Täällä lepää aarre

Sodankylän Viiankiaapa on ainutlaatuinen, Natura-ohjelmalla suojeltu suursuo. Monikansallinen kaivosyhtiö haluaa sinne kaivoksen.
Raatteet kukkivat malmiesiintymän päällä Viiankiaavalla kesäkuun 2016 alussa.

Täällä lepää aarre

Sodankylän Viiankiaapa on ainutlaatuinen, Natura-ohjelmalla suojeltu suursuo. Monikansallinen kaivosyhtiö haluaa sinne kaivoksen.
Kotimaa
10.7.2016 09:00

Onpa kaunis valo”, sanoo valokuvaaja Jorma Luhta ja kaivaa kameran esille. Pysähdymme rimmelle Viiankiaavalla, Sodankylän koillispuolen suurella aapasuolla.

Hyttyset inisevät, kaukana kukkuu käki. Ilmassa haisee sääskiöljyltä ja sellaiselta paikalta, jossa vesi on maannut 10 000 vuotta minkään häiritsemättä.

Olemme kulkeneet kaksi tuntia, mutta tulleet leiristä vasta parin kolmen kilometrin päähän. Suolla on hidasta kulkea. Välillä sataa rankastikin. Sadevarusteita vuoroin kaivetaan esille ja puetaan päälle, vuoroin pakataan rinkkaan.

Sitten, saavuttuamme erään metsäsaarekkeen reunaan ja käveltyämme avosuolle, missä kasvaa harvassa matalia koivuja, pilveen revenneestä aukosta tulee esille aurinko. Yöttömän yön valo saa koivujen rungot hohtamaan luunvalkoisina ja suokukat tuhansissa punaisen sävyissä. Rimmikoista sojottavat raatteiden kukat ovat kuin pieniä majakoita tai soihtuja. Lintujen äänet kuuluvat jostain kaukaa ja auttavat käsittämään suon valtavat mittasuhteet.

Kaiken tämän lisäksi suoraan jalkojemme alla piilee malmiaarre.

Suokukkia Viiankiaavan avorimmen reunalla.

Viiankiaapa on yksi ojituksilta säästyneistä Lapin soista. 65 neliökilometrin suursuolla on kaksinkertainen rauhoitus: se kuuluu sekä kansalliseen soidensuojeluohjelmaan että Euroopan unionin Natura-verkostoon. Viiankiaapaa oli jo totuttu pitämään paikkana, johon ihminen ei koske, mutta luulo osoittautui vääräksi. Monikansallinen, Britanniassa ja Etelä-Afrikassa päämajaansa pitävä Anglo American -kaivosyhtiö alkoi kymmenisen vuotta sitten etsiä suolta malmia.

Kun ensimmäiset tiedot suon alla piilevistä rikkauksista tulivat julki viitisen vuotta sitten, esiintymää verrattiin jopa tarunhohtoiseen Petsamon kaivokseen. Petsamon Euroopan rikkaimmaksi sanottu nikkeli-kupariesiintymä löydettiin 1920-luvulla. Kaivoksen valmistuttua Suomi louhi siellä joitain vuosia ennen kuin alue jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle sotien jälkeen.

Aivan Petsamon veroinen Viiankiaapa ei ehkä ole. Mutta vuosituhannen merkittävimmästä eurooppalaisesta malmilöydöstä on puhuttu sen yhteydessä.

Tarina alkoi vuonna 2004, jolloin suolle saapui Jim Coppard -niminen mies tutkimusryhmineen. Coppard on brittiläinen malminetsijälegenda, joka teki työtä Anglo Americanin laskuun.

Tutkimukset jatkuivat vuosia. Esiintymään on nyt porattu 165 syväkairausreikää, jotka yltävät 200 metristä yli kilometrin syvyyteen. Malmin suurimmat pitoisuudet ovat huiman korkeita, kuparilla kolmisen prosenttia, nikkelillä 2,5, siis kymmenen kertaa suurempi pitoisuus kuin Talvivaaran nikkelikaivoksessa.

