Rakastunut mies salakuljetti Virosta vaimon
Alice Liljeberg, 92, lähti lähes ventovieraan suomalaisen matkaan ja päätyi Eestiluodolle.
Sääennuste lupaa sadetta ja tuulta seuraaville päiville, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Alice Liljeberg, 92, on jo saaressa.
Hän istuu valkoisessa rottinkituolissa Eestiluodon-talonsa lasikuistilla Sipoon ulkosaariston kauimmaisella saarella. Aurinko hyväilee hänen paljaita jalkojaan.
Tätä hän odotti kuin lapsi.
Talvi Helsingin Vuosaaren-kodissa tuntui pidemmältä kuin koskaan.
Kareja ja salakareja, pinnan alla olevia kivenjärkäleitä.
Ensin kohti Söderskärin majakkaa, sitten viitoittamattomille vesille. Vain Alicen pojat tuntevat reitin kotirantaan. Vuosaaresta Eestiluodolle on 12 kilometriä.
Sileitä kallioita. Orvokkeja sinisinä mattoina. Ruohosipulin tuoksu.
Siitä on melkein 69 vuotta, kun Eestiluodolla varttunut nuorukainen Herbert Liljeberg toi Alicen Virosta kotisaarelleen. Salaa, tuskin soutuvenettä suuremmalla omatekoisella paatillaan yli itäisen Suomenlahden.
”Kyllähän minä ymmärsin, että Herbert oli ihastunut, mutta en osannut kuvitella, että hän tulisi hakeman minut”, Alice muistelee.
Alice ja Herbert olivat tavanneet kaksi vuotta aikaisemmin, elokuussa 1944 Tallinnassa.
Alice, omaa sukua Kikajoon oli edellisiltana hyvästellyt rintamalle lähteneen poikaystävänsä ja oli nyt ostamassa paluulippua Tallinnasta kotiinsa Vigalaan, Läänemaalle Länsi-Viroon.
Alice ehti tuskin poistua lippujonosta, kun tuntematon sotilas kurvasi pyörällään hänen rinnalleen.
”Näin heti, että mies on suomalainen. Hänellä oli hienot, punaraitaiset housut ja iso sotilashattu korvien päällä.”
Mies oli Herbert Liljeberg. Hän oli komennuksella suomalaisten sotilastukikohdassa Naissaaressa Tallinnan edustalla. Hän toimi sähköttäjänä. Tallinnassa hän oli postia hakemassa.
Olot Virossa olivat sekavat. Kesällä 1940 Neuvostoliitto oli miehittänyt maan ja tehnyt siitä yhden Neuvostotasavalloista. Syksyllä 1941 saksalaiset valtasivat Viron.
Nuoret kulkivat yhdessä hyvän tovin ja juttelivat niitä näitä.
”Herbert oli aloitteellisempi.”
Alice antoi Herbertille osoitteensa.
Kuukautta myöhemmin syyskuussa 1944 puna-armeija ajoi saksalaiset pois Virosta ja miehitti uudelleen maan. Myös suomalaisten oli poistuttava, eivätkä Alice ja Herbert tavanneet enää.
Jouluna Alice sai kortin Suomesta ja kirjoitti takaisin. Herbert vastasi, mutta suurin osa tekstistä oli peitetty mustalla, sensuroitu. Nuorten kirjeenvaihto jatkui kaksi vuotta.
’Tiesimme jo ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana, että kaikki muuttuisi. Ihmiset ostivat mitä rahoillaan saivat”, Alice kertoo.
Alicen äiti oli ostanut tyttärelleen kaksi uutta leninkiä. Viininpunaisen villakangasmekon ja kukikkaan kesämekon, jonka helmassa ja hihansuissa oli pitsiä.
Keväällä 1945 Alice valmistui gymnasiumista opettajaksi ja sai paikan Teenusen kyläkoulusta kävelymatkan päästä kotoaan.
