Putin toivoi kauan, että Venäjä kutsuttaisiin Naton jäseneksi

SK:n arkistoista: Putin ei luota keneenkään muuhun kuin itseensä, sanoo Kremlin sisäpiiristä kirjan tehnyt toimittaja.
Eurooppa 30.6.2016 15:30
Venäjän presidentti Vladimir Putin puhui Saksan suurlähetystön koulun oppilaille Moskovassa 29. kesäkuuta 2016. © ALEXANDER ZEMLIANICHENKO / AP / Lehtikuva

Venäjän presidentti Vladimir Putin saapuu Suomeen ja tapaa presidentti Sauli Niinistön perjantaina 1. heinäkuuta. Millainen mies Putin on? Miten hän pääsi valtaan? Miksi hän kääntyi länttä vastaan?

Venäläistoimittaja Mihail Zygar kirjoitti Putinista ja hänen sisäpiiristään kirjan, joka kuvaa Putinin yli 15 vuotta kestänyttä valtakautta. Suomen Kuvalehden toimittaja Teppo Tiilikainen tapasi Zygarin Moskovassa ennen kuin kirja julkaistiin suomeksi.

”Putin ihaili ja pelkäsi Bushia”, Zygar paljasti. ”Putin piti Ukrainan oranssia vallankumousta Bushin aikaansaannoksena. Hän pelkäsi, että samanlainen alkaisi pian Venäjällä.”

Zygarin mukaan Putin odotti Yhdysvalloilta myönnytyksiä ja merkkejä kunnioituksesta. Sekin jutusta selviää, että Putinin lopullinen välienselvittely länsimaiden kanssa alkoi Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007.


Vladimir Suuren pettymykset

Miksi Putin kääntyi länttä vastaan?

 

Sen unettoman yön Putin vietti Novo-Ogarjovossa lähimpien neuvonantajiensa seurassa: puolustusministeri Sergei Šoigun, turvallisuusneuvoston sihteerin Nikolai Patruševin, FSB:n johtajan Aleksandr Bortnikovin ja presidentinhallinnon johtajan Sergei Ivanovin.

”Sanoin kaikille kollegoilleni, ja heitä oli neljä, että tilanne on mennyt Ukrainassa sellaiseksi, että meidän on pakko aloittaa toiminta Krimin palauttamiseksi Venäjälle. Koska emme voi hylätä tätä aluetta ja siellä eläviä ihmisiä kohtalon armoille, nationalistien jyrän alle.”

Katkelma on toimittaja Mihail Zygarin, 35, kirjasta, joka ilmestyy huhtikuussa Suomessa nimellä Putinin sisäpiiriNyky-Venäjän lyhyt historia. Teos kuvaa presidentti Vladimir Putinin yli 15 vuotta kestänyttä valtakautta ja sen on suomentanut Jukka Mallinen.

Kirjan alkuperäinen nimi Vsia kremlevskaja ratj (Koko Kremlin sotajoukko) mukailee amerikkalaisen Robert Penn Warrenin 1940-luvulla kirjoittaman romaanin All the Kings Men venäjänkielistä nimeä. Kannessa ei ole Putinin kuvaa eikä nimeä, sillä venäläinen kustantaja pelkäsi Kremlin reaktioita.

Pelko oli tällä kertaa turha. Zygarin teosta saa myydä vapaasti ja se kohosi viime syksynä yllättäen Venäjän myyntilastojen kärkeen.

Mihail Zygar Dožd-tv:n uutisstudiossa. Zygarin kirja nousi Venäjällä myyntitilastojen kärkeen.

Mihail Zygar Dožd-tv:n uutisstudiossa. Kuva Petri Kaipiainen

Tumma puvuntakki, valkoinen paita ja kravatti, tiukat farkut. Mihail Zygar ei vastaa perinteistä kuvaa boheemista venäläiskirjailijasta tai intellektuellista. Hän on pukeutunut länsimaiseen bisnestyyliin ja puhuu sujuvaa englantia television tähtitoimittajan rutiinilla.

Tapaamme ravintola Ugoljokissa hänen kotikadullaan Bolšaja Nikitskajalla. Täällä on hyvä pohtia Kremlin salaisuuksia, sillä Punaiselle torille on matkaa vain kilometri.

