Onnistunut valtio
Viro palautti itsenäisyytensä 30 vuotta sitten. Siitä tuli koulutuksen mallimaa, jossa lapset syövät ilmaista kouluruokaa. Se on digipalveluiden edelläkävijä e-Eesti, jossa kukoistaa startup-kulttuuri. Elämänmeno on kuin Suomessa, mutta Viro olisi voinut myös epäonnistua.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Tallinnassa elokuinen ilta oli jo pimentynyt. Kaduilla liikkui varuillaan olevia ihmisiä. Monilla miehistä oli kodinturvajärjestö Kodukaitsen sininen univormu tai hihassaan suojeluskuntajärjestö Kaitseliitin nauha. He olivat rakentaneet kivenlohkareista, kuorma-autoista ja traktoreista tientukkeita parlamentin sekä radio- ja televisiotalon suojaksi.
Jossakin radio- ja televisiotalon lähistöllä, nykyisen hotelli Hiltonin naapurustossa, partioi 21-vuotias teatterialan opiskelija Margus Rebane.
Edellisenä päivänä jyrkän linjan kommunisteja edustava juntta oli kaapannut vallan Neuvostoliiton johtajalta Mihail Gorbatšovilta. Viro tarttui hetkeen, ja tasavallan korkein neuvosto julisti sen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991 kello 23.02.
Pärnulainen Rebane ja monet muut varautuivat sotimaan Neuvostoliittoa vastaan.
Rebane tiesi jo, mitä on sota. Neuvostoarmeija oli passittanut hänet asevelvollisena Spetsnazin erikoisjoukkoihin Afganistaniin. Paluusta oli puolitoista vuotta.
Nyt neuvostojuntta oli komentanut Pihkovasta Viroon 65 rynnäkköpanssarivaunun ja 31 kuorma-auton kolonnan. Rebane ja hänen kumppaninsa olivat valmistautuneet niiden tuloon ja vieneet radio- ja televisiotaloa vastapäätä olevan koulun katolle polttopulloja.
Ensimmäinen uhkaava hetki oli ollut jo päivällä. Kolonna oli lähestynyt radiotaloa, ja Rebane oli kuullut, kuinka telaketjut Tarton maantiellä kolisivat. Panssarivaunut olivat kuitenkin kääntyneet nykyisen Stockmannin luota ja loitonneet Narvan maantietä kohti Piritan kaupunginosaa.
Pihkovan sotilailla oli samanlaiset siilitukat ja samanlaiset Neuvostoliiton maahanlaskujoukkojen univormut kuin Rebanella. Hän oli saanut asunsa Afganistanin-komennuksen päätteeksi. Sen erotti vastustajista vain sinimustavalkoinen Viron lippu olkapäässä ja Kaitseliit-nauha.
Rebane kuului puolisotilaalliseen joukkueeseen. Järjestäytymismalli otettiin toista maailmansotaa edeltäneistä suojeluskunnista, mutta käytännön toimiin valmistauduttiin neuvostoarmeijan opeilla ja varusteilla. Neuvostoupseerit olivat myyneet ensin univormuja ja saappaita torilla, sitten käsikranaatteja, kertasinkoja ja konekiväärinkin suoraan merijalkaväen pienestä tukikohdasta Tallinnassa.
Samankaltaisia ryhmittymiä oli muodostettu vuoden aikana eri puolilla Viroa. Tänä yönä Tallinnaan oli tullut parituhatta suojeluskuntalaista. Virallisesti heitä ei ollut olemassa, ei myöskään heidän aseitaan.
Hyökkäys saattoi tulla mistä suunnasta vain. Tallinnassa oli tuhansia neuvostoarmeijan asevelvollisia ja upseereita varuskunnissaan. Pysyvästi Virossa oli noin 35 000 neuvostosotilasta. Itsenäisyyttä vastustavan Interrinteen vapaaehtoiset olivat järjestäytyneet omiksi soluikseen tehtaiden suojissa. Heidänkään aikeistaan ei ollut tietoa.
Rebanella oli povitaskussa vanha pistooli, Walther P38, ja hän tiesi, mistä saisi hätätilanteessa lisää aseistusta.