Kun Coppard esitteli ensi kerran tutkimusten tuloksia kaivosmessuilla marraskuussa 2011 kongressikeskus Levi Summitin tiloissa, yleisö miltei pissi hunajaa.

Coppard oli aavistanut Viiankiaavan alla piilevän suuren esiintymän havaittuaan, että suon geologia muistuttaa kovasti juuri Petsamon seutua. Sittemmin muutkin ovat sanoneet tienneensä tämän – mutta aarteen kuitenkin löysi jostain syystä juuri Coppard, joka ei enää työskentele Anglo Americanin palveluksessa.

Loppukesällä kypsyy hilla.

Ampuhaukan huuto herättää, se kuuluu jostain teltan takaa, metsäsaarekkeen uumenista. On kesäkuinen alkuiltapäivä. Olemme vaeltaneet suolla aamuun saakka ja käyneet nukkumaan. Kuoriudumme makuupusseista, ja Luhta, 65, alkaa viritellä ateriaa.

Telttapaikkamme on kuivan ja märän maan rajalla, erikoisessa paikassa, jollaisia ei ole etelän soilla lainkaan ja pohjoisessakin vain hienoimmilla aapasoilla. Sokkeloisesti kiemurteleva, parisensataa metriä pitkä suon avorimpi työntyy metsäsaarekkeen sisälle. Ranta on hyllyvää turvetta. Kaatuneiden puiden rankoja pitkin pääsee ammentamaan rimmen kirkasta vettä kastelematta jalkojaan.

Otan kahvivedet ja pysähdyn kuuntelemaan kahlaajalintua, joka lentää rimmen yli huutaen kuuluvasti. Ääni kaikuu takaisin metsän seinämistä.

”Mustaviklo” Luhta sanoo. Se on yksi lukuisista pohjolan soiden vähentyneistä kahlaajista, joita yhä pesii Viiankiaavalla.

Viiankiaavan luonto on poikkeuksellisen rikas. Lajipaljous vastaa Etelä-Suomen hienoimpia kosteikkoja. Lintulajeja on löydetty 90 – viidennes kaikista Suomessa tavatuista lintulajeista. Näistä yli 20 on uhanalaisia. Kasvilajeista uhanalaisia on 10. Erilaisia suotyyppejä on parisenkymmentä. Näistä aapasuo peittää Viiankiaavasta kolme neljännestä.

Aapasuot ovat Euroopan unionin ensisijaisesti suojelemia luontotyyppejä, ja esimerkiksi Naturasta poikkeaminen on niiden kohdalla vaikeaa. Jos kaivos halutaan, tarvitaan poikkeuspäätös sekä valtioneuvostolta että EU:n komissiolta.

Unionin ensisijaista suojaa nauttivat myös luonnontilaiset metsäsaarekkeet, joita on Viiankiaavalla paljon. Suurimmat ovat Särkikoskenmaa ja Petäjäsaari, jonka reunalla leirimme sijaitsee.

Suuri avorimpi malmiesiintymän päällä.

Viiankiaavan malmiesiintymä tarvitsi nimen. Sellaisen se sai suon länsilaidan Sakattilammilta. Anglo Americanin Suomen-tytäryhtiö AA Sakatti Mining Oy perustettiin 2011.

Selvitysten mukaan nikkeli-kupariesiintymän rikkain osa on Sakattilampien tuntumassa. Tutkimukset ovat kesken. Vuoden 2012 jälkeen suojelualueella ei ole kairattu.

Kaivosviranomainen Tukes on myöntänyt yhtiölle kaksikin jatkolupaa esiintymän tarkempia tutkimuksia varten, mutta ne on peruttu. Luvista ovat valittaneet oikeusasteisiin Lapin ely-keskus ja ympäristöministeriö sekä Suomen luonnonsuojeluliiton Lapin piiri. Pelkona on ollut, että malminetsintä järeillä laitteilla uhkaa luonnonarvoja.