Zygar kuuluu Venäjän tunnetuimpiin toimittajiin. Hän on seurannut pitkään Venäjän politiikkaa päivälehti Kommersantin ja Venäjän Newsweekin toimittajana sekä riippumattoman Dožd-television päätoimittajana.

Putinin sisäpiiri perustuu huolelliseen taustatyöhön sekä johtavien poliitikkojen ja liikemiesten haastatteluihin, joita Zygar on tehnyt seitsemän viime vuoden aikana. Kirja on kirjoitettu viileän analyyttisesti helposti luettavaan journalistiseen tyyliin.

Zygar kertoo, mitä Kremlissä on tapahtunut 2000-luvulla. Hän selittää uskottavasti, miksi Putin luopui liberaaleista uudistuksista ja kääntyi länsimaita vastaan.

Zygarin mukaan Putinilla ei ole ollut missään vaiheessa selkeää suunnitelmaa tai strategiaa. Hän on yksinkertaisesti reagoinut ulkoisiin ärsykkeisiin ja toiminut tilanteen mukaan.

”Putin ei luota keneenkään muuhun kuin itseensä”, Zygar sanoo.

Putin ei silti tee päätöksiä yksin. Hän kuuntelee läheisiä avustajiaan, kuten presidentinhallinnon päällikköä Sergei Ivanovia ja turvallisuusneuvoston puheenjohtajaa Nikolai Patruševia, mutta he ajattelevat samalla tavalla kuin hän. Myös he pitävät Yhdysvaltoja vihollisena ja oppositiopoliitikkoja maanpettureina.

 

Zygarin mukaan Putinista tuli Venäjän valtias sattumalta. Kaikki sai alkunsa kesällä 1999, kun presidentti Boris Jeltsinin lähipiiri ryhtyi etsimään seuraajaa väsyneelle ja sairastelevalle presidentille. He halusivat varmistaa, että seuraaja turvaisi heidän etunsa ja turvallisuutensa.

Putin oli tuolloin 47-vuotias turvallisuuspalvelu FSB:n johtaja. Hän oli niittänyt mainetta Pietarissa liberaalin kaupunginjohtajan Anatoli Sobtšakin oikeana kätenä, mutta suurelle yleisölle hän oli täysin tuntematon. Presidentinhallinnon päällikkö Aleksandr Vološin komennettiin rakentamaan Putinin tueksi uutta puoluetta.

Hankkeen kummisedäksi saatiin Jeltsinin lähipiiristä upporikas liikemies Boris Berezovski, jota kutsuttiin Kremlin harmaaksi kardinaaliksi. Hän matkusti keskeisten kuvernöörien luokse ja taivutteli heitä Putinin tueksi.

Operaatio onnistui täydellisesti. Putin nousi myös äänestäjien suosikiksi ja sai maaliskuun presidentinvaaleissa 53 prosenttia äänistä.

Länsimaita varten Putinille rakennettiin uusi imago: nuori ja tarmokas juristi, asiantunteva ja itsevarma, mutta avoin ja ystävällinen.

Putin nosti pääministeriksi Mihail Kasjanovin, Jeltsinin ”perheen” uskotun miehen, joka oli tottunut neuvottelemaan Kansainvälisen valuuttarahaston ja muiden luottolaitosten kanssa. Valtiovarainministeriksi tuli liberaali ekonomisti Aleksei Kudrin ja talousministeriksi German Gref. Putin tunsi molemmat jo Pietarin ajoilta.

Länsimaiden johtajien silmissä alku oli lupaava. Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton kuvasi Putinin hallitusta ”ensiluokkaiseksi joukkueeksi”.

Kasjanov, Kudrin ja Gref keskittyivät talouden uudistamiseen. He ajattelivat, että Venäjä olisi sen jälkeen valmis demokratiaan, ehkä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

Zygarin mielestä se oli paha virhe. ”He eivät ottaneet huomioon sitä, että valta kiehtoi Putinia niin paljon, ettei hän olisi enää valmis luopumaan siitä.”

Vaalikampanjan rahoittajiin kuulunut pankkiiri Sergei Pugatšov kertoo kirjassa, että uusi elämäntyyli ja presidentin etuoikeudet imartelivat Putinia. Korkeatkin virkamiehet elivät siihen aikaan Venäjällä vaatimattomasti. He eivät voineet uneksiakaan huviloista, purjeveneistä ja yksityisistä lentokoneista, jotka kuuluvat nykyisin eliitin arkipäivään.