Varhain elokuun 21. päivän aamuna neuvostosotilaat ottivat haltuunsa kolme suojaamatonta kohdetta: tv-tornin Tallinnassa, radiotranslaatiokeskuksen Aegviidussa ja sähkönjakelukeskuksen Tapalla.
Kireimmäksi tilanne kehkeytyi tv-tornilla, jonka ylimmän kerrokseen lähetyskeskukseen oli lukkiutunut teknikko, kaksi poliisia ja kodinturvajoukkojen mies. Televisiolähetykset katkesivat, mutta väki kokoontui seuraamaan tilannetta tornin ympärille. Rebane jatkoi radiotalon vartiointia.
Päivällä jännitys alkoi raueta. Iltaan mennessä tieto Moskovan vallankaappauksen epäonnistumisesta tavoitti myös Tallinnan tv-tornille asettuneet Pihkovan joukot.
Vielä kerran Rebane kuuli panssarikolonnan lähenevän radiotaloa. Sitten se loittoni taas samaa tietä kuin oli tullutkin. Mitään ei tapahtunut. Hän oli pettynyt ja ajatteli, että nyt kaikki jatkuu Virossa entiseen malliin.
Seuraavana päivänä, 22. elokuuta, Islanti ja Liettua tunnustivat Viron itsenäisyyden, 23. elokuuta Latvia, 25. elokuuta Ranska, ensimmäisenä suurena Länsi-Euroopan maana.
Suomi palautti diplomaattisuhteet 28. elokuuta. Erillistä tunnustamista ei tarvittu, koska Suomi ei ikinä de jure, juridisesti, tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon.
Yhdysvallat tunnusti Viron itsenäisyyden 2. ja Neuvostoliitto 6. syyskuuta. Neuvostoliitto hajosi joulukuussa.
Entisistä neuvostotasavalloista vain viro itsenäistyi verettömästi. ”Konflikti olisi voinut puhjeta missä vain yhdestä laukauksesta, yhdestä hermojen menetyksestä.”
Everstiluutnantti evp ja taiteilija Margus Rebanen työpaja on Länsi-Virossa Kastnan niemimaalla. Paja on täynnä sanomalehdistä punottuja laukkuja ja laatikoita, on lentävä mattokin. Koreissa on pieniä kaiverrettuja kiviä.
Rebanen tukka on kasvanut sitten 30 vuoden takaisten tapahtumien. Jalassa on vaaleat pellavahousut. Takana on pitkä sotilasura, jolle itsenäistymisajan tapahtumat hänet suuntasivat. Ennen eläkettä ja täydellistä omistautumista käsityötaiteelle Rebane johti Pärnussa Viron läntistä sotilaspiiriä ja kävi YK:n sotilastarkkailijana Israelissa.
Rebane on pohtinut, olisiko Virossa vähemmän neuvostomentaliteettia, jos se olisi itsenäistynyt taistelemalla. Toisaalta kansakunta ei olisi enää kestänyt sotaa ja uutta sortokautta.
Viidestätoista entisestä neuvostotasavallasta vain Viro itsenäistyi verettömästi. Se oli lopulta pienestä kiinni.
”Konflikti olisi voinut puhjeta missä vain yhdestä laukauksesta, yhdestä hermojen menetyksestä.”
Uhka jäi ilmaan itsenäisyyden alkuvuosiksi. Venäjä peri neuvostoarmeijan yksiköt Virossa, Viro perusti omansa.
Vapaaehtoisryhmät saivat virallisen aseman puolustusvoimien osana, mutta monille avainpaikoille nousi myös entisen neuvostoarmeijan upseereita.
Tilanteet kärjistyivät ajoittain Viron ja Venäjän armeijoiden, suojeluskuntalaisten ja Venäjän armeijan ja kerran jopa Viron armeijan sisällä, jossa epäluottamus nakersi entisten neuvostoupseerien ja nuorten vapaaehtoisryhmittymien suhteita.
Kun Viro oli ollut kaksi vuotta itsenäinen kesällä 1993, uhkana oli sisällissota.
Riita alkoi asuinoloista entisessä neuvostotukikohdassa Paldiskissa, jonne vapaaehtoisten muodostama jääkärikomppania oli komennettu. Lopulta komppania irtisanoutui puolustusvoimien alaisuudesta ja linnoittautui hiekkasäkkien taakse Pullapään niemelle Länsi-Viroon. Konfliktia ratkottiin viisi kuukautta, mutta se ratkesi neuvottelemalla.
