Leningradin kauhun päivät: ruumiilta syötiin aivotkin

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Eräänä tammikuisena maanantaina kotoisassa pikkuravintolassa Pietarin Puškinskaja ulitsalla, Nevski prospektin tuntumassa, ulkopuolinen, mutta yhteisen historian perillinen ja kaupungin muistiin sisään pyrkivä, havahtuu arvioimaan vodkan saattojoukoiksi tuotuja leivän viipaleita, joita on enemmän kuin 125 grammaa. Päivän leipäannos oli pienimmillään sen kokoinen tässä piiritetyssä kaupungissa talvella 1941–1942.

Mikään mielikuvituksen piriste ei auta ymmärtämään, mitä 125 grammaa leipää merkitsee kroonisessa nälässä.

Leningradilaiset eivät aamulla herätessään tienneet edes illastaan, saati sitten kuinka kauan tämä kaikki kestää. Oli ruumiinnälkä ja tiedonnälkä. Taivaalta sateli lentolehtisiä. ”Me pommitamme tänään – te hautaatte huomenna” tai ”Me teemme teistä puuroa.”

Me tiedämme päivien määrän. Eikö se ole sinällään syy muistaa, vaikka saatammekin vain aavistella niiden päivien toden? Heillä oli preesens, meillä on imperfekti, joka on aina turvallisempi aikamuoto.

Piiritys päättyi 27. tammikuuta 1944. Siitä päivästä tuli yksi Venäjän viidestätoista sotakunnian päivistä. Leningradille myönnettiin ensimmäisenä Neuvostoliiton sankarikaupungin arvo 1945.

Ensimmäinen suuri tykistökeskitys oli alkanut maanantaina 8.9.1941 klo 22.40. Kaksi tuntia ja viisikymmentä minuuttia yhdeksän ja puoli tuumaisia.

Oli ollut lämmin ja kaunis, harvinaisen kaunis syksy.

 

Saksalaisten Pohjoiseen armeijaryhmään kuuluvat joukot ylittivät Velikajoen Pihkovan alueella heinäkuussa 1941. Leningradiin oli noin 230 kilometriä.

Syyskuun kahdeksantena, piirityksen ensimmäisenä päivänä, saksalaiset valtasivat idässä Nevan niskalla olevan Pähkinälinnan. Leningradiin oli noin 40 kilometriä. Kaupungin yhteydet muualle Neuvostoliittoon katkesivat.

Käsky Leningradin valtaamisesta muuttui käskyksi saarrosta, koska joukkoja tarvittiin Moskovan edustalla. Sekin oli valtauslistalla. Leningrad sen sijaan kuristettaisiin nälkään, kylmyyteen, kulkutauteihin ja pyyhittäisiin pois kartalta pommituksilla ja tykistötulella.

Tuhoamisen oikeutus tuli Euroopan ja sen kulttuurin pelastamisesta Jumalan suojeluksessa, kuten käskyssä muistettiin mainita. Jumalan varjeluksella vedättäminen on historian törkein, inhottavin ja tappavin valhe. Leningradissa asui piirityksen alkaessa noin 2,5 miljoonaa ihmistä.

Saartokäskyn allekirjoitti 7.10.1941 kenraalieversti Alfred Jodl. Monet kenraalit saivat raivarin. Hurman hetkellä heiltä oli viety jo varmana pidetty valtaamisen kunnia, jonka pöyhkeänä sulkana oli menuineen ja istumajärjestyksineen valmiiksi suunniteltu voitonillallinen hotelli Astoriassa.

Paperilla kaikki on aina ollut helposti pois pyyhittävissä. Saksalaiset pääsivät vain Puškinin, Krasnoje Selon ja Uritskin kaltaisiin esikaupunkeihin.

Kunnia on oikukas puolenvaihtaja. Kunnia jäikin joukkohautausmaille ja niille blokadnikeille, piirityksestä selviytyneille, joiden hengissä pysymisen vimmaa ja onnekkuutta eivät strategiat ja operatiiviset kuviot pystyneet silpomaan, eivät tykkitulet, pommitukset, ei nälkä, ei kylmyys eikä uuvuttava tietämättömyys edessä olevien selviytymispäivien määrästä.