Jatkotutkimuksiin tarvittava ympäristöministeriön lupa on sekin myönnetty ja sitten evätty.

Nyt yhtiö uskoo luparallin olevan takanapäin.

”Viime lokakuussa saimme uudet kairausluvat ja ympäristöministeriöltä poikkeusluvan soidensuojelualueelle”, kertoo AA Sakatti Miningin projektijohtaja Jukka Jokela.

Koska hanke on poikkeuksellinen – kairauksia tehdään arvokkaimpiin suojelukohteisiin kuuluvalla luonnontilaisella suolla – jotkut ovat epäilleet, ettei yhtiö ole tosissaan. Mutta se on:

”Malmien etsintä ja tutkiminen on kallista. Ei tällaista tehdä huvikseen”, Jokela sanoo.

Hänen mukaansa Anglo Americanin strategiassa on kaksi pitkälle edennyttä hanketta, Sodankylän Sakatti ja Quellavecon kupariesiintymä Perussa. Muut ovat joko jo toiminnassa olevia kaivoksia tai varhaisen vaiheen malminetsintäprojekteja.

”Sakatti näyttää jo nykyisillä tiedoilla aikamoiselta aarteelta.”

Kaivoskartoissa Viiankiaapaa ympäröivät joka puolelta harmaalla merkityt kaivosvaltaukset. Vain Viiankiaapa on vielä vihertävä. Jatkolupia odotetaan.

Jokelan mukaan kairauksia päästään jatkamaan talvella, jos malminetsintäluvat hyväksytään eri oikeusasteissa. Varsinaisen kaivoksen ympäristövaikutusten arviointivaihe (YVA) voisi koittaa jo ensi vuonna.

”Jos halutaan päästä ensi vuonna tekemään YVA-selvitykset, tarvitaan tarkempaa tietoa, siis lisää kairauksia.”

Mustaviklo on arktisten aapasoiden taantunut kahlaaja.

Sakatin kaivos voitaisiin teoriassa avata muutaman vuoden päästä. Esimerkiksi Talvivaaran kaivoksen ympäristön arviointipaperit kirjoitettiin 2004 ja 2005 ja kaivoksen rakentaminen alkoi keväällä 2007.

Toisaalta juuri YVA-vaiheessa hanke joutuu koetukselle. Silloin selviää, mitä yhtiö haluaa ja onko hanke mahdollinen luontoarvoja vaarantamatta.

Karkeasti ottaen kaivoksen voi rakentaa joko avokaivoksena tai maanalaisena kaivoksena, jossa malmiin kaivaudutaan sivusta päin tunnelia pitkin.

Ajatus avokaivoksesta Natura-alueella pöyristyttää luontoväkeä ja muitakin, esimerkiksi joitain niistä, jotka myivät vuosituhannen alussa Viiankiaavalla maitaan valtiolle suojelua varten.

Suomen luonnonsuojeluliiton Lapin piiri on puolustanut suota ärhäkästi. AA Sakatti Mining on äskettäin vaatinut piiriä maksamaan oikeudenkäyntikulujaan 13 000 euron verran yhteen valitustaisteluun liittyen. Laskun kohtalon ratkaisee hallinto-oikeus.

”Suomi on vapaa maa”, Jokela sanoo. ”Jokaisella on täysi mahdollisuus valittaa. Sitten katsotaan oikeudessa, ovatko valitukset valideja vai eivät.”

Maanalaisen kaivoksen monet ehkä olisivat teoriassa valmiit hyväksymään, mutta siinäkin pelottavat yllättävät, hallitsemattomat vaikutukset. Talvivaaran tapaus on muistissa. Jokela ei mainitse T-sanaa. Hän puhuu ”viime vuosien ikävistä asioita, jotka ryvettivät kuvan koko teollisuudenalasta”.

Mutta jos lupa avokaivokseen tulisi, totta kai yhtiö sellaisenkin voisi rakentaa.

Viiankiaavasta tulisi ennakkotapaus.