Myös venäjänkielinen Itä-Virumaa kapinoi. Uuden kieli- ja kansalaisuuslain mukaan asukkaat, joilla ei ollut suoria sukusiteitä miehitystä edeltäneeseen tasavaltaan, joutuivat läpäisemään kokeet saadakseen kansalaisuuden. Virosta tuli ainoa virallinen kieli. Tämä ei sopinut Narvan, Sillamäen ja Kohtla-Järven kaupungeille, joiden väestö oli lähes totaalisesti vaihdettu neuvostoaikana. Ne järjestivät kansanäänestyksen autonomisen alueen perustamiseksi Moldovan malliin. Hallitus lynkkasi äänestyksen pikaisesti ja julisti sen perustuslain vastaiseksi.
Vuonna 1994 Virossa tapettiin ihmisiä neljänneksi eniten maailmassa väkilukuun suhteutettuna. Väkivalta alkoi vähentyä ja sotilaallisen konfliktin uhka poistui, kun Venäjä veti joukkonsa Virosta ja Latviasta. Tässä tuki Yhdysvallat, joka sitoi Venäjän lainan ehdoksi joukkojen vetäytymisen.
Suomi panosti Viron uuteen armeijaan kouluttamalla kantahenkilökuntaa. Margus Rebane lähti neljäksi vuodeksi Santahaminaan Suomen maanpuolustuskorkeakouluun.
Vuonna 1992 Minimipalkka oli 300 kruunua eli noin 20 euroa kuussa. Lapsilisä oli noin kuusi euroa vuodessa. Abortteja tehtiin puolitoista kertaa useammin kuin syntyi vauvoja.
Sitten piti selvitä köyhyydestä.
Varallisuuserot ammottivat kuiluna Suomen ja Viron välillä. Ne kasvoivat vauhdilla myös Viron sisällä. Omaisuutta jaettiin uudelleen. Uusi talousjärjestelmä synnytti uusia ammatteja ja hävitti vanhoja.
Kaupat alkoivat olla pullollaan länsitavaraa kaikille, joilla oli rahaa. Pula-aika oli ohi.
Kesällä 1992 Viro oli siirtynyt ruplasta kruunuun. Oma rahayksikkö oli konkreettinen todiste itsenäisyydestä. Se lopetti Neuvostoliiton talousromahduksen aiheuttaman hyperinflaation ja avasi länsimarkkinat. Mutta kaikkia ongelmia rahareformi ei ratkaissut.
Minimikuukausipalkka oli 300 kruunua eli noin 20 euroa, mikä on noin kolme prosenttia nykyisestä 584 euron minipalkasta.
Lapsilisä oli keskimäärin kuusi euroa vuodessa, kun se nyt on kuusikymmentä euroa kuukaudessa.
Abortteja tehtiin puolitoista kertaa useammin kuin syntyi vauvoja. Jokainen lapsi lisäsi perheen syrjäytymisriskiä.
Tallinnan kaduilla lapset tienasivat taskurahaa kuka mitenkin.
Vuonna 1993 Meelis Kukk oli 11-vuotias ja myi lehtiä poikaporukassa, joka poikkesi usein hotelli Viruun Tallinnassa. Siellä viettivät aikaa suomalaiset, jotka olivat aina juovuksissa ja joilla oli paljon markkoja. He eivät pyytäneet vaihtorahaa takaisin, ja välillä rahaa sai lisää, kun haki heille kukkia tai pornolehtiä kioskilta. Lehtipojan tienesti loppui, kun lapset keksivät, ettei myyntirahaa kannata palauttaa toimituksiin.
Seuraava idea oli kerjääminen. Kukk oli porukassaan pienimpiä, sinisilmäinen pellavapää, ja hän suostui tehtävään. Sopiva paikka oli vanhassakaupungissa, Viru- ja Venekatujen kulmassa sijaitsevassa porttikongissa, jossa nykyisin sijaitsee karaokebaari Satumaa. Hattuun kilahteli markkoja. Vieressä myytiin ravintola Gnoomin piiraita, joita pojat joskus ostivat. Kaveri vartioi katua niin, että jos poliisi lähestyi, porttikongin kautta pääsi karkuun. Poliisia kannattikin pelätä, sillä poliisiasemalla saattoi saada selkään.
