Sarajevon ruusut

Kolumni: Vapaata tahtoa ei ole, kirjoittaa Tuomas Kyrö.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tuomas Kyrö
Kirjoittaja on kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vapaata tahtoa ei ole. Kaksi viikkoa sitten söin balkaninmakkaraa, illalla luin Pajtim Statovicin Kissani Jugoslaviaa. Ajattelin, että enpä ole käynyt alueella kuin Kroatiassa, tuskin käynkään. Olin tekemässä lähtöä itäisessä Saksassa sijaitsevaan kirjailijaresidenssiin.

Pääsin perille, aloitin romaanin.

Neljä päivää myöhemmin nojasin käsilläni seinää vasten sarajevolaisessa yökerhossa. Jalat harallaan, taskut ympäri käännettyinä. Minulla ei ollut huumeita, mutta jollain oli. Tässä iässä ei pitäisi päätyä kellarihuoneisiin, joissa on välkkyvalot ja jumppumusiikki.

Paikallinen huumepoliisi oli rynnännyt elokuvamaisesti sisään. Huputetut kasvot, maastopuvut, luotiliivit, rynnäkkökiväärit, koirat ja kovaääniset käskyt. Kätköä etsittiin ilmastointikanavista ja vessanpöntöstä.

Pari myyjän ja pari käyttäjän näköistä nuorukaista nippusidottiin ja kiskottiin ulos. Suomalaisilta jalkapallofaneilta ei löytynyt kuin lievä humalatila ja ironista pyrskähtelyä. Huono valinta, kun toisella puolella on kaikki valta ja konetuliase.

 

Seuraavana päivänä piti lähteä tilausbussilla kohti EM-karsintaottelua, joka pelattaisiin Zenicassa.

Matka meni mutkalle. Kyytiä odottaneiden joukosta löytyi ihminen, jolla oli sama tahdon suunta kuin minulla. Muistot Nykäsestä, Weissflogista ja Puikkosesta.

Ravintolan tarjoilijan tutun tutulla oli auto ja aikaa lähteä kuskiksi vuoristoon. Hetkeä myöhemmin olimme graffiteilla maalatun betonisen kelkkailuradan vieressä. Sitä oli käytetty ilmeisesti sen yhden ainokaisen kerran, Sarajevon olympialaisissa 1984. Voittajina DDR ja DDR.

Hyppyrimäet raunioituivat kaikessa rauhassa. Ison mäen keula oli levytetty umpeen, ettei suomalaisturisti saa päähänsä leikkiä Mattia.

Jotain tapahtui, kyyneleet valuivat. Matti Nykäsen elämä, oma elämä, se kuinka Sarajevo oli merkinnyt vain olympiavoittoja, joita katsottiin koulun juhlasalissa. Sarajevon talojen luodinreikäiset seinät, katujen punaisiksi maalatut kranaattikuopat, ”Sarajevon ruusut”. Sodat, jotka ovat jälkikäteen loogisia, alkuhetkellä satunnaisia sanoja ja vyöryviä tekoja.

Otteluun tuli kiire. Etupenkiltä kuuluivat matkatoverin, entisen rauhanturvaajan tarinat. Neuvottelut vuoristokylien vanhimpien kanssa sodasta, rauhasta ja lisälaitteista. Että jätettäisiin verikostot vähemmälle eikä varastettaisi naapurin lehmiä. Kylät joiden kaikki miehet oli tapettu. Perheet, jotka tarjosivat vähästään kaiken.

Bosnia ja Hertsegovina rökitti Suomen 4–1. Zenicassa haisi paskohiili ja suodattamattomat teollisuuspäästöt. Intialainen miljonääri oli ostanut teollisuuden, luonut työpaikkoja ja hengityselinsairauksia.

Suodattamatonta oli myös sisätupakointi. Viemärivesi valui jokeen, talous pyöri kuititta. Naudanlihan vähentäminen ei ulotu alueelle, jossa sitä päästiin vasta eilen syömään. Sianlihaan ei kosketa, koska kirja kieltää.

 

Zenicasta seuraavalla kyydillä kohti Banja Lukaa. Autoa kuljetti kolmekymppinen mies, joka kertoi alueen geopoliittisesta historiasta. Ottomaanit, uskontokunnat, koston kierre, kaipuu vanhoihin sankareihin. Heimoja ja kyliä.

Sitten portaattomalla säädöllä yksityiseen. Hänen isänsä oli kuollut luotiin, kun poika oli seitsenvuotias. Äiti odotti silloin pikkusiskoa. Äiti menetti järkensä. Pojalle jäi huollettavaksi sekä sisko että äiti. He ovat sitä yhä tänä päivänä.

Hänenkään mielestään ihmisellä ei ole vapaata tahtoa. On jumalan tahto.

”Oi Suomi on!” – Huuhkajien fanikatsomo laulaa, kaulailee ja kiskoo olutta, eikä kukaan riko kahta kirjoittamatonta sääntöä