Nyt kisoihin me mennään, Riven johdolla!
Suomen jalkapallomaajoukkue on matkalla ensi kertaa arvokisoihin. Katsomossa historiaa on jo tehty: suomalaiset ilmaisevat tunteitaan laulamalla.
Yhtäkkiä kiirii huuto: ”Oi Suomi on!” Muissa pöydissä vastataan: ”Oi Suomi on!”
Laulu jatkuu kuorona.
”Oi Suomi on niin ihana. On meillä sauna, viina ja kirves. Oi Suomi on niin ihana.”
Cafe Titossa Sarajevossa suomalaiset kantavat olutta pöytiin. Kebabgrilli käryää keskellä terassia.
Partisaanijohtaja tuijottaa kymmenissä kuvissa kahvilan seinillä. Marsalkka Tito on yhä monen sankari. Jugoslavian Kekkonen, joka piti Balkanin kansat yhdessä.
Huomenna, 12. lokakuuta, koittaa Suomen jalkapallohistorian tärkein peli.
Huuhkajat on kahden voiton päässä EM-kisoista. Ennen Bosnia-ottelua Suomi on pelannut tällä vuosituhannella 106 EM- ja MM-karsintaottelua: 39 voittoa, 25 tasapeliä, 40 tappiota. Tilasto on yllättävän hyvä. Silti ensimmäinen arvoturnaus on jäänyt haaveeksi.
Onnettomasti alkaneita karsintoja, liikaa tasapelejä, kirveleviä viime hetken tappioita.
Pohjoiskaarre – Suomen fanikatsomo koti- ja vieraspeleissä – on kokenut tuskaa ja häpeää. Kannattajien epävirallinen tunnuslaulu on Tommi Läntisen Via Dolorosa. Kärsimystiestä väännetään sarkastisia vitsejä. Huumori suojaa pilkalta – ja uusilta pettymyksiltä.
Maajoukkueen kannattajayhdistys perustettiin 2002. Nyt jäsenmäärä lähestyy jo neljäntuhannen rajaa. Menestys EM-karsinnoissa ja Kansojen liigassa on nostattanut jalkapallohurmoksen.
Yhdistyksen riveissä on myös presidentti Sauli Niinistö, Palloliiton entinen puheenjohtaja.
Titossa kojulle ilmestyy kaksi uutta jäsentä.
Partasuinen on kirjailija Tuomas Kyrö ja sänkiposkinen elokuvaohjaaja Dome Karukoski.
Kyrö sovittaa vieraspeliin ensi kertaa tehtyä fanipaitaa.
Rinnan kohdalle on painettu huuhkaja. Petolintu liitää Mostarin kuulun sillan yllä, valmiina iskemään.
Bosnia-ottelun liput tulivat verkkokauppaan tiistai-iltana 20. elokuuta. Kannattajayhdistyksen serveri kaatui välillä. Silti kiintiö, 300 lippua, myytiin loppuun 27 minuutissa.
Mies valkoisissa Adidas-lenkkikengissä heiluttelee lippua ja siunaa onneaan.
”I was really lucky.”
Keith Mylläri, 42-vuotias putkifirman pomo, on lentänyt Lontoosta Sarajevoon.
Vaimo on suomalainen. Ruisleipä, salmiakki, mämmi, Huuhkajat. Kaikki kelpaavat. Mutta britti ei ole käynyt yhdessäkään Suomen maajoukkueen kotipelissä.
Vain away games, vierasotteluita vuodesta 2013.
Matkalla tapaa sitoutuneimmat kannattajat. Samat naamat ja kaulahuivit, vain baarit ja stadionit vaihtuvat.
”Vieraspeleissä tuntee todellista toveruutta, yhteenkuuluvuutta.”
”Melkein kuin kannattaisi seurajoukkuetta.”
Pikkupoikana Keith kulki isän kanssa West Hamin peleissä. Lauantairituaali, jolloin kausikorttilaiset tapasivat toisensa pubissa ennen ottelua.
Pienellä lontoolaisseuralla ja pienen maan maajoukkueella on paljon yhteistä.
Underdog, Mylläri sanoo. Altavastaaja.
”Kun voitto tulee, se maistuu sitäkin suloisemmalta.”