Venäläiset tekivät kaksi tappiollista yritystä saartorenkaan murtamiseksi. Maayhteys kaupunkiin saatiin avatuksi, kun Leningradin rintama lännessä ja itäinen Olhavan rintama kurottautuivat toisiinsa 18.1.1943. Rintamalinjat pysyivät kuitenkin paikoillaan vuoden loppuun.

Saksalaiset saatiin työnnetyksi Leningradin ja Moskovan väliseltä tieltä 27.1.1944.

Ensimmäinen talvi oli tappavin. Elintarvikkeita oli niukasti, noin kuukauden tarpeisiin, jo ennen piirityksen alkamista.

Syyskuussa alkoivat säännölliset ilmapommitukset. Tykkituli alkoi päivittäin klo 15.55. Täsmällisyydellä toteutettiin hermotuhon strategiaa. Siinä saksalaiset kuitenkin epäonnistuivat.

Marraskuussa alkoi nälkä. Puistoista katosivat kyyhkyset. Joulukuussa syötiin lemmikit, viimeisenä kissat.

Leipäkaupat avattiin aamukuudelta. Se oli tärkeämpi kellonlyömä kuin tykistön tulenavaus. Leipäjono oli taas yhden päivän mahdollisuus, vaikka siinä joutui viettämään toisinaan kymmenenkin tuntia.

Ihmiset liikkuivat tyhjien astioiden kanssa siinä toivossa, että kotiin olisi jotain vietävissä. Ne, jotka kävivät töissä, monet kävivät, saivat heille osoitetussa ruokaloissa annosleipänsä, lautasellinen keittoa ja teevadille mahtuvan puuroannoksen.

Enempää ei ollut ostettavissa, varastettavissa eikä aneltavissa. Leipä oli kaiken keskiössä. Siitä tuli valuutta.

Kannibalismi oli harvinaista, mutta sitä oli, ja se tiedettiin. Aivoista sai sylttyä, irti viilletyistä pakaroista lihapullia. Puuliimastakin sai kelpoisan kiisselin, varsinkin, jos käytettävissä oli laakerinlehtiä.

Kuolema istuskeli Leningradin kaduilla ja porraskäytävissä paikkojaan valitsematta. Kun hengitys jäätyi, eikä sormenpäihin puhaltelu enää tuntunut lämmöltä, jäljelle jäi vain pakkasen armo. Lysähtäneeseen kuolemaan totuttiin, nälkään ei.

Ruumiita jäätyi Nevan rantatörmille. Oikoteitä käyttävät jaksoivat vielä laskeutua jäälle, kaikki eivät enää jaksaneet nousta vastarannan törmää ylös.

Tahto oli keskitettävä niihin asioihin, jotka vielä oli mahdollista toteuttaa. Se oli toivon ylläpitoa. Entinen elämä loittoni palaamattoman kauaksi. Koska tuolla kirjahyllyllä tai tällä tuolilla ei enää koskaan olisi entistä tarkoitustaan, sen saattoi tunteilematta pirstata kaminan lastuiksi.

Leningradista tuli roikkuvien parvekkeiden, halki pommitettujen ja läpikatsottavien talojen kaupunki. Raitiovaunut jäätyivät kiskoilleen, trollikat sähköttömiin johtimiinsa. Ei juoksevaa vettä, ei vetäviä viemäreitä, ei lämmitystä, siviilisähköä sattumanvaraisesti.

Lyhyitä taukoja lukuun ottamatta teatterissa näyteltiin, oopperassa laulettiin ja baletissa tanssittiin, elokuvia pyöritettiin. Se oli siviilivastarintaa.

 

Esseisti Lidia Ginzburg kirjoitti: ”Kärsimys yrittää herkemättä päästä eroon itsestään toisen, korvaavan kärsimyksen avulla. Kärsimyksen päämäärät, intressit ja impulssit synnyttävät vakiintuneiden toimintojen ketjuja, jotka toistuvat yhä uudelleen eivätkä enää rasita tahtoa. Tahdonvoima ei kuitenkaan riitä katkaisemaan tuota ketjua lisätäkseen jonkin uuden eleen, jota kärsimys ei vielä ole vakiinnuttanut. Tällainen oli piirityksen talvipäivän kehä. Hengähdystauon aikana tuo katkeamaton pyörivä liike jatkuu vielä, vaikka vähitellen vaimeten. Ihmiset kantavat tuota liikettä kuin vammaa.”

