Kuoleman kirjanpitäjät – he haluavat tietää jokaisen sodissa kuolleen nimen

Järjestö kehittää menetelmää, jotta uhrit saadaan kirjattua jonnekin, tavalla tai toisella.
Ulkomaat 24.10.2014 04:57
Ilmaiskussa toukokuussa 2004 kuolleita irakilaisia. © Anja Niedringhaus / AP / LK

Tammikuussa 2013 seisoin Aleppossa nilkkojani myöten punaisessa liejussa ja yritin päätellä, kuinka monta syyrialaista kuollutta oli edessäni olevassa joukkohaudassa.

Kaksitoista vainajaa, oli hautausmaan hoitaja sanonut. Tuotu yöllä, peitelty hätäisesti. Selvä teloitus.

Läheltä katsottuna asia ei ollut aivan niin yksinkertainen. Teloitus, epäilemättä – ainakin yhden kuolleen silmillä oli side. Mutta kuinka monta ruumista?

Yritin löytää paremman asennon tutkiakseni mullan alta pilkistäviä johtolankoja. Kuuluivatko nuo kippuraiset varpaat tuolle yläruumiille? Oliko tuo paljas jalka saman miehen kuin tuo sininen puvunlahje? Kuinka monta ihmiskehoa ylipäänsä mahtuu tällaiselle maaläntille? Entä jos kuolleita oli päällekkäin?

Kaksitoista vainajaa, kalmistonhoitaja toisti.

Napsin lisää valokuvia. Jalka, käsi, mutaiset kasvot. Mutta kuinka monta yhteensä?

Kaksitoista. Uskokaa nyt.

Vilkaisin kelloa. Hämärä teki tuloaan, sade oli yltymässä ja syyrialaiset oppaani kuiskuttelivat hermostuneesti.

”Ainakin 12 ruumista”, kirjoitin muistilehtiöön. ”Muta on kuin liimaa.”

Otin vielä pari kuvaa, ja poistuimme apeina Aleppon iltaan.

Arvoitus jäi kalvamaan: Keitä vainajat olivat? Kuka heidät oli surmannut? Miksi?

Ja vaikein kysymys: oliko tieto heidän kuolemastaan tallentunut mihinkään?

 

Koillis-Lontoo, syyskuu 2014.

Auringon hellimän kävelykadun päässä, falafel-kojujen reunustaman torin vieressä kohoaa tuhkanharmaa toimistotalo. Aulasta suoraan on käytävä, oikealla maisemakonttori: kokolattiamatto, paperipinoja, viisi ihmistä farkuissa ja huppareissa kumartuneina tietokoneiden ääreen.

”Periaatteessa jonkun olisi pitänyt tallentaa tieto”, Elizabeth Minor vastaa kysymykseeni.

 ”Ihannemaailmassa joku olisi kuullut joukkohaudasta ja asia olisi tutkittu. Mutta Syyriassa ei kukaan ole vastuussa mistään. Tieto katoaa.”

Kuolema on Minorin erityisosaamisaluetta. Hän työskentelee vanhempana tutkijana Every Casualty -järjestössä, joka yrittää pölyisestä konttoristaan käsin muuttaa maailmaa: saada kaikkien sotien kuolonuhrit ihonväriin tai uskonlahkoon katsomatta kirjattua jonnekin, tavalla tai toisella.

”Ei ehkä aivan kaikkia. Mutta niin monta kuin mahdollista.”

Every Casualtyn tutkijat eivät itse liiku taistelukentillä. Sen sijasta he yrittävät koota paikallisista kansalaisjärjestöistä verkoston, joka olisi lopulta niin kattava, ettei yksikään surmansa saanut jäisi merkitsemättä kirjoihin ja kansiin. Verkostossa on nyt 48 järjestöä, muun muassa Somaliasta, Pakistanista, Kolumbiasta, Israelista ja Syyriasta.

”Aukot ovat ammottavia”, sanoo sermin toisella puolella teetä hörppivä Hana Salama, joka vastaa verkoston kehittämisestä.

”Libyassa ei ole ketään. Etelä-Sudanissa oli yksi ryhmä, mutta se lopetti toimintansa. Irakissa on yksi, Keski-Afrikan tasavallassa ei yhtään. Syyria sentään on hyvin edustettuna.”