Pitkästä aikaa ilmassa on toivoa, uskoakin, Mylläri sanoo. Kovaan ääneen kisapaikkaa ei vielä julisteta.
”Olisi katastrofi, jos nyt epäonnistuisimme.”
Sade piiskasi Helsingin Olympiastadionia.
Lokakuun 11. päivän iltana 1997 Suomi ja Unkari pelasivat ratkaisevaa ottelua. Voitolla kotijoukkue etenisi jatkokarsintaan, historiallisen lähelle MM-kisoja.
Reilut 31 000 katsojaa räjähti toisella puoliajalla. Ottelun 62. minuutilla Antti Sumiala pukkasi kulmapotkusta kotijoukkueen johtoon.
Kaatosade huuhteli vihdoin pettymyksen kyyneleet.
Viisi jäljellä, viisi jäljellä!
Lukiolainen Joni Haltia karjui muiden kannelmäkeläispoikien mukana.
Lisäaika. Unkarin kulmapotku. Märällä nurmella pallo pomppi viiden suomalaispelaajan kautta omaan maaliin.
Tyrmistys hiljensi stadionin. 1–1.
Kun erotuomarin pilli soi, pulloja ja sateenvarjoja lensi kentälle. Vessoissa rikottiin lavuaareja, potkittiin hajalle pönttöjä. Pihalla tuhottiin kukkaistutuksia, roskapönttöjä poltettiin.
Stadionilla kuului huutoja: ”Mellakka, mellakka!”
Haltian porukka juoksi portista ulos, laski mahallaan nurmikkoa pitkin. Millään ei ollut mitään väliä.
Teki mieli raivota, itkeä, juoda pettymys pois.
Joni Haltia, nyt 38-vuotias pörssiyhtiön myyntipäällikkö, on yhä maajoukkueen kannattaja.
”Minuutissa totaalisesta euforiasta totaaliseen masennukseen.”
”Se on tämän jutun suola.”
Pohjoiskaarteessa ottelu on kahden tunnin karnevaali, jossa jalkapallo jää sivurooliin.
Marssilla stadionille uhotaan ja avataan ääntä. Kun Maamme soi, kaulaliinat nousevat pään päälle.
Ottelun aikana sinivalkoinen lauma seisoo, huojuu ja pomppii. Rytmikkäitä taputuksia, huutoja, lauluja. Paitoja riisutaan, huiveja kieputetaan ilmassa.
Muovituopit lentävät, kun maali syntyy. Kaljasateessa halataan vieruskaveria, tuttua tai tuntematonta.
”Paikan päällä fudis on puhtaasti tunnetta”, Joni Haltia sanoo.
”Moni katsoo matsin uudestaan himassa.”
Toisinaan kannattajat ovat kääntäneet peukalot alas. Palloliittoa tai päävalmentajaa, mutta ei koskaan pelaajia vastaan.
Äänimyrsky on joukkueen 12. pelaaja. Etenkin Suomelle, jolla ei ole liiemmälti kansainvälisiä huippupelaajia.
”Pelaajien täytyy tuntea olevansa rakastettuja joka ikisessä pelissä”, Haltia sanoo.
”Silloin ne pystyy antaa parhaansa.”
Pienessä maassa joukkueen tähdet ovat lähellä kannattajia. Syyskuussa 2010 Suomi oli aloittanut taas EM-karsinnat onnettomasti: vierastappio Moldovalle. Sami Hyypiä oli lentänyt ulos punaisella kortilla.
Lentokentällä joukkueen kapteeni kertoi kannattajille, että lopettaa pian uransa maajoukkueessa.
Hän pyysi tappiota anteeksi ja kysyi, miten voi hyvittää surkean pelin. Haltia toivoi paitaan joukkueen nimikirjoituksia. Olkoon se miun rangaistus, Hyypiä sanoi.
Hän kääntyi ja keräsi nimet saman tien.
Katso video: Näin ”Oi Suomi on” raikuu Pohjoiskaarteessa.
Sarajevon kaduilla sinivalkoisia kaulaliinoja kantavat kantasuomalaiset. He ovat pääosin 20–40-vuotiaita miehiä, joukossa myös naisia.