 

Hallituksella oli onnea matkassa. Raakaöljyn maailmanmarkkinahinta alkoi nousta vauhdilla. Kudrin pystyi rakentamaan ylijäämäisen budjetin ja maksamaan raskaat ulkomaanvelat etuajassa.

Putin aloitti kautensa ujostellen, mutta tyyli muuttui nopeasti. Hän alkoi kahmia valtaa itselleen eikä sietänyt kritiikkiä. Hän ryhtyi panemaan kuriin Jeltsinin kaudella valta-asemiin nousseita oligarkkeja ja heidän omistamiaan tiedotusvälineitä.

Vladimir Gusinski pidätettiin ja ajettiin maanpakoon. Myös Berezovskille tuli ajolähtö.

Zygarin mukaan Putin piti alusta alkaen tiiviisti yhteyttä entiseen työantajaansa FSB:hen: sen työntekijöitä alkoi kohota johtaville paikoille Moskovassa. Ryhmää kutsuttiin Venäjän tiedotusvälineissä silovikeiksi. Nimi vakiintui myöhemmin myös kansainväliseen lehdistöön kuvaamaan turvallisuuspalveluissa ja armeijassa uransa luoneiden vanhoillisten ja nationalististen vallankäyttäjien joukkoa.

Tärkein heistä oli presidentinkanslian johtaja Igor Setšin, joka seisoi presidentin edessä aina asennossa. Setšiniä pidettiin vielä tuolloin pikkuvirkamiehenä. Hän järjesteli Putinin tapaamisia ja kantoi hänen salkkuaan. Hänellä oli kuitenkin arvovaltaa FSB:ssä, joten hän pystyi vaikuttamaan moniin henkilövalintoihin.

Setšinin ympärille muodostui pikkuhiljaa KGB:ssä palvelleiden ja Putinin jo Pietarissa tunteneiden vanhojen ystävien epämuodollinen piiri. He päättivät pakottaa Jeltsinin kaudella rikastuneet oligarkit jakamaan osan omaisuudestaan.

Putin määritteli suhteensa oligarkkeihin kesällä 2001 järjestetyillä šašlikki-illallisilla. Hän oli kutsunut Novo-Ogarjovossa sijaitsevalle huvilalleen kymmenkunta johtavaa liikemiestä kertoakseen heille uusista pelinsäännöistä. Sanoma oli selvä: liikemiehet saavat rikastua, kunhan he eivät puutu politiikkaan.

Mukana oli myös Venäjän toiseksi suurimman öljy-yhtiön Jukosin omistaja ja pääjohtaja Mihail Hodorkovski. Häntä pidettiin Kremlissä kaikkein vaarallisimpana, sillä hän rahoitti oppositiopuolueita ja lobbasi duumassa parlamentaarisen järjestelmän puolesta.

Hodorkovski ei pelästynyt Putinin puheista. Hän kehitti Jukosista Venäjän nykyaikaisimman yhtiön ja neuvotteli sen yhdistymisestä toisen venäläisen öljy-yhtiön Sibneftin kanssa. Lopullisena päämääränä oli yrityskauppa amerikkalaisisen Exxon-Mobililen tai Chevronin kanssa.

Vuonna 2003 silovikit katsoivat, että Hodorkovski oli mennyt liian pitkälle. Hänen yhtiökumppaninsa Platon Lebedev pidätettiin ja Jukosissa aloitettiin rikostutkinta. Hodorkovskille tarjottiin mahdollisuutta lähteä Berezovskin ja Gusinskin perään ulkomaille, mutta hän kieltäytyi.

Hodorkovski oli tuolloin voimansa tunnossa. Hän oli Venäjän rikkain mies ja hänestä oli tullut muutamassa kuukaudessa koko liberaalin älymystön suosikki.

Lokakuussa Hodorkovski pidätettiin Novosibirsksin lentokentällä. Zygarin mukaan hänen kohtalokseen koituivat avomieliset puhelinkeskustelut. Hän vähätteli toistuvasti Putinia aavistamatta, että Setšin toimitti puheluista koostettuja printtejä päivittäin presidentin työpöydälle.