Silti kysymykseeni ei löydy vastausta. Onko jokin verkoston syyrialaisista järjestöistä rekisteröinyt joukkohaudan kuolleet? Tuskin. Onko tieto ehkä päätynyt juttujeni kautta jollekin julkisia lähteitä haravoivalle taholle, esimerkiksi amerikkalaiseen Correlates of War -arkistoon tai Uppsalan Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen ylläpitämään UCDP-tietokantaan? Mahdollisesti.

”Mutta ne ovat pelkkiä numeroita”, Minor sanoo. ”Kulkeutuuko tieto koskaan kuolleiden omaisille? Se on vaikeampi kysymys.”

 

Media rakastaa komeita lukuja. Olen itsekin vuosien varrella esittänyt niitä jutuissani lähdettä pohtimatta: miljoona, satatuhatta, 18 790 kuollutta.

Mitä enemmän keskustelen Every Casualtyn tutkijoiden kanssa, sitä pahemmin nolottaa. Lähes kaikki varmoina pitämäni kuolonuhrimäärät paljastuvat virheellisiksi.

Tajuan myös, ettei pienimpiä ja suurimpia arvioita saisi koskaan asettaa janalle samanarvoisina. Toinen voi nimittäin olla humpuukia.

Usein kysymys on yksinkertaisesti kehnosta tutkimuksesta.

Otetaan esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta. On hyvin epätodennäköistä, että maan sodissa olisi vuosina 1997–2007 kuollut 5,4 miljoonaa ihmistä, kuten International Rescue Committee -järjestön kuolleisuustutkimuksissa on väitetty. Liian moni asia meni pieleen: vertailukohtana käytetty arvio rauhanajan kuolleisuustiheydestä oli liian alhainen, verisimpien maakuntien kuolleisuusluvut yleistettiin virheellisesti kattamaan koko maa ja lisäksi tutkijat syyllistyivät tilastotieteen pahimpaan syntiin, otosten valikointiin sitä kertomatta.

Ei ihme, että Kongon lukuja analysoinut kanadalainen Human Security Report -ryhmä päätyi tylyyn johtopäätökseen: vuosien 1997–2001 tutkimustulokset pitää hylätä kokonaan, ja arvio sodan aiheuttamien kuolemien määrästä vuosilta 2001–2007 on ainakin kolme kertaa liian suuri.

Samanlaiseen harhaan ajauduttiin Irakissa. Amerikkalainen tutkijaryhmä väitti suppean kyselytutkimuksen pohjalta, että presidentti George W. Bushin aloittaman sodan vuoksi oli vuosina 2003–2006 menehtynyt 654 965 irakilaista. Se olisi tarkoittanut, että keskimäärin 594 ihmistä olisi kuollut sodassa joka päivä kolmen vuoden ajan.

Sodan vastustajat riemuitsivat tuloksesta, mutta tiedeyhteisö tyrmäsi sen. Aivan kuten Kongo-tutkimuksissa, otos oli liian pieni eikä tutkimusalueiden valinta täyttänyt satunnaisuuden kriteereitä. Lopputuloksena oli noin viisi kertaa liian suuri luku, totesivat belgialaisen Leuvenin yliopiston tutkijat arvioituaan amerikkalaisten kokoaman aineiston lisäksi kahta muuta lähdettä.

Joskus numeropeli on suoranaista vedätystä. Esimerkiksi Bosnian sodan aikana 1992–1995 mediassa käytetty arvio 200 000 bosnialaisesta kuolleesta oli apulaistiedotusministeri Senada Kreson keksintöä. Paikalliset tutkijat ja YK:n Jugoslavia-tuomioistuin ovat myöhemmin todenneet uhreja olleen 96 895–104 732.

Darfurin murhenäytelmä puolestaan sai lännen viihdejulkkikset barrikadeille, kun levisi uutinen 400 000 kuolleesta. Luku perustui aktivistien arvioihin, joita riippumattomat tutkimukset eivät ole vahvistaneet.

Edes YK ei selviä puhtain paperein. Maailmanjärjestö on itse kerännyt tietoja kuolonuhreista vain Afganistanissa – muissa sodissa se on turvautunut viranomaisiin, kansalaisryhmiin ja joskus pelkkään mutuun.

Esimerkiksi Sri Lankassa järjestö kieltäytyi ensin arvioimasta sisällissodan loppuvaiheessa 2009 tapettujen siviilien määrää mutta esitti myöhemmin, että ”mahdollisesti jopa 40 000” ihmistä oli saanut surmansa. Toimittajat takertuivat lukuun, ja se on alkanut elää omaa elämäänsä.