Kukkin sisaruksia oli yhteensä kuusi. Isä oli jäänyt työttömäksi, kun kolhoosi hajosi. Välillä Meelis Kukk kipaisi isän pyynnöstä hakemassa viinapullon kaupasta. Äiti teki pitkää päivää laitoshuoltajana sairaalassa.
Vanhemmat eivät tienneet, että poika kerjäsi kadulla. Eivät ehtineet katsoa pienempienkään perään.
Sisarukset sijoitettiin turvakotiin, mutta Meelis Kukk majaili enimmäkseen ystävän luona, jossa lasten ja nuorten porukka sai viettää aikaa keskenään. Kouluun hän ehti yhä harvemmin.
Kerran kun hän kerjäsi taas porttikongissa, hän näki koulunsa opettajan kävelevän ohi. Hän näki myös, että opettaja näki. Sen jälkeen hän ei uskaltanut mennä enää lainkaan kouluun.
Vielä vuosituhannen vaihteessa Virossa arvioitiin olevan 500–600 katulasta. He olivat merkki siitä, kuinka vaikeassa tilanteessa maa oli onnistuneista reformeista huolimatta.
Kaksikymmentäkuusi yhteiskuntatieteilijää julkaisi Postimees-lehdessä 2001 kirjoituksen ”Kaksi Viroa”, joka sai valtavasti vastakaikua. Kahtiajakautuminen oli niin syvä, että saman suunnan jatkuessa Virosta tulisi ”epäonnistunut valtio” ja virolaisista ”katoava kansakunta”.
Meelis Kukkin onneksi koitui Viron ensimmäinen SOS-lapsikylä, jonka ensimmäisiä asukkaita hänen sisaruksensa olivat 1995. Kukk seurasi perässä sen jälkeen, kun hänet oli ensin lähetetty suljettuun koulukotiin Etelä-Viroon.
SOS-lapsikylän huoltajien tuella Kukk päätti peruskoulun uusissa ympyröissä Keilassa. Myöhemmin hän pääsi lukioon ja yliopistoon, ja nyt hän johtaa Tallinnan lastenkotia vaaleassa rivitalossa Nõmmen kaupunginosassa, mäntyjen alla.
Kukkin vastuulla on eri puolilla kaupunkia asuvien 170 lastenkotilapsen lisäksi muun muassa turvakotien sekä sijais- ja perhetukipalvelujen kehittäminen.
”Lapsella on oltava ainakin yksi vanhempi tai opettaja, joka välittää. Sitten on minkä päälle rakentaa.”
Kadulla kerjäävät lapset katosivat 2000-luvulla. Se on Viron suurimpia näkymättömiä saavutuksia.
Kun Viro oli ollut 13 vuotta itsenäinen 2004, siitä tuli niin Naton kuin EU:n jäsen.
Sairaaloita ja vankiloita remontoitiin EU-tuella.
Viro panosti lapsiperheisiin. Käynnistettiin kaikille ilmainen kouluruoka ja äitiysrahajärjestelmä.
Ensimmäiset virolaiset it-miljonäärit syntyivät, kun internetin ilmaista videopuhelujärjestelmää Skypeä ohjelmoineet virolaiset osakkaat saivat kaupasta osuutensa. Se poiki uusia startupeja.
Kun Viro oli ollut 16 vuotta itsenäinen, yli kolmannes äänestäjistä osallistui parlamenttivaaleihin etänä elektronisesti.
Viro alkoi myöntää EU:n avokätisintä vanhempainrahaa.
Luotettavan tilastoinnin alusta, vuodesta 1995, keskimääräinen palkka oli vuoteen 2007 mennessä liki viisinkertaistunut ja bruttokansantuote liki kuusinkertaistunut.
Valtio oli vakautunut.
”Rossija!” väkijoukko huusi venäjäksi 26. huhtikuuta 2007 Tallinnan keskustassa Tõnismäellä.
Poliisirivi ja mellakka-aita ympäröivät valkeaa telttaa, jonka sisällä oli patsas puna-armeijan univormussa, Pronssisoturi. Mielenosoittajat vastustivat aikeita siirtää patsas.