”Kun kansakoulussa kysyttiin, miksi kukin haluaa tulla isona, kirjoitin, että ’opettaja’”, Alice kertoo. Hän kuitenkin pyyhki vastauksen ja kirjoitti ”ompelija”. Köyhän perheen tytölle ei ollut sopivaa haaveilla ammatista, joka oli Jumalasta seuraava.
Hänestä tuli ensin opettaja ja sitten ompelija.
Pelko hallitsi virolaisten mieliä. Jo syksyllä 1941 neuvostomiehittäjä oli kyydinnyt 10 000 virolaista vankeuteen Siperiaan. Kyyditykset jatkuivat Neuvostoliiton vallattua uudestaan maan.
Ensimmäisinä vietiin rikkaat kartanonherrat. Sitten korkeat virkamiehet, Alicen koulun rehtorikin.
Syyskuussa 1945 sotilaat vangitsivat Alicen isän, pientilallisen.
”Juoksin yöpaita päällä metsän poikki koululta kotipihalle. Siellä neuvostosotilas osoitti minua kiväärillä. Hän olisi ampunut, jos olisin astunut metrinkin eteenpäin.”
Isä vietiin vankileirille Uralille.
Kun Herbert palasi Naissaaresta Eestiluodolle, kaikki näkivät pojassa tapahtuneen muutoksen. Herbert oli rakastunut.
Viron viisumia oli turha anoa. Herbert päätti hakea Alicen veneellä, salaa.
Hänen tilaamansa venelaudat tulivat Eestiluodolle keväällä 1946, mutta ne olivat liian paksuja. Vene ei saanut painaa paljon, koska se olisi vedettävä kauas rannasta. Neuvostomiehittäjä oli kieltänyt virolaisilta veneet, ja sotilaat ratsasivat rantoja.
Herbert nousi aamuvarhaisella höyläämään lautoja ohuemmiksi. Naapurit ihmettelivät, mutta eivät uskoneet, kun hän sanoi rakentavansa venettä, jolla hakisi itselleen vaimon Virosta.
Yöllä saaren tähystystornissa hän selvitti Viron majakoiden vartioajat. Pranglin majakan valot valaisivat koko itäisen Suomenlahden. Lisäksi olivat Kerin ja Aksin majakat.
Eestiluotolaisilla oli paljon sukulaisia Virossa. Myös Herbertin äiti ja isoäiti olivat lähtöisin Virosta.
Kun vene vihdoin oli valmis, Herbert otti suunnan kohti sukulaisperheen paikkaa Ihasalunlahden rannalla Ülgasissa reilut parikymmentä kilometriä Tallinnasta itään.
Matkaa oli 70 kilometriä linnuntietä.
Herbert oli tottunut merenkävijä. Eestiluodolla elettiin kalastuksella ja hylkeenpyynnillä, ja miehet melkein asuivat merellä, mutta nyt hänellä ei olisi saaria suojanaan. Koko matka olisi avointa ulappaa.
Naapurin Eino-serkku oli lainannut hänelle viiden hevosvoiman moottorinsa.
Herbertin suunnittelemana lähtöpäivänä 31. elokuuta 1946 Viron rannikolla riehui ukkosmyrsky. Oli odotettava seuraavaan iltaan.
”Kyllä hän varmasti oli tietoinen kaikista riskeistä, mutta hänellä oli tuuria”, Alice sanoo.
Lähtiessään Herbert kehotti vanhempiaan olemaan yhteydessä ulkoministeriöön, jos hänestä ei kuuluisi kuukauteen mitään.
Puuvene kulki aaltojen harjalla, matka joutui.
Yhtäkkiä Herbert huomasi venäläisen vartiolaivan. Myös hänet oli huomattu. Laiva kääntyi häntä kohti. Avuksi tuli sakea sumu. Herbert sammutti kaiken varalta veneen moottorin.
Aamuyöllä 2. syyskuuta suomalainen saavutti sukulaisperheen rannan.
Serkkupoika heräsi siihen, kun Herbert koputti heidän ikkunaansa. Hämmästyksellä ei ollut rajoja.
Neuvostosotilaat olivat ratsanneet rannan kaikki ulkorakennukset kaksi viikkoa aikaisemmin. Herbert piilotti veneen sukulaisten heinälatoon.