Mutta onko sillä väliä? Eikö 20 000 tarpeetonta kuolemaa ole yhtä suuri tragedia kuin 40 000?

Elizabeth Minor on kuullut kysymyksen ennenkin.

”Numeroilla on merkitystä. Ei pitäisi toistella lukuja, jotka eivät perustu mihinkään. Lännessä niitä saatetaan käyttää perusteluna sotilaalliselle väliintulolle. Sotaa käyvissä maissa ne taas saattavat pahimmillaan johtaa uuteen konfliktiin, jos yksi kansanryhmä kokee kärsineensä enemmän kuin muut.”

 

Maaliskuussa 1999 John Sloboda katselijärkyttyneenä televisiosta, kuinka sotilasliitto Naton lentokoneet pommittivat Serbiaa.

Sloboda oli psykologian professori brittiläisessä Keelen yliopistossa. Hänen erikoisalansa oli musiikkipsykologia, eikä hän tiennyt Kosovon kriisistä mitään. Mutta hän oli uskonut, etteivät Euroopan maat enää koskaan kävisi toistensa kimppuun. Nyt hänen oman maansa ilmavoimat kylvi tuhoa Balkanille.

Slobodan sukujuuret olivat Puolassa, ja kuvat savuavista raunioista herättivät hänessä slaavilaista surua. Pahinta oli kuitenkin ajatus siviilien kärsimyksistä. Professori vannoi itselleen, ettei jäisi seuraavalla kerralla toimettomaksi.

Slobodalla oli tuntoihinsa henkilökohtaisempikin syy. Hänen enonsa Jan oli kadonnut jäljettömiin Neuvostoliiton vallatessa Itä-Puolan vuonna 1939. Perhe oli arvellut 36-vuotiaan vänrikin joutuneen venäläisten teloittamaksi Katynin joukkomurhassa huhtikuussa 1940, mutta virallista vahvistusta ei ollut koskaan saatu. Jan-eno oli 60 vuotta ollut yksi maailman miljoonista nimettömistä sotauhreista.

Kun Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001, Slobodan ensimmäinen kysymys oli: kuka laskee uhrit?

Lehtiartikkelista hän huomasi, että amerikkalaisessa New Hampshiren yliopistossa taloustieteen professori nimeltä Marc Herold oli alkanut pitää tietokantaa pommituksissa kuolleista afgaanisiviileistä. Menetelmä oli työläs mutta idioottivarma: luetaan kaikki maailmassa ilmestyvät Afganistan-uutiset ja poimitaan tiedot menehtyneistä.

Sloboda aavisti, että Yhdysvaltojen mielenkiinto kohdistuisi seuraavaksi Irakiin – ja että Britannia lähtisi jälleen mukaan sotaan. Mutta tällä kerralla hän itse tallentaisi väkivallan seuraukset. Hän lähetti sähköpostia Heroldille: jos sota syttyisi, ehtisikö tämä auttaa Irak-tietokannan kokoamisessa?

”Valitettavasti en”, tuli vastaus. ”Mutta apu saattaa olla lähempänä kuin kuvitteletkaan.”

Slobodan tietämättä amerikkalaisprofessoriin oli ottanut yhteyttä toinenkin britti, turkkilaissyntyinen Hamit Dardagan. Miehet tapasivat loppuvuodesta 2002. He eivät olisi voineet olla erilaisempia: Sloboda oli lempeänhidas, peribrittiläisen yliopistosivistyksen saanut intellektuelli, Dardagan kilpapyörällä liikkuva tietokonevelho, joka oli kokeillut elämässä kaikkea elokuvaopinnoista ympäristönsuojeluun.

Yhteistä heille oli halu näyttää sotia käyville valtioille, että jokainen pommi tappaa oikeita ihmisiä.

Tammikuussa 2003, kaksi kuukautta ennen Yhdysvaltojen maahyökkäystä Irakiin, miehet käynnistivät projektin, jolle he antoivat nimeksi Iraq Body Count, Irakin ruumislaskenta.

 

Yksitoista ja puoli vuotta myöhemmin 64-vuotias Sloboda istuu paperipinojen keskellä pölyisessä maisemakonttorissa ja muistelee hankkeensa ensimmäisiä viikkoja.