Poliisille he huusivat: ”Pozor!” Häpeä!
Neuvostoliitto oli pystyttänyt patsaan puna-armeijan sotilaille, jotka neuvostohistorian mukaan olivat ”vapauttaneet Tallinnan” saksalaismiehityksestä 1944. Itsenäistyttyään Viro nimesi sen neutraalisti toisessa maailmansodassa kaatuneiden muistomerkiksi. Venäläiset saivat rauhassa kukittaa sen juhlapäivinään, kunnes rauha alkoi rakoilla: jotkut heittivät maalia patsaalle, toiset ryhtyivät sen vartijoiksi.
Reformipuolueen Andrus Ansip oli luvannut siirtää patsaan hautausmaalle ja saanut vaalivoiton 2007.
Parintuhannen mielenosoittajan joukossa oli myös 35-vuotias Denis Poljakov, aivan eturintamassa poliisia vastassa. Poljakov oli hyvin toimeentuleva yrittäjä ja tapahtumajärjestäjä, kolmannen polven tallinnalainen, jonka sukujuuret Virossa ulottuivat toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Hänellä oli venäjänkielisen kirjallisuuden antikvariaatti kaupungin keskustassa, laaja tuttavapiiri ja halu vaikuttaa. Hän oli opiskellut semiotiikkaa Tarton yliopistossa ja näki patsaan vironvenäläisen identiteetin symbolina. Tavoitteena oli pääministeri Andrus Ansipin ero.
”Keitä ovat Ansip ja kumppanit? He yrittävät monopolisoida meidän taloutemme, historiamme, poliittisen elämämme”, hän ajatteli. ”Ansip on virolainen, mutta ei tallinnalainen. Tallinna on minun kaupunkini.”
Väkijoukko juopui. Lähimmät haastoivat poliisia: Mitä varten seisotte siellä? Rahanko vuoksi?
Poliisille viskeltiin kolikoita. Joku taaempaa heitti tyhjän pullon, ja pian sieltä alkoi lennellä myös katukiviä. Ennen pimeyden laskeutumista poliisi hajotti mielenosoittajien rintaman sammutusvaahdolla, pampuin ja kumiluodein.
Väkijoukko ajautui kohti Kino Kosmosta. Joukossa oli paljon nuoria, vihaisia miehiä, yksittäinen mummo. Kosmoksen luona oli jo auto katollaan. Joku oli jo rikkonut pääministerin puolueen talon ikkunat. Joku sytytti R-kioskin. Poliisia ei näkynyt. Alkoi itsenäisen Viron ensimmäinen mellakka, jonka aikana kymmeniä keskustan liikkeitä rikottiin ja ryöstettiin.
Poljakov kuljeksi ympäriinsä tyttöystävä kainalossa. Oli humaltunut ja onnellinen.
Mielenosoittajat vastustivat aikeita siirtää neuvostoliiton pystyttämä pronssisoturi-patsas. Kolmen vuorokauden mellakoissa yli 1 160 ihmistä otettiin kiinni, loukkaantuneita oli 156, joista 29 poliiseja.
Seuraavana aamuna Viro heräsi tulenarkaan tilanteeseen. Yksi ihminen oli kuollut puukoniskusta, kymmeniä loukkaantunut ja hätäpuheluita soitettu liki viisituhatta kertaa. Viron- ja venäjänkielisten suhteet näyttivät palanneen 1990-luvun asetelmiin.
Viron hallitus oli siirtänyt patsaan salaiseen paikkaan öisellä hätäpäätöksellä, mutta nyt piti estää etnisen konfliktin kärjistyminen.
Venäjä syytti Viroa pyhäinhäväistyksestä. Jännitteitä ei lieventänyt se, että presidentti Vladimir Putin oli edellisvuonna julistanut ulkomailla asuvien venäläisten suojelun prioriteetikseen.
Jotkut pohtivat, pitäisikö mennä kadulle poliisin avuksi. Halukkaat ohjattiin apupoliisijärjestelmään. Kaikki saivat tekstiviestin: ”Tasavallan hallitus pyytää: jääkää kotiin…”
Illalla hulinointi levisi Koillis-Viron venäjänkielisiin kaupunkeihin. Mainingit ulottuivat Moskovaan asti, jossa mielenosoittajat aloittivat Viron suurlähetystön piirityksen.