Vielä samana päivänä hän matkusti junalla Vigalaan ja käveli tietä kysellen koululle, jossa Alice oli opettajana. Koululla hänelle kerrottiin, että Alice oli käymässä Tallinnassa ja ohjattiin Alicen kotiin.
Alicen äiti otti tulijan vastaan ja kuunteli silmät pyöreinä tämän suunnitelmia.
Alice ei palannut vielä seuraavanakaan päivänä.
Koulun alkuun 5. syyskuuta oli enää muutama päivä, ja Alice oli lähtenyt Tallinnaan ostamaan koulutarvikkeita. Hänen piti palata Haapsalun kautta ja salakuljettaa sieltä aseita metsäveljille, mutta hän alkoi voida pahoin ja vaihtoi lipun Vigalan-junaan.
Paikka järjestyi eläintenkuljetusvaunusta. ”Matka kului rattoisasti.” Vaunussa oli virolaisia sotilaita, ja vaunun lattialla istuva saarenmaalaismummo ennusti ja tulkitsi nuorten unia.
Alice oli nähnyt edellisyönä unta, jossa hänen kaksi etuhammastaan oli irronnut.
Hän tiedusteli unen merkitystä eukolta.
”Sä tulet matkustamaan ison veden yli lähipäivinä”, tämä vastasi.
Junasta jäätyään Alice tunsi, että häntä seurattiin. Oli jo myöhä, hän kiristi vauhtia. Venäläisten sotilaiden katseiden ulottumattomissa häntä seurannut mies astui hänen rinnalleen. Alice tivahti, ettei halunnut jutella.
”Vedin henkeä, kun mies sanoi olevansa Suomesta.”
Vasta nyt hän tunnisti Herbertin.
Kun he halasivat, Alice tunsi jotain kovaa Herbertin kainalossa, mutta kun hän kysyi mikä se oli, Herbert vaikeni.
Matkaa asemalta Alicen koululle oli seitsemän kilometriä. Puhuttavaa riitti.
”Äkkiä minusta tuntui, että me kuulumme yhteen Herbertin kanssa.”
Illalla Herbert kysyi Alicelta suoraan, lähtisikö tämä hänen mukaansa Suomeen.
”Päätös oli helpompi kuin ehkä saattaisi kuvitella. Olot Virossa olivat epävakaat, kaikki olivat huolissaan tulevaisuudesta”, Alice muistelee.
Sen jälkeen, kun puna-armeija oli vallannut uudestaan Viron, arviolta 80 000 virolaista oli paennut länteen.
Alice vastasi myöntävästi.
”Kun on nuori…”
”Ajattelin kuitenkin, että en mene heti naimisiin vaan palaan Viroon parin vuoden kuluttua, kun olot ovat rauhoittuneet.”
Herbert ei saanut koululla unta Alicen vieressä, ja Alicekin valvoi. Aamulla Alice kertoi päätöksestään äidilleen, ja tämä antoi siunauksensa.
”Mene, se on parasta. Täällä ei ole odotettavissa mitään hyvää”, äiti sanoi, mutta toivoi, ettei tytär käänny valitsemaltaan tieltä. Alicen siskon Ernan mielestä Alice teki väärin lähtiessään tuntemattoman miehen matkaan.
Illalla Alice hyvästeli perheensä.
”Onneksi oli jo pimeää enkä nähnyt äidin surullisia kasvoja.”
Yhdeltä yöllä nuoret nousivat Tallinnan-junaan. Alicella oli mukanaan yksi pieni laukku. Koulu alkaisi seuraavana aamuna. Yksi hänen neljästä kollegastaan tiesi kertoa, että Alice oli lähtenyt eikä palaisi.
