Punaisten prikaatien terroristit murhasivat Aldo Moron 30 vuotta sitten

Karri Kokko
Ulkomaat 8.5.2008 07:37

aldo moroTerroriristiryhmä Punaiset prikaatit sieppasi kristillisdemokraattisen puolueen pääsihteerin Aldo Moron maaliskuussa 1978 ja piti Italiaa epätietoisuudessa 55 päivän ajan.

Kuudestoista maaliskuuta 1978 terroristijärjestö Punaiset prikaatit hyökkäsi kristillisdemokraattisen puolueen pääsihteeriä Aldo Moroa ja hänen henkivartijoitaan kuljettaneiden kahden auton kimppuun Rooman esikaupunkialueella. Terroristit kidnappasivat Moron sekä surmasivat hänen autonkuljettajansa ja neljä henkivartijaansa. Hyökkäystä seurasi 55 epätietoisuuden päivää, jotka sekoittivat koko Italian poliittisen elämän.

Välittömästi sen jälkeen kun tieto kidnappauksesta oli levinnyt tiedotusvälineiden kautta, koko maassa julistettiin yleislakko. Mielenosoituksia muodostui spontaanisti, ja ensimmäistä kertaa saatettiin nähdä kommunistien punaiset ja kristillisdemokraattien valkoiset liput liehumassa rinnakkain eri puolueiden kannattajien osoittaessa yhdessä mieltään Moron kidnappausta vastaan.

Terroristeille hyökkäys oli aluksi ennennäkemätön menestys. Ensimmäisessä yhteydenotossaan 18.3. ryhmä vaati Moron vapauttamiseksi 13:n vankilassa istuvan terroristin vapauttamista.

Vaatimukseen ei taivuttu. Moron ruumis löydettiin toukokuun yhdeksäntenä päivänä auton tavaratilasta. Löytöpaikalla, joka sijaitsi Rooman keskustassa jotakuinkin kommunistien ja kristillisdemokraattisen puolueen päämaajoja yhdistävän janan keskipisteessä, oli terroristeille symbolinen merkitys. Moro oli kadonnut poliittiselta näyttämöltä, mutta ruumiin löytöpaikan oli tarkoitus kertoa kansalle ja poliitikoille, että Punaiset prikaatit eivät hyväksyneet kommunistien ja kristillisdemokraattien välillä solmittavaksi suunniteltua ns. ”historiallista kompromissia”.

Taistelua vallasta vasemmalla

Italian puoluekenttää hallitsi toisen maailman sodan jälkeen aina 1990-luvun alkuun saakka kolme ”historiallista” puoluetta: kommunistinen, kristillisdemokraattinen ja sosialistinen puolue, joista kristillisdemokraatit suurimpana ryhmänä oli johtavassa asemassa.

Kommunistit olivat koko sodanjälkeisen ajan pyrkineet yhteistyöhön sosialistien ja katolilaisten kanssa. Puolue oli kuitenkin harjoittanut kauan (1947-73) oppositiopolitiikkaa ja pitänyt sen vuoksi epäajankohtaisena pyrkiä kristillisdemokraattien kanssa samaan hallitukseen. Vuoden 1973 jälkeen se kuitenkin nosti taas tällaisen tavoitteen esiin, ja juuri tätä pyrkimystä nimitetään historialliseksi kompromissiksi. Se oli kommunistisen puoleen puheenjohtajan Enrico Berlinguerin luomus. Hänen visionaan oli, että kolme suurinta puoluetta voisivat toimia samassa hallituksessa poliittisten uudistusten aikaansaamiseksi.

1960-luvun puolivälissä alkoi työväenluokan taistelu palkkojensa nostamiseksi ja poliittisesta syrjinnästä pääsemiseksi saada aivan uudenlaista merkitystä italialaisen yhteiskunnan sisällä. Tämä voimakas sosiaalinen liikehdintä tapahtui lähes täysin puoluejärjestelmän ulkopuolella. Sanouduttiin irti traditionaalisista luokkainstituutioista ja vasemmistolaiset ulkoparlamentaariset liikkeet saivat jalansijaa.

Vuosien 1967-70 jaksoa voisi luonnehtia agitaatioiden, epävirallisten lakkojen, protestien, kumouksellisten liikkeiden, muutosten ja utopioiden ajaksi. Sitä leimasi koko yhteiskunnan sosiaalinen, poliittinen ja kulttuurinen muuttuminen. Tuolloin voidaan katsoa myös Punaisten prikaatien syntyneen ja kehittyneen Italiassa. Punaisen terrorismin juuret ovat 1960-luvun uuden vasemmiston utopioissa. Julkisuuteen Punaiset prikaatit tulivat kuitenkin vasta vuosina 1972-73.

Terä kääntyi itseä vastaan

Mikäli Punaistien prikaatien tarkoituksena oli Moron kidnappauksella kylvää epäsopua vasemmiston ja oikeiston välille protestoidessaan historiallista kompromissia vastaan, ne epäonnistuivat.

Sen sijaan Moron kidnappaus hajotti kristillisdemokraattien sisäiset rivit. Puolue jakautui eri mielipideleireihin sen kysymyksen ympärille, että tulisiko terroristien kanssa neuvotella vaiko ei. Puolueen johto oli kaikkia myönnytyksiä vastaan. Myös kommunistinen puolue oli yksimielisesti oli myönnytyksiä vastaan, koska Moron kidnappauksella terroristit halusivat estää uuden poliittisen asetelman eli historiallisen kompromissin syntymisen.

Vankeusaikanaan Moro otti kirjeitse yhteyttä puoluetovereihinsa, perheeseensä ja ystäviinsä pyytäen heitä toimimaan hänen vapauttamisekseen. Asian tiimoilta julkaisivat kannanottonsa myös mm. Paavi Paavali VI, YK:n silloinen pääsihteeri Kurt Waldheim, Amnesty International ja Jasser Arafat. Punaiset prikaatit kuitenkin surmasivat vankinsa, kun sen esittämiin ehtoihin ja vaatimuksiin ei suostuttu.

Moron tapauksen jälkeen Punaiset prikaatit värväsivät uutta jäsenistöä, jolloin ryhmän tehokkuus ja kuri heikkenivät. Työväenluokan perinteisten vihollisten, rikkaiden kapitalistien, lisäksi alettiin vihollisiksi luokitella koko valtiollinen ja hallinnollinen järjestelmä ja niiden edustajat, kuten poliitikot, ammattiyhdistysaktivistit, yritysten johtajat, lakimiehet ja hallintovirkamiehet.

Moron tapauksen jälkeen Punaisten prikaatien toiminta hiipui, kunnes ne uudelleen aktivoituivat 2000-luvun alussa saavuttamatta kuitenkaan entistä asemaansa.

Teksti Merja Lounekari (STT)
Kuva Wikipedia Commons
(cc)

Kirjoittaja on Italian politiikkaan erikoistunut YTM.

Aiheesta lisää
Aldo Moro (Wikipedia)
Punaiset prikaatit (Wikipedia)

Keskustelu

Kannattaa lukea Ganserin väitöskirja ”Naton salaiset armeijat”, siitä saa hieman uutta kuvaa asiaan, kaikki ei ollutkaan aivan niin, kuin kerrottiin.