Suomea ovat edustaneet taitavat pelaajat, joiden sukujuuret ovat Venäjällä ja täältä Balkanilta. Alexei ja Roman Eremenko, Perparim Hetemaj ja Shefki Kuqi.
Maahanmuuttajia ei näe Pohjoiskaarteessa.
”Sinivalkoinen, se on väri meidän sydänten”, fanikatsomo laulaa. Isänmaallisuus on iloista, oman joukkueen kannattamista. Vastustajien pelaajia ärsytetään vähän. Vielä vähemmän rähinöidään kaduilla.
Kesäkuussa 2009 sattui jotain poikkeuksellista. Suomen ja Venäjän kannattajien marssi puhkesi väkivallaksi Helsingin Mannerheimintiellä. Venäläiset tulivat yksitellen, uhosivat tuhansien marssivien suomalaisten edessä. Tappeluhan siitä tuli.
Britanniassa huligaaneja kutsutaan kasuaaleiksi. 1980-luvulla työväenluokkaiset tappelijat livahtivat stadioneille pukeutumalla merkkivaatteisiin. Syntyi pukeutumiskoodi, casual style.
Jalkapallomuotia näkee myös reissaavien suomalaisten yllä: Stone Island, Fred Perry, Henry Lloyd.
Päätykatsomoiden vihkiytyneimmät fanit ovat ultria.
Itä-Euroopassa, myös Bosnia ja Hertsegovinassa, ultrat saattavat haastaa riitaa. Siksi suomalaisetkin eristetään paikallisista faneista.
Suomessa on pieni joukko ultria, seurakannattajia, jotka hakevat joskus kahakoita, myllyjä.
Huuhkajien pelit eivät heitä edes kiinnosta.
Vieraalla maaperällä suomalaisista tulee Suomi-paita päällä sukulaissieluja. On kaksi kirjoittamatonta sääntöä: ammatteja ja varallisuutta ei udella, politiikkaa ei puhuta.
Ei haluta, että yhteisöllisyys kärsii.
Jalkapallopuritaanit ovat ammentaneet lajikulttuuria lapsesta asti. On pelattu itse. Tai vähintään katsottu Englannin liigaa, jota on näytetty televisiossa 1960-luvun lopulta.
Netin keskustelupalstoilla jääkiekkofaneja vähätellään, nimitellään kendojanareiksi. Jalkapallossakin on vääriä katsojia: hassuhattuja tai tuulipukuja.
He innostuvat lajista vasta, kun Suomi menestyy. Moni istuu vaiti, taputtaa vain maaleille.
”Vähintä mitä voit tehdä pelissä, on antaa äänesi joukkueelle”, Joni Haltia sanoo.
”Jos olet hiljaa, pysy himassa ja kato telkkarista.”
Kahdeksan fanibussia kulkee poliisisaattueessa, kuin valtiovierailulla. Pillit ujeltavat, hälytysvalot vilkkuvat matkalla Zenicaan.
Autossa numero kolme lauletaan: Kusihätä hei, kusihätä hei!
Virtsa valuu bussin lattialla.
Mies seisoo takaosassa ja lorottaa. Kuljettaja ei suostu avaamaan vessaa, selittää jotain kiellosta huonolla englannilla. Tuska yltyy muillakin penkeillä. Tyhjiin tölkkeihin pissataan.
Suomesta saapuu tekstiviesti: vessatauko on paikallisella kielellä pizpausa.
Viimein kuljettaja heltyy nuoren naisen pyyntöön. Oven taakse kertyy katkeamaton jono.
Busseihin oli lupa ottaa vettä muovipulloissa. Ei olutta, viiniä tai viinaa. Alkoholia ei tarjoilla stadionilla.
Edessä on seitsemän kuivaa tuntia. Jotkut kiertävät viinakiellon, ajavat takseilla pelipaikkakunnan baareihin.
Alkoholia voi kuljettaa kehon sisäisesti. Se kikka toimii aina.
Viinasta on tarinoita siinä missä peleistä. Miten puhelin, lompakko ja avaimet katosivat. Miten lentokoneen juomavarasto kulautettiin alkumatkasta tyhjäksi. Tai miten junamatkalla venäläinen baarimikko joi itsensä fanien kanssa pöydän alle.
