaisia. Sieltä on lyhyt matka Tukholman ydinkeskustassa sijaitsevaan evankelisluterilaiseen Pyhän Klaran kirkkoon.

Iltakymmeneltä kellään ei ole kiire ulos. Yösija on turvattu yhdeksi yöksi, useammaksikin, jos käyttäytyy hyvin. Ei häiritse muiden unta eikä ahdistele naisia.

Muiden kirkkojen kanssa yhteistyössä tehtävä kokeilu alkoi helmikuun alussa. Kirkkoöiden ”vahtien”, vapaaehtoisten auttajien, on tarvinnut poistaa vain pari häirikköä.

Myös idean isä, kirkkoherra Carl-Erik Sahlberg on kerran nukkunut kirkkosalissa kodittomien kanssa. Silloin oli rauhallista.

Sahlbergilla on hyvät suhteet valtiopäivien kristillisiin. Suurta huomiota herätti, kun heidän kansanedustajansa Annelie Enochson aloitti valtiopäivätalolla julkisen makuupussien keräyksen Pyhän Klaran kirkolle. Kodittomien yhdistys haukkui hanketta kosmeettiseksi ja halusi asuntoja sen sijaan.

Aamuherätys kuudelta

Nyt makuupusseja käyttää muun muassa marokkolainen Ourezzoud Hihman, 30. Ennen unia on hyvä istua kahvihuoneessa teekupin ääressä ja ottaa purtavaa. Hihmanilla on oleskelulupa, mutta ei asuntoa eikä töitä, vaikka hän on autojen korjauksen ammattilainen. Suomessakin tuli käytyä, mutta poliisi passitti Ruotsiin. Hän on viettänyt yönsä kirkossa jo kolme viikkoa.

”Ei varmaan Suomessa saa asua kirkossa?” hän heittää ja sanoo kaipaavansa Suomessa asuvaa tyttöystäväänsä.

Puolalainen Adrian M. ei halua paljastaa koko nimeään. Hän seisoo kirkkopenkkien välissä ja pesee hampaitaan ilman vettä.

Hän voisi mennä takaisin Puolaan, mutta ei halua, vaikka on ollut jo kolme kuukautta kodittomana. Juominen vei katon päältä.

Adrian on sähkömies ja tietää, että Ruotsissa tienaa paremmin kuin kotimaassa. Sen jälkeen kun herätys on aamulla kuudelta, hän menee tukijärjestö Stadsmissionin tiloihin suihkuun. Sitten alkavat ruotsin kielen tunnit.

”Täällä on ihana herätä rauhassa,” hän sanoo ja pyyhkii valkoista tahnaa huuliltaan.

Kodittoman naisen turva

Viimeisenä kirkkoon tullut valkopartainen mies ei halua jutella muiden kanssa vaan ryömii vällyihin ensimmäisenä lähellä alttaritaulua.

”Se on Rune, haluaa olla omissa oloissaan”, sanoo toinen joukon naisista hiljaa viereiseltä pediltä. Hän on Sonja Nordgren, 64.

Hän jäi työttömäksi 1984 esikoulun opettajan virasta allergioiden takia. Myöhemmin hän sai häädön asunnostaan.

”Kun on häädetty, ei saa toista asuntoa. Taloyhtiöillä on musta lista. Eikä pankista saa lainaa. Pitäisi hyväksyä huonompi palkka eikä saisi kuulua mihinkään liittoon. Joidenkin on tarkoitus jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle”, Sonja miettii. Hän lisää, että on väärin yhdistää kaikki kodittomat narkomaaneihin, psyykkisesti sairaisiin ja alkoholisteihin.

”Suomessa on ollut soppakeittiöitä kauan. Ruotsissa ongelma lakaistiin maton alle. Sanottiin, ettei meillä ole kodittomuutta”, Sonja sanoo ja ottaa kassistaan ison t-paidan, jonka aikoo mennä pukemaan kirkon vessaan.

Hänen mielestään yksinäisenä kodittomana naisena on vaikea nukkua turvassa. Eikä voi mennä yömajojen kaaokseen.
”Joskus olen toivonut, ettei öitä olisi olemassakaan.”

Kello lyö yksitoista. Kirkon messinkilamput himmenevät. Urkuparvelle jää valo.

Runen kuorsaus täyttää kirkon.

Teksti Kirsti Kajanne