Jos neuvostosotilaat olisivat kysyneet Herbertin henkilöllisyyspapereita, hän olisi jäänyt kiinni. Hänellä oli serkkupojan paperit, mutta ilman kuvaa. Tallinnasta Narvan tietä Ülgasiin oli vielä 20 kilometriä. Sotilaita oli kaikkialla. Lopulta nuoret uskaltautuivat liftaamaan ja saivat kyydin sotilasauton avolavalla. Pois jäädessä Alice antoi kuljettajalle viimeiset ruplansa. Rantaan oli vielä parin kilometrin kävelymatka.
”Tuuli ja satoi kaatamalla. Kastuimme likomäriksi”, Alice kertoo.
He odottivat sään kirkastumista Herbertin tädin luona.
Alice mietti, mitä hän oli tekemässä. Hän ei puhunut suomea eikä ruotsia, mutta Liljebergin pojat, myös Herbert, puhuivat onneksi viroa, äitinsä äidinkieltä.
Herbertin tätikin näki, että tyttö empi, ja kehotti tätä olemaan murehtimatta.
”Herbert on hyvä ja ahkera nuorimies”, hän kehui.
Ennen keskiyötä tuuli kääntyi itään ja sateet väistyivät.
”Iltakymmeneltä Herbert sanoi, että nyt mennään. Hänellä oli pieni kompassi. Hän tunsi meren.”
Herbert teki heinistä vuoteen veneen pohjalle, mutta matka oli aivan liian jännittävä, jotta Alice olisi malttanut käydä pitkäkseen.
Matalikko jatkui pitkälle merelle. Herbert souti, mutta ”yksikin ylimääräinen minuutti saattoi koitua kohtaloksi”, ja hän käynnisti moottorin.
Liian aikaisin. Potkuri löi kiveen ja akselin sokka katkesi. Lopulta Herbertin onnistui asentaa uusi sokka, taskulamppu suussaan, Alice muistaa.
Aikaa kului, mutta kuluiko sitä jo liikaa?
Herbert kiersi kaukaa Pranglin majakan, mutta sinä yönä majakan valot eivät jostain syystä syttyneet.
Pilvien takaa kurkkiva kuu helpotti suunnistusta. Vielä koskaan Herbert ei ollut eksynyt merellä, ja nyt hänellä oli apunaan pimeässä näyttävä kompassi ja vanha merikortti. Hän ei tunnustanut Alicelle, että häntä pelotti. Suomenlahden ylittäminen tuskin soutuvenettä suuremmalla veneellä oli leikkiä kohtalolla.
”Minä olin maalta, enkä ymmärtänyt. Luotin Herbertiin.”
Keskellä Suomenlahtea tuuli kääntyi luoteeseen ja vahvistui. Alicelle tuli paha olo.
”Söin suolakurkkuviipaleet eväsleipien päältä.”
Myrskyssä he olisivat olleet mennyttä, mutta he lähestyivät jo Eestiluotoa.
Vielä ennen kotisaarta veneen tankista loppui polttoaine. Herbert oli varautunut siihenkin. Hänellä oli mukanaan pieni varatankki ”mutta koneen uudelleen käynnistäminen kesti melkein ikuisesti”, Alice kertoo.
Syyskuun 7. päivänä aamuviideltä Herbert ohjasi veneen Eestiluodon pohjoisrannan laituriin. Kotiranta saaren itäpuolella oli aivan liian kivikkoinen. Matka oli kestänyt seitsemisen tuntia.
Vasta nyt Herbert näytti, mitä kovaa hän oli piilotellut kainalossaan. Se oli pistooli.
Hän oli sujauttanut isänsä antaman revolverin takkinsa kainaloon ompelemaansa salataskuun lähtiessään matkalle.
”Herbertilllä oli tapana kertoa, että hän nosti minut veneestä ja kantoi kotipihalle, mutta kyllä minä ihan itse nousin”, Alice sanoo.
Herbertin isä Rickhard Liljeberg oli vastassa tulijoita. Hän oli kuullut moottorin äänen jo kaukaa, aamukolmelta.
”Kun menimme sisälle, Herbertin äiti ja vanhin veli vaimonsa kanssa olivat vielä nukkumassa.”
Hetkeä myöhemmin he joivat porukalla aamukahvit keittiössä. Veljen vaimo oli leiponut edellispäivänä pullaa.