Ginzburg siteerasi piiritetyssä kaupungissaan Venäjän sosialismin isänä tunnettua, 1870 kuollutta filosofi Aleksandr Herzeniä: ”Sillä, joka kykeni selviämään hengissä, on oltava voimia muistaa.”

Piiritysajasta on säilynyt paljon päiväkirjoja. Niitä tuskin kirjoitettiin siksi, että itse muistaisi. Muidenkin tulisi muistaa.

Vasilinsaarella asunut Tanja Savitševa oli piirityksen alkaessa 11-vuotias. Hänen muistikirjamerkintänsä ovat yhdet tunnetuimmista.

”Ženja kuoli 28. joulukuuta klo 12.30 aamulla 1941.

Mummo kuoli 25. tammikuuta klo 3 päivällä 1942.

Lera kuoli 17. maaliskuuta klo 5 aamulla 1942.

Vasja-setä kuoli 13. huhtikuuta klo 2 yöllä 1942.

Ljoša-setä kuoli 10 toukokuuta klo 4 päivällä 1942.

Äiti 13. toukokuuta klo 7.30 aamulla 1942.

Savitševit ovat kuolleet.

Kaikki ovat kuolleet.

Vain Tanja on jäljellä.”

Lapsi evakuoitiin elokuussa 1942 Gorgin alueelle, missä hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin elimistön surkastumisen jälkiseurauksiin.

Eikö niillä, joiden ei tarvinnut selvitä, tulisi olla halua tietää? Muisto ruostuu kuin Maxim-konekivääri Piiritysmuseon nurkassa. Yksityiskohdat katoavat, muoto säilyy kunnes sekin vähin erin reikiintyy. Muistamisen suruaika, onko sitä?

Koululuokka, teinareita, katselee museossa piiritysaikaista filmiä. Leningrad säilyttää varmaan paikkansa Neuvoliiton historiassa, vaikka sitä uusiksi kirjoitettaisiin, kuten uutisoitu on.

Eturivin poika uppoaa filmiin intensiivisin silmin. En tiedä, mikä häntä nyt satuttamatta koskettaa, mitä hän tietää, onko hänelle kenties kerrottu, että juuri ikäisensä pojat kestivät nälkää huonommin kuin tytöt?

 

Onnekasta oli, jos perheenjäsen kuoli alkukuusta. Elintarvikekortit olivat silloin vielä koko kuun käytettävissä. Ne, jotka jaksoivat, veivät läheisiään Piskarjovkan, Serafimovskin tai Simolenskin hautausmaille kelkoilla tai vanerikappaleiden päällä vetäen.

Ne, jotka eivät enää jaksaneet, jättivät ruumiit puistoihin. Organisoidut kuljetuspartiot huolehtivat viimeisestä saatosta. Joukkohaudat pysyivät auki.

Piskarjovkan vaikuttavuus ei johdu sen koosta, vaan niistä syistä, miksi siitä tuli niin suuri, suurin toisen maailman sodan uhrien hautausmaa. Joukkohautojen kumpuja on 186, lähes puolimiljoonaa nälkään kuollutta, 70 000 kaupunkia puolustanutta sotilasta.

Kokonaisuudesta on toisenlaisiakin arvioita, kymmeniätuhansia suurempia. Luojan ja historian kirjanpidossa aina joku jää marginaaliin. Pommituksiin ja tykistötuleen kuolleiden määräksi arvioidaan vain kolme prosenttia menehtyneistä.

Piskarjovkan tilaa ja tyhjää, pysäytettyä aikaa, kannattelee kaiuttimista hengittävä klassinen surumusiikki. Nauhalla on itseoikeutetusti osia Dmitri Šostakovitšin seitsemännestä sinfoniasta, joka esitettiin Leningradissa ensimmäisen kerran 9.8.1942. Piiritetyssä kaupungissa sävelletty, nyt alati hautausmaalla soiva teos, on täyden kierroksensa tehnyt, lähtöruutuunsa palannut.