”Metodimme olivat primitiiviset”, hän sanoo huolellisella Oxfordin englannilla. ”Aluksi käytimme vain Googlea.”

Slobodan ja Dardaganin ajatuksena oli etsiä jokainen englannin kielellä julkaistu kirjoitus juuri alkaneesta sodasta, noukkia niistä yksitellen tiedot siviiliuhreista ja tallentaa ne Iraq Body Countin upouuteen tietokantaan. Apuna heillä oli 12 vapaaehtoista: ystäviä, naapureita ja yliopistokollegoja.

”Jokainen artikkeli piti lukea. Jos numeroissa oli ristiriitaisuuksia, jonkun piti päättää, mikä luku pidetään. Sitten kaksi muuta tarkisti tiedot. Ja samaan aikaan meillä oli myös siviilityömme.

Tietokannan ensimmäinen merkintä on päivätty 20.3–3.4.2003: ”Tapaus x038. Paikka: Nassiriyah. Sukupuoli: mies. Kansallisuus: irakilainen.” Ilmaiskussa kuolleen nimi ei ole tiedossa, mutta sukulaissuhde on: ”Haider Mohammedin veli.”

Sloboda huomasi nopeasti, että kuoleman kirjanpitäjällä on kädet täynnä töitä. Kiivaimpien taisteluiden aikana ”tapauksia” – kuolemiin johtaneita tapahtumia – saattoi olla jopa 50 päivässä. Kaikki piti tarkistaa kahdesta lähteestä ja naputella koneelle. Raivokas palaute tukki sähköpostin: sodan puolustajat pitivät ruumislaskennan kasvavia lukuja liioiteltuina, vastustajat liian pieninä.

Työ kuitenkin tuotti tulosta. Vuosi sodan alkamisen jälkeen Britannian pääministeri Tony Blair käytti Iraq Body Countin tietoja viestinnässään. Myös presidentti Bush hyödynsi niitä ilmoittaessaan joulukuussa 2005, että sodassa oli siihen mennessä kuollut ”kutakuinkin 30 000 irakilaista” – tosin ymmärtämättä, että luvussa ei ollut mukana taistelijoita.

”Onneksemme Irak oli ehkä historian parhaiten uutisoitu sota”, Sloboda sanoo. ”Mitään erityistaitoja ei työhömme tarvittu. Itse en tiennyt Irakista mitään enkä tuntenut yhtään irakilaista. Riitti, kunhan osasi lukea huolellisesti.”

Sodan kääntyessä kohti loppua Slobodan mielessä alkoi itää uusi idea. Entä jos Iraq Body Countin voisi monistaa? Professorilta oli usein kyselty, miksi muista konflikteista ei ollut vastaavia tietokantoja. Miksi suurin osa maailman sodissa kuolleista jäi tuntemattomiksi, vaille merkintää tiedostoon, graniittilaattaan tai ruutuvihkoon?

Sloboda oli vuosien varrella kerännyt kosolti mainetta ja vaikutusvaltaa. Häntä kuunneltiin YK:ssa. Hallitukset kysyivät hänen mielipidettään. Voisiko tuota asemaa käyttää niiden pienten kansalaisjärjestöjen hyödyksi, jotka yksin yrittivät pitää kirjaa maidensa kuohunnassa kaatuneista?

”Ajattelin, että jos loisimme järjestelmän, jonka avulla tiedot uhreista saataisiin tallennettua luotettavasti, siitä voisi tulla eräänlainen todellisuustesti sotaa suunnitteleville maille. Yksi syy sotiinhan on se, että ihmiset eivät täysin ymmärrä niiden seurauksia.”

Slobodan vanha kaveri Hamit Dardagan oli samaa mieltä. Vuonna 2009, kirjattuaan kuusi vuotta Irakin kuolleita, miehet käynnistivät vielä suuremman projektin. Sen nimeksi tuli ytimekkäästi Every Casualty, Jokainen uhri.

 

Kaikkien maailman sodissa menehtyneiden rekisteröiminen on suurenmoinen hanke. Vai onko sittenkään?

Mitä paremmin tutustun ruumislaskennan koulukuntiin, sitä enemmän hämmennyn: täälläkin taistellaan verisesti.

Rintamalinjan yhdellä puolella ovat tilastotieteilijät. Heidän mielestään sotien inhimillisiä seurauksia voi uskottavasti määrittää vain kuolleisuustutkimuksilla, jotka perustuvat satunnaisesti valittujen ihmisryhmien haastatteluihin: onko joku perheestäsi kuollut viime vuosina sodan vuoksi?