Naturaa ei ole koeteltu metallikaivoksin missään päin Eurooppaa. Sen suoja on tymäkkä. Monia kiinnostaa, voiko Naturan purkaa tai kiertää. Suomessakin Viiankiaapaa seurataan silmä tarkkana. Sallassa halutaan laajentaa hiihtokeskusta Natura-alueelle, Lapin liitto taas havittelee Vuotoksen Natura-soille tekoallasta, vaikka se on tyrmätty jo aiemmin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Viiankiaavalla puhutaan toistaiseksi ”mahdollisesta” kaivoksesta.

Mutta jos AA Sakatti Miningia vertaisi pikajuoksijaan, se on jo noussut lähtöasentoon ja jännittänyt lihaksensa.

Viiankiaavan soidensuojelualueen kokonaispinta-ala on 65,95 neliökilometriä.

Suot ovat joutomaata. Näin ajateltiin 1940–50-luvuilla. Toki suolta saattoi poimia hilloja tai ampua metson, mutta virkistysarvolla ei saatu teollistuvaa Suomea kasvuun.

Kun Suomeen perustettiin kansallispuistoja 1930–40-luvuilla, soita ei edes ajateltu. Nehän säilyisivät muutenkin.

Tilanne muuttui nopeasti 1960-luvulla, kun valtio aloitti metsäojitukset. Miljoonia hehtaareita suota ojitettiin metsänkasvatusta varten. Sittemmin maa- ja metsätalousministeriö on arvioinut, että soista lähes miljoona hehtaaria ojitettiin turhaan, ilman realistisia toiveita järjellisestä metsästä.

Sitten tulivat suuret tekoaltaat vesivoimaa varten. Siinä rytäkässä hukutettiin Euroopan suurin suo, Posoaapa, Viiankiaapaakin suurempi ja mahtavampi suoalue. Se jäi Lokan tekoaltaan alle 1967.

Yhtäkkiä lähes kaikkia Lapin arvosoita uhkasi joko ojittaminen tai upottaminen tekoaltaiden alle.

Natura-alueelta kairattua maaperää on kuljetettu suon laitaan. Kuva vuodelta 2011.

Natura-alueelta kairattua maaperää on kuljetettu suon laitaan. Kuva vuodelta 2011.

Asennemuutos alkoi 1960-70-lukujen taitteessa. Puheet soiden suojelusta lisääntyivät. Myös Jorma Luhdan suokuvilla oli osansa käänteessä. Luhta oli huomannut muutokset soilla teini-ikäisenä luontoharrastajana Pohjanmaalla.

”Luonto, jonka tunsin, koki täystuhon”, hän sanoo ja kaataa kuivatettua sipulia ja lihaa retkikeittimen astiaan.

”Olin juuri ehtinyt tulla tietoisesti ihmiseksi, joka rakastaa luontoa, kun soidenojitusorganisaatio tuli Seinäjoelle. Se veti sileäksi kaiken.”

Luhta omistautui soiden puolustamiselle. Hän alkoi kokopäiväiseksi luontokuvaajaksi suoraan koulun penkiltä. Vuonna 1973 hän järjesti ensimmäisen näyttelynsä, Kurjet eivät palaa. Sitä seurasi kirja Kurkimaa.

Samalla soidensuojelua marssitettiin kabinetteihin. Siellä merkittää työtä teki Rauno Ruuhijärvi, Helsingin yliopiston kasvitieteen professori ja Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen puheenjohtaja. Ruuhijärvi väitteli tohtoriksi aapasoiden kasvillisuudesta.

Vuonna 1978 laadittiin kansallinen soidensuojeluohjelma kaikkein arvokkaimmista soista. Niiden joukossa oli myös Viiankiaapa.

”Aapasuot ovat globaalisti merkittäviä”, Ruuhijärvi, 86, sanoo puhelimessa. ”Ei idästä eikä lännestä löydy vastaavaa aluetta kuin tämä meidän keskinen Peräpohjola. Kallioperä ja ilmasto sattuvat Suomen kohdalla pelaamaan samaan pussiin.”