 

Hodorkovskin pidätystä seurannut oikeudenkäynti kuohutti koko maailmaa. Hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen ja passitettiin siperialaiselle vankileirille.

Sen jälkeen Setšin kaappasi monimutkaisella operaatiolla Jukosin parhaat osat ja liitti ne valtiolliseen Rosneft-yhtiöön. Putin nosti Setšinin myöhemmin Rosneftin pääjohtajaksi, vaikka hänellä ei ollut öljyalalta minkäänlaista kokemusta.

Putin armahti Hodorkovskin Sotšin olympiakisojen alla joulukuussa 2013 ja hän elää nykyisin Sveitsissä. Häntä vastaan on kuitenkin vireillä uusia syytteitä murhasta. Venäjä antoi helmikuussa Hodorkovskista kansainvälisen pidätysmääräyksen, mutta Interpol torjui sen poliittisena.

Hodorkovskin tuomio ja Jukosin kaappaus muuttivat voimasuhteita Venäjän politiikassa. Kremlin pääideologi Aleksandr Vološin erosi tehtävästään. Hänen tilalleen nostettiin Vladislav Surkov, joka kehitteli nopeasti ”suvereenin demokratian” käsitteen kuvaamaan Putinin autoritaarista hallintojärjestelmää.

Myös pääministeri Kasjanov joutui lähtemään. Zygarin mukaan Setšin ja tämän apulaiset olivat tehneet Putinille useita ilmiantoja, joiden mukaan hän oli avainhenkilö salaliitossa presidentin syrjäyttämiseksi.

Seuraavista vuosista tuli Venäjän eliitin kultakausi. Öljyn hinta jatkoi kohoamistaan, ja virkamiehet järjestelivät uskomattomia etuoikeuksia ystävällismielisille liikemiehille. Yleisin lahjonnan muoto olivat ulkomaille suuntautuneet lomamatkat. Vastapalvelukseksi saatiin miljoonien dollarien sopimuksia.

Myös kansalaiset vaurastuivat. Tapahtui todellinen Putinin talousihme. Venäläiset nousivat ensimmäistä kertaa kuluttajina maailman kärkeen hankkiessaan kilvan uusia iPhoneja, taulutelevisioita ja autoja.

Suuriin kaupunkeihin ilmestyi supermarketteja, monisalielokuvateattereita, keilaratoja, ravintoloita ja yöklubeja. Venäläiset alkoivat lomailla suurin joukoin ulkomailla.

Eliitti lensi yksityiskoneilla juhlimaan Ranskan Rivieralle ja Alpeille. Roman Abramovitšilla oli kallein huvipursi, ja Mihail Prohorov järjesti kohutuimmat illanvietot mallityttöjen kanssa.

Moskovassa seurapiirien kantapaikka oli ravintola Mario, jonka toinen kerros suljettiin aina Putinin tullessa illallisille. Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov suosi italialaista ravintola Antinoria. Zygarin mukaan hänelle suljettiin koko ravintola.

 

Mihail Zygar kuului pitkään pääministeri Dmitri Medvedevin luottotoimittajiin, joille hän myönsi vuosittain haastattelun Kremlissä. Viime joulukuussa Zygaria ei kuitenkaan kutsuttu enää mukaan.

”Medvedev oli erittäin tyytymätön kirjaani”, Zygar kertoo.

Hän uskoo, että Medvedev pyrki tosissaan Venäjän uudistajaksi vuonna 2008, kun Putin nosti hänet tilalleen yhden kauden sijaishallitsijaksi. Putin halusi noudattaa perustuslakia, joka rajaa presidentin kaudet kahteen. Zygarin mukaan Putinille on juristina tärkeää, että hänen toimensa näyttävät lain näkökulmasta moitteettomilta.

Medvedevin avustajat Vladislav Surkov ja Natalia Timakova ryhtyivät luomaan päämiehelleen liberaalin ja modernin presidentin imagoa. Tavoitteena oli, että hän muistuttaisi jossakin määrin Yhdysvaltain presidenttiä Barack Obamaa. He avasivat Medvedeville videoblogin sekä Twitter- ja Facebook-tilit ja ostivat hänelle iPhonen ja iPadin.