Ottaa keittoa ja pitää hauskaa. Se on yksi syy lähteä vieraspeleihin. Alkoholi on polttoainetta myös katsomossa.
Hiprakassa suomalaisesta miehestä irtoaa enemmän ääntä, laulua.
” Oi Suomi, katso, sinun päiväs koittaa…”
Syksyllä 2012 Helsingin Musiikkitalossa soi Finlandia. Kuoron taiteellinen johtaja Tapani Länsiö soitti ja lauloi, stemma stemmalta.
Pohjoiskaarre, parikymmentä kannattajaa, toisti perässä.
Ennen harjoittelua oli kuunneltu Youtubesta Savage Gardenia, 1990-luvun hittibändiä. Tottenham Hotspurin kannattajat irrottelivat kovaa ja puhtaasti: ”I want to stand with you on a mountain.”
Musiikkitalossa järjestettiin kymmenkunta tapaamista. Unelma innosti faneja: laulaa Finlandia, kun Suomi pelaa ensi kertaa arvokisoissa.
Edistystä tapahtui. Mutta julkinen laulaminen ujostutti miehiä.
Möykkäävää huutolaulua se on vieläkin, kun Huuhkajien kuoro nostattaa myrskyn stadioneilla. Muutoin ääni ei kanna kentälle, puolustellaan.
Kannatuslaulut, chantit, ovat lähtöisin Britanniasta. Tiettävästi vanhin yhä hoilattava on 1800-luvun lopulta, Norwich Cityn On The Ball, City.
Suomen kannattajayhdistykselläkin on oma laulukirja. Se on vielä toistaiseksi kaksipuolinen moniste.
Laulut syntyvät spontaanisti. 23. lokakuuta 2018 kello 23.17 nimimerkki ”saviis” lähetti sanoituksen Futisforumille. Sävelmä oli italialainen Un giorno all’ improvviso, jota olivat käyttäneet jo Napolin ja Liverpoolin kannattajat.
Palaute tuli heti yöllä.
Jatkoon. ?
Nyt on laadukas. ?
Todella hyvä. Ateenassa sisäänajoon. ?
Marraskuussa 2018 laulua testattiin Kreikan vieraspelissä.
”Nyt kisoihin me mennään Riven johdolla. Uusi aikakausi koittaa, kiitos riveluution.”
Kuorotunneille kokoonnuttiin säännöllisesti. Unelma innosti faneja: laulaa Finlandia, kun Suomi pääsee arvokisoihin.
Huuhkajien taustapiru, ikuinen kakkosvalmentaja.
Joulukuussa 2016, kun Markku Kanerva nimitettiin vihdoin päävalmentajaksi, saattoi ajatella, että pesti ei kelvannut kenellekään muulle.
Kannattajat olivat nimitelleet ”Riveä” kurpitsaksi.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, hän on Pohjoiskaarteen sankari. Miehet laulavat pilke silmäkulmassa: ”Tahdon rakastella Riveä!”
Mikko Jokela, 40-vuotias teknologiafirman tuotepäällikkö, on seurannut kuuden päävalmentajan otteita.
”Rive on vienyt peliä siihen suuntaan, mitä pelaajilla pystyy pelaamaan.”
Antti Muurisen aikana (2000–2005) uskallettiin hyökätä. Välillä oli ”helvetin hyviä pelejä”, välillä ”flopattiin ihan täysin”.
Roy Hodgsonin vuosista (2006–2007) jäi mieleen ”kyyninen, puolustusvoittoinen jalkapallo”.
Stuart Baxterin kaudella (2008–2010) pelattiin ”tulosorientoituneesti, oman pään kautta”.
”Ne oli semmoisia vanhan koulukunnan valmentajia.”
Mika-Matti Paatelainen (2011–2015) herätti toiveita mutta ei ollut ”mikään sateentekijä”. Lopulta joulukuuseksi ristitty pelitapa raivostutti. Pohjoiskaarteessa laulettiin: ”Tunge se joulukuusi hanuriin.”
”Hakattiin päätä seinään samalla sapluunalla, joka ei tuottanut tulosta.”
Surullisin tapaus oli Hans Backe (2016), ”helvetin tv-kommentaattori”, joka ei ollut valmentanut vuosiin. Saldoksi jäi yhdeksän tappiota, kaksi tasapeliä.