Tallinnassa poliisi otti nuorisojoukkoja kiinni kovin ottein. Poljakov pyöräili kaupungilla ja järkyttyi poliisin toimista. Pari tuttua vietiin väliaikaiseen säilöön matkustajasataman D-terminaaliin. Kertomukset poliisiväkivallasta levisivät.
Iskut siirtyivät pian verkkoon ja jatkuivat sielä pari viikkoa kyberhyökkäyksinä valtiota, lehdistöä ja pankkeja vastaan. Niiden vauhdittamana Tallinnassa avattiin seuraavana vuonna Naton kyberpuolustuskeskus.
Mellakat tyrehtyivät kolmen vuorokauden jälkeen. Niiden aikana yli 1 160 ihmistä otettiin kiinni, loukkaantuneita oli 156, joista 29 poliiseja. Monet liikkeiden ryöstäjät tallentuivat kuviin, mutta todisteet poliisiväkivallasta olivat niukkoja.
Vuosien kuluttua Euroopan ihmisoikeustuomioistuin määräsi Viron valtion maksamaan korvauksia neljälle poliisin liiallisesta voimankäytöstä valittaneelle.
Vuonna 2021 Denis Poljakov myy taas vanhoja kirjoja ja järjestää klubeja. Tallinnan vanhankaupungin reunalla sijaitsevan kumpareen sisällä on hänen divarinsa Russow Galerii oleskelutiloineen.
Välillä hän on joutunut Venäjällä kahdeksi vuodeksi vankilaan yrityksestä viedä maasta vanhoja kirjoja, jotka oli luokiteltu kulttuuriaarteiksi. Siellä häntä pidettiin virolaisena, mutta nyt hän on taas osa venäläisvähemmistöä Virossa.
Patsaskiistaa Poljakov ei pidä virolaisten ja venäläisten konfliktina, vaan silloisen hallinnon ja kansalaisten välisenä, ”niin kuin viime aikoina on nähty Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Yhdysvalloissakin”. Vastaavissa tilanteissa hän on aina ihmisten puolella.
”Valtiolla olisi ollut voimavarat patsaan siirtämiseksi sivistyneellä tavalla.”
Venäjän tuki vironvenäläisille oli Poljakovin mielestä ”harhaa”, vaikka se äänekkäästi vastusti patsaan siirtoa.
”Jälkeenpäin Venäjä kyllä yritti käyttää tilannetta hyväkseen.”
Monumentti pystytettiin nopeasti mellakoiden jälkeen Tallinnan sisäkaupungin sotilashautausmaalle. Viron valtiojohto ja EU-maiden suurlähettiläät laskivat sille seppeleet maailmansodan päättymispäivänä 8. toukokuuta sovinnon eleenä, Venäjän suurlähettiläs seuraavana päivänä, jolloin myös tuhannet vironvenäläiset kukittivat sen. Enemmistö oli hyväksynyt monumentin uuden paikan.
Viimeinen Neuvostoliiton ja toisen maailmansodan perintöön liittyvä uhkatilanne Virossa oli ohi.
Finanssikriisin aikaan palkat pudotettiin välittömästi puoleen. Työntekijät jatkoivat töitä mukisematta. Eräs verkkosuunnittelija meni osa-aikaiseksi supermarketin kassalle.
Lee Murrandilla oli Tallinnan Kadriorgin puutarhakaupunginosassa vuonna 2009 mainostoimisto Hunt, toimistossa viisi työntekijää, designerin suunnittelema sisustus ja kadulla maasturi, jonka rekisterikilvessä oli kirjainyhdistelmä LEE.
Yritys oli noussut yhdessä Viron talouden kanssa. Kaksi naista oli perustanut sen 1994: ensimmäisestä tilauksesta saadut tulot oli sijoitettu tietokoneeseen. Oli eletty kädestä suuhun, nukuttu vuokratilan patjoilla ja paiskittu 16-tuntisia päiviä. Kun firma oli jaloillaan, naiset jakoivat sen puoliksi.
Kasvu kiihtyi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kunnes tammikuussa 2009 mainostoimiston tulot olivat nolla euroa.