”Kaikki puhuivat ruotsia, ja aloin ajatella, että mitenkähän tässä käy”, Alice muistelee.
Illalla luodolla lämpisi sauna.
”Emme saaneet mennä Herbertin kanssa yhdessä saunaan, vierekkäin saimme kuitenkin nukkua.”
Herbertin äiti oli syvästi uskovainen, mutta naisten välille kehkeytyi ”hieno ystävyyssuhde”.
Heti seuraavana maanantaina pariskunta kävi ostamassa kihlat Helsingistä. Nuoret pujottivat sormukset toistensa sormiin jo kultasepän liikkeessä.
Alicen paperit olivat puutteelliset, ja pariskunta suunnitteli jo pakomatkaa Ruotsiin, mutta lopulta vihkilupa järjestyi. Oikeusministeriön tuella.
Herbert oli lainannut isältään rahaa häitä varten. Hän hankki Alicelle morsiuspuvun vuokraamosta.
”Kun näin mekon sanoin, että tuota leninkiä en päälleni pane”, Alice kertoo.
Hän oli unelmoinut brokadileningistä ja kultaisista kengistä, ja Herbert palautti mekon vuokraamoon. Uusi valkoinen lainamekko viisti maata, ja siinä oli pitkä sifonkilaahus. Herbert tilasi myös morsiuskimpun, valkoisia neilikoita.
Alice ja Herbert vihittiin 22. syyskuuta 1946 Helsingin Vanhassa kirkossa, vain kolme viikkoa sen jälkeen, kun Herbert lähti veneellään kosiomatkalle.
Kirkko oli täynnä. Monet olivat kuulleet heidän tarinansa ja halusivat nähdä rakastavaiset.
Ensimmäisen kesänsä Alice ja Herbert asuivat perheen rantasaunassa Eestiluodolla.
Marraskuussa he muuttivat Helsingin Kruununhakaan Herbertin isän omistamaan asuntoon.
Esikoinen syntyi elokuussa 1947 ja toinen poika vuotta myöhemmin.
Herbert oli käynyt teknisen koulun, mutta hän oli saarelainen eikä viihtynyt toisten töissä. Pariskunta alkoi ommella pelastusliivejä Helsingin Vallilasta vuokraamassaan verstaassa.
Herbert oli sairastanut angiinan armeija-aikanaan Lappeenrannan ratsuväessä. Hoitamaton tulehdus oli jättänyt jäljet hänen sydämeensä, ja kun hän oli neljänkymmenen, terveys petti. Sydäntä operoitiin useaan otteeseen, ja hän joutui viettämään pitkiä jaksoja sairaalassa.
Talvella 1963, kun Herbert alkoi sairastella, pariskunta muutti Eestiluodolle. Herbert oli rakentanut vuonna 1947 Santahaminasta ostamastaan armeijan parakista heille mökin lapsuudenkotinsa lähelle. Nyt siitä tuli heidän kotinsa.
”Minäkin koko ajan ajattelin, että tämä saari on meidän kotiimme”, Alice sanoo.
Paikka on tuulinen, mutta ”mä tykkään, että tämä on täydellinen maisema”.
Siihen asti he olivat asuneet saaressa kesät ja palanneet kaupunkiin, kun poikien koulu alkoi syyskuussa.
Herbertin sairastellessa Alice kalasti yksin. Silloinkin Herbert istui usein veneen perässä. Heillä oli lohiverkot ja isoja ja pienempiä rysiä. Alice kuskasi lohilaatikot mantereelle. Viimeiset yhteiset talvensa pariskunta asui Helsingissä. Mutta he palasivat saareen aina vapulta, ”säiden mukaan”, ja lähtivät kaupunkiin pyhäinpäivän tietämillä.
1978 Herbert kuoli, 55-vuotiaana.
Alice osti Herbertille valkoisen arkun, ”koska arkun pitää olla valkoinen”.
Välillä Alicella on ollut niin ikävä Viroon, että hän on rukoillut Jumalaa antamaan hänelle siivet, jotta voisi lentää synnyinmaahansa.