Georgian sodan jälkeen Medvedevin tiimi joutui toteuttamaan kahta täysin vastakkaista päämäärää. Venäläisille piti osoittaa, että Medvedev oli vahva ja itsenäinen, ja että hän oli antanut käskyn sodan aloittamisesta neuvottelematta Putinin kanssa. Maailmalle piti antaa samaan aikaan kuva, että Putin on vastuussa sodasta, ja että Medvedev on uuden tyyppinen poliitikko, jolla ei ole sotimisen kanssa mitään tekemistä.

Taktiikka johti törmäyskurssille Putinin kanssa.

Riidasta tuli julkinen maaliskuussa 2011, kun Medvedev asettui tukemaan länsimaiden suunnittelemaa lentokieltovyöhykettä Libyan kriisin rauhoittamiseksi.

Putin piti päätöstä anteeksiantamattomana heikkoutena. Medvedev sai kuulla Putinin kannan vasta myöhemmin televisiouutisissa, kun tämä nimitti lentokieltovyöhykettä koskevaa YK:n päätöslausumaa ”keskiaikaiseksi kutsuksi ristiretkelle”.

Medvedev kauhistui. Hän ei ollut keskustellut päätöksestä etukäteen Putinin kanssa ja tiesi tehneensä virheen. Julkinen höykytys pakotti hänet kuitenkin vastaamaan ja hän teki sen vielä samana päivänä. Hän korosti televisiokameroiden edessä opettavaisesti, ettei kansainvälisessä politiikassa pitäisi käyttää ristiretken kaltaisia ilmauksia.

Valtiollisten televisiokanavien johtajat olivat ihmeissään. He eivät tienneet, voiko presidentin ja pääministeri avoimesta riidasta kertoa julkisesti. Myöhemmin samana päivänä saatiin vastaus Putinin kansliasta: pääministerin lausunto tulee unohtaa, sillä ulkopolitiikasta vastaa presidentti.

Nyt myös Medvedevin avustajat ymmärsivät tilanteen vakavuuden. Putin oli tunnustanut mielenosoituksellisesti tappionsa ja perääntynyt. Se merkitsi, että hän ei unohtaisi kiistaa.

Putin suhtautui muutenkin epäluuloisesti Medvedevin pyrkimyksiin. Kesän lopulla hän kutsui tämän kalaan Astrakanin alueella sijaitsevaan lomakeskukseen ja paljasti suunnitelmansa: hän ottaisi presidentinviran takaisin, kun Medvedevin kausi päättyy. Medvedev alistui päätöksen vastentahtoisesti.

Vuosien 2011–12 suuret mielenosoitukset olivat Putinille vaikeaa aikaa. Hän oli epäillyt Yhdysvaltain johtamaa salaliittoa jo Ukrainan oranssin vallankumouksen aikana, ja nyt samanlainen vallankumous lähestyi Kremliä.

Putin epäili kaikkia. Hänelle kannettiin raportteja Medvedevin avustajien puhelinkeskusteluista, joista kävi ilmi, että monet presidentinhallinnon työntekijät tukivat mielenosoittajien vaatimuksia.

Zygarin mukaan protestiaalto katkeroitti Putinin. Hän katsoi keskiluokan pettäneen hänet, vaikka juuri hän oli antanut heille vakauden, hyvinvoinnin ja mahdollisuuden matkustella ulkomailla. Ja mikä pahinta, mielenosoittajat pitivät Medvedeviä parempana presidenttinä kuin häntä.

”Putin haluaa, että häntä kunnioitetaan ja rakastetaan”, Zygar sanoo. ”Mutta nyt ihmiset nauroivat hänelle ja tekivät pilkkaa hänen kasvoleikkauksistaan.”

Vaalien jälkeen Putin päätti lopettaa mielenosoitukset lyhyeen. Valvontaa kiristettiin. FSB oli valmiina toukokuussa 2012, kun kymmenettuhannet ihmiset kokoontuivat Bolotnajan aukiolle osoittamaan mieltään Putinin kolmannen kauden virkaanastujaisten aattona.

Zygarin mukaan mielenosoituksen järjestelykomiteassa oli kavaltaja. Vasemmistorintaman avustaja Konstantin Lebedev oli turvallisuuspalvelujen agentti. Opposition suunnitelmat olivat FSB:n tiedossa.