Globaali finanssikriisi oli alkanut, ja samalla oli puhjennut Baltian kiinteistökupla. Viro ei ollut ainoa kriisimaa, mutta selviytymistoimet olivat poikkeukselliset. Valtio päätti pitää budjetin tasapainossa päästäkseen euroalueelle, vaikka se menetti vuosien 2007 ja 2009 välissä liki viidenneksen bruttokansantuotteestaan. Tarvittiin kriiseissä karaistunutta kansaa.
Murrand oli laatinut ennalta kolme toimenpidevaihtoehtoa. Käyttöön tuli keskimmäinen: kaikkien työaika eli palkat pudotettiin välittömästi puoleen. Työntekijät suostuivat siihen mukisematta, vaikka jatkoivat työskentelyä käytännössä enemmän kuin puolipäiväisesti. Eräs verkkosuunnittelija osoitti ennakkoluulottomuutta ja meni osa-aikaiseksi supermarketin kassalle.
Samaan tapaan toimivat muutkin työnantajat ja -tekijät.
Julkisen puolen palkkoja leikattiin vuoden 2009 alussa keskimääräin kymmenen prosenttia. Valtion budjettia korjattiin pitkin vuotta. Lopulta kukaan ei säästynyt leikkauksilta, eivät edes opettajat, joita pyrittiin varjelemaan viimeiseen asti. Kansa nieli päätökset hiljaa. Kriisin aikana ei ollut lakkoja eikä mielenosoituksia.
Kun työntekijöiden irtisanominen muuttui heinäkuussa 2009 mahdolliseksi ilman varoitusaikaa, tuhannet lähtivät työn perässä Suomeen. Maastamuuto kiihtyi.
Mainostoimisto Huntin tulot olivat taas nolla euroa. Silloin ei vielä jaettu yritystukia. Murrandin perheen talouden piti pystyssä valtiolla työskennellyt puoliso.
Kun töitä ei ollut, Murrand järjesti työpaikalla koulutustilaisuuksia. Moni asiakasfirma toimi samoin. Paremmin pärjänneet ostivat vaikeuksiin joutuneita yrityksiä. Kun uusi vuosikymmen alkoi, elämä palasi uomiinsa.
Myöhemmin Murrand vähensi liiketoimintaansa ja antoi toimistonsa vuokralle. Hän jatkaa kiinteistö- ja markkinointialalla ja ostaa alihankintana palveluita entisiltä työntekijöiltään. Kuten moni elintasoaan nostanut virolainen, hän on vaihtanut vaihteen pienemmälle – ennen muuta opiskelee maalausta, huolehtii kasvimaasta metsämökillään ja pohtii uusia uria.
Valtiokin saavutti tavoitteensa. Budjetti pysyi tasapainossa, ja Viro siirtyi kruunusta euroon 2011.
Rauhantutkimussäätiön Fund for Peace laatimalla 179 valtion listalla Viro on edennyt maailman 27. vakaimmaksi valtioksi. Suomi on sijalla yksi, Viron taakse jäävät muun muassa Britannia ja Italia.
Peo-leo peo-leo! Kuha kiehuu!
Kastnan niemellä Margus Rebanen työpajaa ympäröivässä lehdossa laulaa kuhankeittäjä, peoleo eli juhla-Leo. Tuttua laulua kuulee yhä harvemmassa paikassa. Sellainen kehitys painaa nyt Rebanen mieltä.
Täällä vallitsee vielä lajien runsaus. Rebane esittelee:
Tässä on pyökki, tuossa sitkakuusi, päärynäpuu ja mantšurianjalopähkinäpuu, jonka viuhkamainen lehti on liki 90 senttimetriä pitkä. Luumupuu, valeakaasia, kultasade, jonka keltaiset kukat lentävät tuulessa. Eri puu-, pensas- ja yrttilajeja on kymmeniä.
Virolaiset sanovat itseään metsäkansaksi, ja huoli ympäristön tilasta kilpistyy usein juuri metsään.
Rebane otti puolisonsa kanssa aikanaan pankkilainaa saadakseen metsän ja siellä olevan puulajipuiston. Hänestä uhkana on ”monokulttuuri”, sillä ”metsän ja maan tuhlaus jatkuu neuvostotyyliin”.
Seuraavaksi pitäisi pysäyttää metsän köyhtyminen. Rebane on valmis.