Vaikeinta oli silloin, kun hän sai veljeltään kirjeen, jossa tämä kertoi perheen ”Moskovan-matkasta”.
”Voimme hienosti, mutta Erna jäi sinne”, veli kirjoitti. Hän ei voinut kertoa, että he, äiti, Erna ja Alicen kolme veljeä olivat olleet Siperiassa vankileirillä ja sisko oli kuollut siellä.
Äidin kirjeet olivat lakanneet tulemasta kolme vuotta Alicen Eestiluodolle muuton jälkeen.
Stalinin määräyksestä yli 20 000 virolaista kyydittiin tuolloin Siperiaan.
Äiti ja veljet vapautuivat vasta Hruštšovin noustua valtaan 1950-luvulla. He palasivat perheen entiseen kotiin.
Alice kävi ensi kerran Virossa 50 vuotta lähtönsä jälkeen vuonna 1996.
”Matkustin suoraan kotiseudulle. Vein vaaleanpunaisia ruusuja äidin haudalle.”
Äiti ehti kuolla ennen kuin Viro itsenäistyi 1991, mutta Alice ei saanut viisumia matkustaakseen hautajaisiin.
”Olin yksin kotona hautajaispäivänä ja sytytin kynttilän. Pidin mustaa mekkoa vuoden.”
Toisella Viron-matkallaan Alice vei kukkia isänsä haudalle. Isä oli palannut Siperiasta aikaisemmin ja avioitunut uudestaan.
”Kaikki oli muuttunut. Rakennuksia oli poltettu, kolhooseja rakennettu.”
Vanhin veli antoi hänelle äidistä vankileirillä otetun valokuvan.
”Äidillä ei ollut edes kenkiä vaan lehdistä tehdyt tupot jaloissa.”
”Tuntuu pahalta, kun ajattelen, miten heille kävi. Mutta se kai on niin, että se mitä tapahtuu, se tapahtuu.”
Enää Alicella ei ole Virossa ketään kehen pitää yhteyttä. Veljetkin ovat kuolleet.
’Kaikkeen tottuu”, Alice sanoo rottinkituolissaan.
Nykyisin hän viettää kesät saaressa enimmäkseen yksin.
”Olen ainoa vanha varis Eestiluodolla. Kaikki muut kesäasukkaat ovat nuoria. Mutta minulla ei ole ikävä, kun touhuan koko ajan.”
”Parasta on kun saa heittää sukat ja kengät ja olla paljain jaloin. Olen aina paremmassa kunnossa syksyllä. Kahdeksan kiloa lähtee huis hais. Joka aamu herättyä kävelen katsomaan kukkia.”
Herbertin veljien vaimot dementoituivat ennen kuolemaansa. Kaikki surkuttelivat heitä, mutta Alice löysi asiasta yhden hyvän puolen.
”Heillä ei ollut ikävä Eestiluodolle. Minulla on.”
Eestiluoto on karua kivikkoa ja kallioita. Mäntyjä ja katajia, jokunen koivu.
Yhden omenapuun Alice on kasvattanut siemenestä. Puutarhamullan hän kaivoi lapiolla kallioiden kolosta ja kärräsi pihamaalle. Lannoitteeksi hän keräsi tuulen rannalle tuomat levät.
Viime kesänä Alice lopetti kokonaan puutarhan pidon.
Ulkosaariston kauneimmaksi kehutusta puutarhasta on jäljellä enää perennat.
”Vaikeaa, kun ei ole kasteluvettä. Sadevedellä vaan, mutta mansikoita riitti naapureille asti.”
Viime kesänä, kun Alice oli pilkkomassa saunapuita, saaressa lomaillut Kaliforniassa asuvan pojan tytär oli kysynyt häneltä, katuuko hän mitään elämässään.
”En, vastasin. Mutta monta asiaa tekisin nyt toisin.”
Tyttö ihmetteli, miten mummi pärjäsi yksin saaressa. Alicelle se ei ole kysymys.
”Kyllä mä voin kuolla täälläkin.”