Toisella puolella ovat John Sloboda ja muut ”uhrikeskeiset” tiedonkerääjät, joiden mielestä seuraukset ymmärretään sitä paremmin, mitä useammalle kuolleelle annetaan kasvot.

Tilastotieteilijöiden perustelut kuulostavat järkeenkäyviltä:

Ainoastaan satunnaisotannalla saadut tutkimustulokset voi yleistää luotettavasti. Iraq Body Countin kaltaiset ”passiiviseen tarkkailuun” perustuvat tietokannat ovat niin sanottuja mukavuusotoksia – niiden sisältöön ovat vaikuttaneet lukemattomat tekijät, kuten tiedonkerääjän huomiokyky ja tapahtumien laajuus (pommi-iskussa kuolleet huomataan todennäköisemmin kuin yksittäiset salamurhat). Koska otos ei ole satunnainen, sitä ei voi yleistää koko väestöön.

Ongelmana on se, että lähes kaikki kuolleisuustutkimuksiin perustuvat arviot sotien uhreista ovat menneet viime vuosina pieleen. Sitä ei ole kuitenkaan tunnustettu, päinvastoin. Yksi uhrikeskeisen tiedonkeruun kiivaimmista arvostelijoista on ollut amerikkalainen epidemiologi Les Roberts, joka johti jättimäiseen virhearvioon päätynyttä Irak-tutkimusta. Sattumoisin Robertsin käsialaa oli myös kyseenalaisena pidetty arvio Kongon sotien 5,4 miljoonasta kuolleesta.

”Bosniaa lukuun ottamatta emme ole löytäneet yhtään konfliktitilannetta, jossa passiivisella tarkkailulla olisi saatu tallennettua enemmän kuin 20 prosenttia kuolemista, jotka on mitattu väestöpohjaisilla menetelmillä”, Roberts kirjoitti vuonna 2006 lääketieteellisessä Lancet-lehdessä.

Robertsin tutkijaryhmän arvio Irakin sodan kuolonuhreista vuosilta 2003–2006 olikin noin 15 kertaa suurempi kuin Iraq Body Countin.

Sloboda ja hänen kollegansa myöntävät, että laskemalla uhreja yksitellen saadaan useimmiten vain vähimmäismäärä. Mutta sekin on parempi kuin posketon yliarvio.

”Kuolleisuustutkimukset ovat nopeita ja tuottavat aina jonkin vaikuttavan luvun”, Sloboda sanoo.

”Sellaiset luvut kiinnostavat toimittajia, kansalaisia ja niitä, joiden tarkoitusperät ovat poliittiset. Mutta jos sanotaan, että miljoona kuoli, pitää kysyä, missä ne miljoona nimeä sitten ovat. Mihin ne katosivat?”

Uutterasti laskemalla voi sitä paitsi päästä myös lopputulokseen, jota kukaan ei kiistä.

Esimerkiksi Bosniassa ja Kosovossa paikalliset ihmisoikeusjärjestöt ovat sotien jälkeen onnistuneet kirjaamaan kuolleet lähes viimeistä myöten. Syyrian kuolonuhriarviot taas paranivat huomattavasti, kun YK palkkasi niitä tekemään ihmisoikeustutkimuksiin erikoistuneen amerikkalaisen Benetech-firman, joka käyttää laskelmissaan Syyrian hallituksen ja neljän eri kansalaisjärjestön antamia tietoja.

Ja sitten on tietenkin Suomi.

 

Vuonna 2003, samoihin aikoihin kun Sloboda ja Dardagan käynnistivät Irak-projektiaan, Helsingissä Säätytalon pohjakerroksessa lopeteltiin toista suurhanketta.

Suomen sotasurmat 1914–1922 oli ollut ainutlaatuinen tutkimusprojekti. Dosentti Lars Westerlundin johtama kymmenhenkinen tutkijaryhmä apulaisineen oli uurastanut Säätytalon holvikaarten alla viisi ja puoli vuotta. Lopputuloksena oli tiedosto, jonka 39 950 kuolleesta yli 38 000 oli saanut surmansa vuoden 1918 sisällissodassa. Vain muutamia satoja nimiä puuttui.