Mielenosoittajat joutuivat tarkasti suunniteltuun ansaan. Poliisi katkaisi kulkueen matkan, ja tungoksessa syntyi ensimmäinen vakava yhteenotto mielenosoittajien ja poliisien välillä. Kymmenille mielenosoittajille luettiin myöhemmin syytteet ”joukkomellakasta”. Monet heistä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Venäjän presidentti puhuu kansalle joulukuussa 2012.

Venäjän presidentti puhuu kansalle joulukuussa 2012.

Tapaamme Zygarin uudelleen Dožd-television toimituksessa, joka sijaitsee Pohjois-Moskovassa vajaan kymmenen kilometrin päässä ydinkeskustasta. Hän valmistautuu parhaillaan kello 17 alkavaan ajankohtaislähetykseen, jossa puidaan Saudi-Arabian roolia Lähi-idässä.

Dožd seurasi aktiivisesti vuosien 2011–12 mielenosoituksia, ja viranomaiset ovat häirinneet siitä lähtien kanavan toimintaa. Pari vuotta sitten kaikki suurimmat kaapelitelevisio-operaattorit painostettiin lopettamaan yhteistyö Doždin kanssa, ja yhtiö menetti silloiset toimitilansa. Uudet tilat löytyivät kuitenkin entiseltä teollisuusalueelta, joka muistuttaa Kaapelitehtaan tai Teurastamon aluetta Helsingissä.

Zygar kuuluu Doždin perustajiin. Hän sai kirjansa vuoksi potkut päätoimittajan paikalta, mutta jatkaa edelleen toimittajana ja kommentaattorina.

”Dožd on tavallaan minun lapseni”, Zygar sanoo. ”Olin päätoimittaja, mutta en ollut omistaja, joten minun on kunnioitettava omistajien tahtoa.”

Zygar sanoo ymmärtävänsä, että omistajat ovat huolissaan yhtiön maineesta, sillä he haluavat ansaita rahaa. Hänelle itselleen tärkeintä on kuitenkin ohjelmien sisältö.

”En halua, että kanavasta tulee konservatiivinen, tai että se alkaisi toistaa itseään.”

Zygar aikoo keskittyä seuraavaksi Venäjän vallankumousta käsittelevän kirjan kirjoittamiseen. Hän pitää aihetta tärkeänä, sillä Venäjän historiankirjoitus on pelkkää propagandaa. Siksi myös Putinin tarina on tärkeä kertoa oikein.

Zygarin mukaan Putin lähti ensimmäiseen presidenttikauteensa täysin varmana siitä, että hän pystyy luomaan hyvät suhteet länsimaihin. Hän tapasi valtionpäämiehiä ja ulkoministereitä ja yritti selittää heille Venäjän erikoisluonnetta ja ongelmia.

Putin piti esikuvanaan Britannian pääministeriä Tony Blairia. Myöhemmin tärkeäksi roolimalliksi tuli Yhdysvaltain presidentti Georg W. Bush.

”Putin ihaili ja pelkäsi Bushia”, Zygar sanoo. ”Putin piti Ukrainan oranssia vallankumousta Bushin aikaansaannoksena. Hän pelkäsi, että samanlainen alkaisi pian Venäjällä.”

Bush ja Blair arvostelivat jatkuvasti Venäjää, suhteet viilenivät pikkuhiljaa. Uudeksi ystäväksi löytyi Italian pääministeri Silvio Berlusconi, joka ei saivarrellut turhia.

”Berlusconi on samanlainen machomies kuin Putin, he ymmärsivät heti toisiaan.”

Miehet seurustelivat myös perheittäin. Putin lomaili tyttäriensä kanssa Berlusconin huvilalla Caprilla, ja Berlusconi kävi Moskovassa perheillallisilla.

Myös liikeasiat yhdistivät miehiä. Italialainen energiakonserni ENI loi noina vuosina etuoikeutetut suhteet Venäjän kaasujättiin Gazpromiin. ENI oli myös ainoa ulkomainen yhtiö, jonka sallittiin ostaa pieni osa tuhotusta Jukosista.