Kanervan aikana Huuhkajat on menestynyt joukkueena. Tähtipelaajia on vain muutama. Jos yksikin on sivussa, se näkyy kentällä huippumaita vastaan.
”Ei Suomi ole missään nimessä korttitalo mutta ei vielä sementoitu jalkapallomahtikaan.”
Avausvihellykseen on kaksi tuntia. Matkalla Zenicaan Jokela, amatöörivalmentaja, alkaa etsiä kokoonpanoja netistä.
Ottelupäivänä sitä sulkeutuu jalkapallokuplaan. Miettii ryhmityksiä ja pelisuunnitelmaa. Muisto hienosta maalista nostaa yhä ihokarvat pystyyn.
Kenkä naputtaa lattiaa. Alkaisi jo se helvetin peli.
Ottelu on jatkuvia valintoja. Taputuksia vai lauluja? Lyhyitä vai pitkiä lauluja? Taukoja vai ei?
Sinisessä kassissa on kaksi megafonia. Ämyrit kuuluvat capoille, kannattajien kapteeneille.
Toinen heistä on Toomas, 25-vuotias taloushallinnon asiantuntija.
Hän karjuu megafoniin, huudattaa ja laulattaa. Seisoo katsomon alaosassa, selin kentälle.
”Ennen maalia näkee, kun yleisö pidättää henkeä ja kohahtaa.”
Kesällä 2011 hän pääsi ensimmäiseen vieraspeliin Tukholmaan. Maarianhaminassa Siljan ja Vikingin laivat kohtasivat. Oi Suomi on! -huudot kaikuivat vuorotellen.
Råsundan stadionilla Zlatan Ibrahimović hiljensi hattutempulla yli tuhatpäisen suomalaisjoukon.
Pettynyt Pohjoiskaarre lauloi suomeksi: Kaarle Kustaa nussii huoria!
Vuosi sitten Toomas nimettiin toiseksi capoksi. Hän oli pyytänyt päästä tehtävään hetken mielijohteesta, parin oluen jälkeen.
Huutaminen on fyysisesti rankkaa. Syyskuun Italia-ottelussa iski päänsärky ja paha olo.
”Olin ihan rikki pelin jälkeen. Oli pakko laatata.”
Capo lukee katsomoa kuin pelaaja peliä. Onko tunnelma vihainen, iloinen vai hyökkäävä?
Sen mukaan valitsee taputukset, huudot ja laulut. Ja yrittää saada kaikki rytmiin, jotta ääni ei kulje kaanonina.
Ottelu on jatkuvia valintoja. Taputuksia vai lauluja? Lyhyitä vai pitkiä lauluja? Taukoja vai ei?
Syyskuun Kreikka-voiton jälkeen hurmioitunut kotijoukkue kiitti Pohjoiskaarretta, lauloi yhdessä Oi Suomi on.
”Se oli todella siistiä. Tuli kylmät väreet.”
Katso video: Näin capo johtaa fanien laulua.
Rummut pärisevät, pommit paukkuvat ja soihdut palavat Zenican kaduilla. Kotijoukkueen ultrat marssivat mustissaan Bilino Poljen stadionille.
Suomalaisten bussiletka pysähtyy. Autoista rynnätään puskiin. On varoitettu, että virkavalta pamputtaa surutta julkisesti virtsaavia.
Mellakkapoliisit katsovat vieressä, hievahtamatta rivistä.
Stadionilla Pohjoiskaarteen lakanat kiinnitetään aitoihin, megafonit kaivetaan esiin.Pepsiin sekoitetaan salakuljetettua viinaa. Capot kääntyvät katsomon eri suuntiin.
Toomas tarttuu ämyriin.
”Turpa kiinni nyt!”
Kello 17.55, viisi minuuttia ennen avausvihellystä, yhteislaulu kiirii viheriölle.
”Nyt kisoihin me mennään, Riven johdolla!”
Huuhkajat hävisi Bosnia ja Hertsegovinalle 4–1 mutta voitti Armenian 3–0 kolme päivää myöhemmin Turussa. Kotivoitto Liechtensteinista 15. marraskuuta varmistaisi Suomen pääsyn ensi kertaa EM-kisoihin.