Aapasoiden runsaalle lajistolle on selitys.

”Kevättulvissa vesi leviää täysin hallitsemattomasti aapasuolle. Mukana tulee ravinteita, mikä osaltaan selittää aapasoiden rikkaan luonnon”, Ruuhijärvi selittää.

Ravinteita tulee myös syvyyksistä. Harvinaiset kasvit ovat Viiankiaavalla oikeastaan samasta syystä kuin Anglo American -yhtiökin: mineraalien vuoksi.

Viiankiaapa kuuluu Keski-Lapin vihreäkivivyöhykkeen soihin. Vulkaanisessa vihreäkivessä esiintyy arvometalleja, ja pohjaveteen liukenee mineraalipitoista kiviainesta, joka kulkeutuu aapasuon kasvien ulottuville. Kasveille vihreäkivi merkitsee rikasta kasvualustaa. Tämä on tärkeää esimerkiksi monille kämmekkälajeille sekä Viiankiaavan kahdelle harvinaisimmalle kasville, luontodirektiivin suojelemille lettorikolle ja kiiltosirppisammalelle.

”Vihreäkivi mahdollistaa myös Viiankiaavan maailman suurimmat koivuletot. Ja sitten on puolentusinaa erilaisia rimpilettoja”, Ruuhijärvi sanoo.

”Näitä ei juuri tällaisena ole missään muualla maailmassa.”

Liro on Suomen runsaslukuisin kahlaaja, joka on kuitenkin harvinaistunut kolmanneksen 30 vuodessa.

Kasvien lisäksi Viiankiaapa on monen taantuvan Lapin linnun kotisuo. Mustaviklon ohella Viiankiaapaa asuttavat esimerkiksi vesipääsky, suorastaan romahdusmaisesti harvinaistunut suokukko, liro ja jänkäsirriäinen.

Liron vähenemisen merkitystä on vaikea selittää yhtiölle, joka olisi pääsemässä käsiksi arvokkaaseen malmipottiin, ja myös ihmisille, joille kaivos tarkoittaisi työtä.

Vaakakupeissa ovat luonto ja malmiesiintymä.

Kumpi on tärkeämpi? Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään.

Varmaa on, että kysymys tulee toistumaan yhä useammin, kun kilpajuoksu hupenevista raaka-aineista kiristyy.

Monimuotoisuutta ylistetään puheissa ja kansainvälisissä sopimuksissa. Viimeksi 2012 Suomen hallitus sitoutui pääministeri Jyrki Kataisen johdolla sopimukseen, jolla halutaan pysäyttää luonnon monimuotoisuuden hupeneminen.

Monimuotoisuus on Suomessa juuri tätä: Lapin lintuja, jotka vähentyvät ja lopulta häviävät, jos ne jyrätään elinkeinojen tieltä. Muilla on muut vastuut, nämä ovat meillä. Näin on EU säätänyt.

Professori Ruuhijärvi on huolissaan.

”Viiankiaavalla isot malmipotentiaalit saattavat lopulta olla muualla kuin vain siellä länsilaidalla. Esiintymää ei vielä kokonaan tunneta.”

”Ja Viiankiaapa on vasta alkusoittoa. Kun piikki avataan, mihin vielä joudutaan? Ei Lapissa ole paikkoja, joihin olemassa oleva linnusto voi muuttaa. Luonto on jo täynnä.”

Suokukko on erittäin uhanalainen kahlaaja, jonka parimäärät ovat romahtaneet Suomessa ja koko Euroopassa viime vuosikymmeninä.

Suokukko on erittäin uhanalainen kahlaaja, jonka parimäärät ovat romahtaneet Suomessa ja koko Euroopassa viime vuosikymmeninä.

Ympäristöministeriön luonnonsuojelujohtaja Ilkka Heikkinen muistuttaa, että ihminen on lopulta elävästä luonnosta riippuvainen.

”Onko yksi laji, esimerkiksi liro, niin arvokas, että jos se poistetaan, tulee katastrofi. Tuskin.”