Vuosien mittaan toiseksi luotetuksi ystäväksi tuli Saksan liittokansleri Gerhard Schröder. Hän siirtyi poliittisen uransa jälkeen venäläis-saksalaisen kaasuputkiyhtiön Nord Streamin hallintoneuvoston puheenjohtajaksi ja tuhosi samalla maineensa.

Putinin suhde Schröderin seuraajaan Angela Merkeliin on ollut vaikea. He yrittivät sopeutua toisiinsa, mutta Putin hermostui pian Merkelin periaatteellisuuteen.

Putinille oli kerrottu, että Merkel pelkää koiria. Hän toi sen vuoksi Sotšin residenssissin neuvotteluihin vuonna 2007 mustan labradorinnoutajansa Konin ja otti sen mukaan jopa lehdistötilaisuuteen. Merkel oli kauhuissaan ja raivoissaan.

 

Putin toivoi pitkään, että Venäjä kutsuttaisiin Naton jäseneksi. Hän odotti Yhdysvalloilta myönnytyksiä ja merkkejä kunnioituksesta. Niitä ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan Putin sai kuunnella moitteita sananvapauden puutteista, Hodorkovskin tuomiosta ja Tšetšenian sodasta.

Putinia ärsyttivät Yhdysvaltain suunnitelmat ohjuspuolustusjärjestelmän kehittämiseksi Keski-Eurooppaan. Mutta kaikkein pahinta oli se, että Nato näytti pyrkivän laajentumaan itäisen Keski-Euroopan jälkeen entisiin neuvostotasavaltoihin Georgiaan ja Ukrainaan.

Lopullinen välienselvittely länsimaiden kanssa alkoi Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007. Zygarin mukaan Putin ja hänen luottomiehensä Sergei Ivanov olivat päättäneet antaa presidentti Bushille kunnon opetuksen. Putin oli valmistellut puheen, joka alkoi sarjalla hyökkäyksiä Yhdysvaltoja vastaan.

Münchenin konferenssin jälkeen Venäjän ulkopolitiikka muuttui aggressiiviseksi ja arvaamattomaksi. Putin oli kiusannut Georgiaa ja Moldovaa länsimyönteisen politiikan takia ja kieltänyt sikäläisten viinien tuonnin Venäjälle. Seuraavaksi kohteeksi otettiin Viro, joka oli päättänyt siirtää neuvostosotilaiden muistomerkin Tallinnan keskustasta sotilashautausmaalle kaupungin ulkopuolelle.

Georgian sota syttyi 2008, ja vuonna 2014 valloitettiin Ukrainaan kuuluva Krimin niemimaa.Venäjä erotettiin valtauksen jälkeen rikkaiden teollisuusmaiden G8-ryhmästä. Samalla Putin menetti paikkansa maailman johtajien rinnalla myös monissa muissa kansainvälisissä kokouksissa.

Marraskuussa 2014 Putin sai poikkeuksellisen jäätävän vastaanoton maailman rikkaimpien maiden G20-kokouksessa Australiassa. Häntä ei sijoitettu perinteisessä ryhmäkuvassa keskelle presidentti Obaman tai Kiinan Xi Jinpingin rinnalle, vaan reunalle, Etelä-Afrikan presidentin viereen.

Mielenosoitus jatkui lounaalla. Putin sai syödä yksin, kaikki muut tärkeät johtajat oli sijoitettu toisiin pöytiin.

Seuraavana päivänä Putin lensi kotiin odottamatta kokouksen päättymistä, hän ei osallistunut edes työaamiaiselle. Hän selitti toimittajille, että hänen oli ehdittävä kotiin nukkumaan ennen seuraavaa työpäivää Kremlissä.

Epämiellyttävä tunne kansainvälisestä eristyksestä syveni. Vielä yksi symboli tuli seuraavasta Münchenin turvallisuuskonferenssista helmikuussa 2015. Sali räjähti ulkoministeri Sergei Lavrovin puheen aikana kaksi kertaa hohotukseen. Venäjän ulkopolitiikan argumentteja ei otettu vastaan häijyin välihuudoin eikä edes vihellyksin, vaan naureskellen.

Ministeri suuttui, hän oli menettää hermonsa ja päätti puheensa loukkaantuneena: ”Voitte nauraa, nauru pidentää ikää”. 

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 12–13/2016.