Koivikot, joita 26 hehtaarin alueella on mittaamattomasti, lohtuhoukuttelevat kuvittelemaan keväistä hiirenkorvien pehmeyttä. Ehkä kuitenkin on niin, että mustavalkoisuus on tämänkaltaisten kalmistojen perusgrafiikkaa, jonka tarkkoja äärenviivoja tihkuva sade laveeraa kuin kyynel maskaraa.

Suomalaiset olivat syyskuun alussa 1941 muodostaneet laajan sillanpääaseman Syvärin eteläpuolelle. Saksalaiset halusivat laajentaa Leningradin saartorengasta ja valtasivat vaivoin Tihvinän. ”Kädenlyönti Syvärillä” ei toteutunut. Saksalaiset pääsivät 80 kilometrin päähän suomalaisten rintamasta. Lyömätön kädenlyönti tarkoitti muun muassa sitä, ettei suomalaisista tullut aktiivipiirittäjiä.

Leningradia pommittavia saksalaiskoneita nousi Suomen kentiltä. Kesällä 1942 italialais-saksalainen laivastoyksikkö häiritsi kahden kuukauden ajan Elämän Tien kuljetuksia. Saksalaisten maajoukkojen tulolle Leningradin vastaiselle rintamalle ei annettu lupaa.

Venäläisten haltuun oli jäänyt sata kilometriä eteläisen Laatokan rantaa. Se oli kohtalonkaistale. Laatokalla kulkeva Elämän Tie oli Leningradin ainoa huoltoreitti. Noin 30 kilometrin pituinen Osinovetskistä tai Morjesta alkava reitti Kobanaan tai Uudelle Laatokalle oli käytössä syyskuusta 1941 maaliskuuhun 1943.

Pietarista Osinovetskiin on 44 kilometriä. Se on kevytistuma lämpimässä autossa. Tätä metsätaivalta on istuttu toisenlaisissakin olosuhteissa, kuorma-autojen lavoilla viiman horroksessa nyytit sylissä, tai lapset.

Leningradista oli evakuoitu ennen saartorenkaan sulkeutumista puoli miljoonaa ihmistä ja piirityksen aikana tämän tien kautta noin 800 000.

Osinovetskin kylässä, Laatokan rannalla, on Piirityksen museo. Laatokka on nyt huonotuulinen, äkäinen.

Museoaseita on nähty. Ne eivät aiheuta värähtelyä. Kuvat aiheuttavat. Niiden ankaruus on helppo kääntää ihopintaisiksi mielentunnoiksi. Elämän Tie oli nimensä veroinen, mutta ei helppokulkuinen. Jäällä letkan ensimmäisenä liikkuvan auton kuljettajan puoleinen ovi on auki. Syytä ei tarvitse miettiä. Saattueessa on pitkät turvavälit. Sitäkään ei tarvitse miettiä.

Aseet ja kalusto, panssarivaunuja myöden, näyttäytyvät nyt kevyiltä ja kepoisilta suhteessa tehtäviensä raskauteen ja suuruuteen. Pihalta on poistettu jään alta aikoinaan nostettu kuorma-auto, mutta pienoismallitkin ovat riittävästi.

Tälläkin tyypillä on vemputettu jäätien arvaamattomuuden sohjoissa ja hölseissä ylikuormattuna, 50 hevosvoiman koneella, kapeilla renkailla.

Moottoripyörässäni on hupiajoa varten hieman enemmän hevosvoimia. En syyllisty, mykistyn.

Kalmaisen talven jälkeen, keväällä 1942, Nevskille palasi ensimmäinen raitiovaunu. Se kukitettiin voiton merkkinä.

Tulivat leskenlehdet, nousivat nokkoset. Keittämällä niistä sai aterian.

Hautausmaillakin ruoho kasvoi erityisen meheväksi, ja vaikka leningradilaiset eivät sitä vielä tienneetkään, piiritystä oli enää jäljellä yksi kesä syksyineen ja yksi talvi. SK

 

 Lähteet: Paavo Rintala: Leningradin kohtalosinfonia (Otava 1976). Linda Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja (Into 2011). Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen (WSOY 2005).