Westerlundin ryhmä oli tehnyt säntillistä työtä. Se oli tilannut jokaiselta seurakunnalta kuolleiden ja haudattujen luettelot. Niitä oli saapunut 15 hyllymetrillistä. Lisäksi tutkijat olivat käyneet läpi jääkärimatrikkelin, vuoden 1918 sotavankilaitoksen arkiston, kirkkoherrojen vuonna 1919 kokoaman ”papiston tilaston” sekä niin sanotun terroritilaston, joka oli Suomen sosialidemokraattisen puolueen dokumentti punaisten henkilötappioista.

Kaikki kynällä merkityt tiedot oli viety tallennusohjelmaan. Jokaiselle surmansa saaneelle oli laadittu sähköinen henkilökortti. Lopuksi tietokannalle oli rakennettu hakujärjestelmä, jonka avulla saattoi vaikkapa selvittää, kuinka monta räätäliä oli kuollut maaliskuussa 1918.

”Jos olisi ollut rajattomasti rahaa, tallentaisimme vieläkin”, 63-vuotias Westerlund sanoo 11 vuotta myöhemmin. ”Aina löytyy lisää ja lisää.”

Luvut ovat häkellyttäviä: yhdeksän kuukauden aikana, tammikuusta syyskuuhun 1918, Suomessa tapettiin ihmisiä tiuhempaan kuin Syyriassa kuolee nyt. Sellainen joukkotuho on tulenarka aihe, ja Westerlund joutui pistämään peliin kaikki diplomaatin taitonsa.

”Viranomaisten ja valtatahojen mielenkiinto ei ole aina kovin suuri, vaikka on kulunut pitkäkin aika”, valkohapsinen dosentti muotoilee huolellisesti.

”Eräs syy aikajakson valintaan oli juuri se, että halusin pehmentää vuoden 1918 arkaluonteisuutta ottamalla mukaan ensimmäisen maailmansodan ja heimosodat.”

Suomalaisten hanke herätti mielenkiintoa maailmalla. Westerlund päätteli saamistaan yhteydenotoista, että monessa muussakin maassa haluttaisiin parantaa historian traumat antamalla uhreille vihdoin nimet.

Syy on tutkijan mielestä yksinkertainen.

”Kun tieto on kerran pantu paperille, se ei enää muutu.”

 

Mutta entä jos paperilla ei ole mitään? Entä jos historia on pyyhkäissyt menehtyneet mukaansa jälkeäkään jättämättä?

Aleppon joukkohauta palaa jälleen mieleen. Jos Syyria todella on niin hyvin edustettuna ruumiidenlaskijaverkostossa kuin John Sloboda ja hänen tutkijansa väittävät, jostain on pakko löytyä merkintä.

Päätän yrittää vielä kerran.

Every Casualtyn listalla on viisi syyrialaista kansalaisjärjestöä. Yksi pitää yllä interaktiivista uhrikarttaa, josta ei nyt ole apua. Kahdella muulla ei ole kuolleista yksilöityjä tietoja. Neljäs aikoo julkistaa tietokantansa vasta kun valta Syyriassa on vaihtunut.

Viidentenä listalla on Violation Documentation Center, ”Ihmisoikeusloukkausten dokumentaatiokeskus”, joka kerää tietonsa sairaaloista, omaisilta ja hautauksen toimittaneilta imaameilta.

Pienen penkomisen jälkeen löydän järjestön nettisivuilta, otsikon ”Marttyyrit” alta tietokannan ja naputan hakukenttään ”Aleppo 9-1-2013”.

Sivulla 7, tykkitulessa kuolleiden Mohammad Shamesin ja Abdulrahman Moustafa Abdulrahmanin välissä, on 12 kuolemantapausta:

”Nimi: Tuntematon. Status: Siviili. Sukupuoli: Mies. Alue: Behouth Elmeih. Kuolinsyy: Teloitus.”

Tässäkö he ovat?

Kirjoitan nopean sähköpostin järjestön tiedottajalle:

”Olin Aleppossa tuona päivänä ja löysin al-Islamiyah-hautausmaalta joukkohaudan, jossa oli 12 ruumista. Voisiko kyse olla samasta tapauksesta?”

Vastaus tulee yöllä:

”Luulen niin, mutta kysyn asiaa vielä kollegaltani.”

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin puhelimeeni kilahtaa ytimekäs viesti Alepposta:

”Hello Mr.

Kyllä, se on sama tapaus.”