Heikkinen ottaa esille yhdysvaltalaisen evoluutiobiologin Jared Diamondin lentokonevertauksen. Yhden niitin poistaminen lentokoneen rakenteista ei haittaa menoa. Mutta kuinka monta niitä voidaan irrottaa, ennen kuin kone hajoaa?

”Suomalaisilla on huoleton suhtautuminen luonnon muutoksiin. Nehän eivät tule silmille yhtäkkiä, vaan heikkeneminen tapahtuu salakavalasti, sukupolvien saatossa.”

AA Sakatti Miningin Jukka Jokelalle luonnon monimuotoisuus tarkoittaa ”niin maan alaisia kuin maan päällisiäkin arvoja”.

”Tämä on perusjuttuja meille. Anglo American on tunnettu siitä, että riskit selvitetään ja minimoidaan ja asiat tehdään hyvin.”

”Lähtökohta on, että aiheutetaan mahdollisimman vähän vaikutuksia ympäristöön. Ja ne vaikutukset, joita tulee, kompensoidaan.”

Punakämmekkä on voimakkaasti taantunut soiden ojituksen myötä.

Punakämmekkä on voimakkaasti taantunut soiden ojituksen myötä.

Luontoarvojen kompensointi, korvaavien kohteiden löytäminen, on Naturassa keskeistä. Natura-alueen suojelun voi purkaa pakottavasta tarpeesta, yleisen edun nimissä – ja tällöin pitää pystyä osoittamaan korvaavia alueita, joilla on vastaavia luontoarvoja.

Olisiko tällaisia löydettävissä Viiankiaavalle?

Ympäristöministeriön Ilkka Heikkinen suhtautuu skeptisesti ajatukseen, että yksityisen kaivosyhtiön etu sellaisenaan olisi yleinen etu. ”Yleisen edun pitäisi löytyä esimerkiksi erittäin huomattavasta työllisyysvaikutuksesta.”

”Mitä tulee korvaamisasiaan, hankkeen teknisistä yksityiskohdista ja vaikutuksista ei vielä tiedetä mitään konkreettista”, Heikkinen sanoo. ”Jos kaivos halutaan, eri toteutustavat tulee arvioida ja valita vaihtoehto, josta on vähiten haittaa. Menetetyt luontoarvot pitää pystyä korvaamaan.”

Ongelma on siinä, että kaikki arvokkaat, isot aapasuot on jo suojeltu.

Jokelan mukaan yhtiö on jo kartoittanut Lapissa mahdollisia korvaavia alueita Viiankiaavalle. Nämä olisivat sekä luonnontilaisia alueita että osin alueita, joita ennallistettaisiin luonnontilaista muistuttavaksi.

”Pienempiä soita on suojelematta Lapissa”, Heikkinen sanoo. ”Mutta monta pientä aluetta ei ole sama asia kuin yksi iso alue.”

Tästä ekologian lainalaisuudesta puhui usein äskettäin edesmennyt ekologi, akateemikko Ilkka Hanski.

Yhden ison alueen luonnon geneettinen monimuotoisuus on suurempi kuin monen pienen.

Ja tätä monimuotoisuutta elämä tarvitsee etsiessään uusia muotoja, kun ympäristö muuttuu, kun ilmasto esimerkiksi lämpenee.

Että lirot säilyisivät. Ja viime kädessä ihminen.

Auringonlaskun luhtavillat keskikesällä.

Viiankiaavalla tulee yö. Aurinko on niin alhaalla kuin se Sodankylän korkeudella voi kesäkuussa olla. Siis ei kovin alhaalla.

Jatkamme matkaa Jorma Luhdan kanssa Sakattilammilta kohti seuraavaa metsäsaareketta. Jätämme vastentahtoisesti suokukat, raatteet ja koivuleton koivut taaksemme.

Jossain suon äärissä huutaa liro omaa nimeään: liro-liro-liro! Maisema tuoksuu ja elämöi.

Suo jatkuu miltei silmänkantamattomiin.