Lipponen: Totuus ”uuden ulkopolitiikan” uhasta

Mielipide 19.9.2008 11:38

Sosiaalidemokraatit on pantu konnan rooliin ulkoministeriön historiassa. Timo Soikkanen ottaa kritiikittä käyttöön käsitteen ”uusi ulkopolitiikka” kuvatessaan sosiaalidemokraattien linjaa.

SK netti julkaisee katkelmia Paavo Lipposen kolumnista, joka julkaistaan tämän viikon Suomen Kuvalehdessä. Voit kommentoida kirjoitusta tässä blogissa.

Ulkoministeriön historian kirjoittaminen on haasteena massiivinen, niin kuin on Timo Soikkasen teoskin Presidentin ministeriö 1970-1981 (Otava 2008). Se ansaitsee tunnustusta onnistuneesta tavasta käsitellä tylsiäkin asioita.

Sosiaalidemokraattien todellinen rooli 1970-luvun suurissa ulko- ja kauppapoliittisissa ratkaisuissa jää selvittämättä.

”Uusi ulkopolitiikka” oli silloin jo vanha juttu: käsite syntyi syksyllä 1966 puheenvuorostani ulkopoliittisessa paneelikeskustelussa Tampereella. Viikkosanomat julkaisi siitä Karin piirroksen, Urho Kekkonen kommentoi sitä päiväkirjassaan ja Rafael Paasio ilmaisi vieroksuvansa koko käsitettä.

Keskustelu ”uudesta ulkopolitiikasta” jäi syksyyn 1966 ehkä siitä syystä, että puheenvuoroni poliittinen tausta oli kapea. Menin paneeliin Pekka Kuusen pyynnöstä hänen sijalleen. Keskustelijoina olivat muun muassa Hertta Kuusinen ja Matti Kekkonen. En saanut Kuuselta ohjeita, vaan tein puheenvuoroni aivan omasta päästäni.

”Uudesta ulkopolitiikasta” tuli eräänlainen uuden sukupolven julistus ulkopolitiikan demokratisoimisen, avoimuuden ja näkökulman kehitysmaihin laajentamisen puolesta. Puhuin myös vasemmistolaisesta ulkopolitiikasta, mutta ulkopolitiikan ytimeen, puolueettomuuspolitiikkaan tai kauppapolitiikkaan, en puuttunut. Sanoin idealistiseen henkeen, että ulkopolitiikkamme oli liian turvallisuuskeskeistä.

Sosiaalidemokraatit olivat 1966 vaalivoittonsa turvin tulleet ns. kansanrintamahallituksen pääpuolueeksi ensin Rafael Paasion ja vuodesta 1968 Mauno Koiviston johdolla.

Aktiivisuutta seurasi turhautuminen, sillä keskustapuolue oli ominut ulkopolitiikan itselleen käyttäen hyväksi Kekkosen mahtiasemaa. K-linjalle ja kommunisteille oli mitä mukavinta, että Sdp:tä pidettiin ulkopoliittisesti salonkikelvottomana. Karjalaisessa henkilöityi – oikein tai väärin – sulkeutunut ”me tiedämme, me hoidamme” -asenne. Ulkoministeriössä vaikutti monia erittäin kyvykkäitä virkamiehiä, mutta Kekkosen valtakirjan turvin he asennoituivat ylimielisesti ulkopuolisiin, joita pitivät harrastelijoina.

Meidän radikaaleina pidettyjen nuorten sosiaalidemokraattien ja valtaa todellisuudessa pitävän eminenssitason vuoropuhelu alkoi ennakkoluulottomien ja älyllisesti suuntautuneiden upseerien, kuten Jaakko Valtasen, Aimo Pajusen ja Jan Klenbergin, kanssa. Vähitellen unohtuivat puheemme Suomen yksipuolisesta aseriisunnasta.

Aikoja on nimitetty ”vaaran vuosiksi”, ei vain Neuvostoliiton kovan linjan takia, vaan varsinaisesti sisäpoliittisen tilanteen takia. Surutta ”vaaraan” niputetaan taistolainen myyräntyö ammattiyhdistysliikkeessä, äärivasemmistolainen laululiike ja Sdp:n nuoret radikaalit. Annetaan ymmärtää, että naruista veteli Nkp/KGB. Kaikkein historiattomimmat sotkevat mukaan vapaan seksin ja radikaalisukupolven huonon käytöksen.

Sdp ja sen nuoret ulkopoliitikot eivät olleet hölmöjen joukossa. Olimme kriittisiä ja meillä saattoi olla vääräoppisia kannanottoja, mutta käytännössä pyrimme vaikuttamaan ulkopolitiikan valtavirrassa.

Väitteet, että sosiaalidemokraattiset nuoret ulkopoliitikot ihailivat Neuvostoliittoa yhteiskuntana, ovat kotoisin Junttilan tuvan peräseinästä. Olimme tosiasiassa Suomen länsimaisimpia poliittisia henkilöitä. Soikkanenkaan ei ”sosialismista” puhuessaan suomalaisporvariston tapaan ymmärrä länsimaista sosiaalidemokratiaa: sosialisointi on ollut monen veljespuolueen ohjelmassa ja porvaritkin ovat siinä kunnostautuneet, viimeksi USA:n republikaaninen hallitus.

Sdp:n Tampereen puoluekokouksessa 1972 olin jyräämässä kannanottoa, joka mahdollisti EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksymisen. Enemmistö sopimuksen puolesta oli murskaava. Päätökseen liittyi vaatimus suojalaeista, mikä olikin loppuun asti SDP:n linja EEC-kysymyksessä.

Sdp:n vähemmistöhallitus neuvotteli EEC-sopimuksen valmiiksi 1972. Ottaen huomioon Neuvostoliiton kielteisen asenteen oli välttämätöntä, että Paasion hallitus teki tietä laajapohjaiselle enemmistöhallitukselle. Kekkonen tarvitsi sellaista selustatuekseen neuvotteluissa Kremlin johdon kanssa. Mutta tällä oli myös sisäpoliittinen puolensa: jos EEC-hanke olisi kaatunut Neuvostoliiton vastustukseen, olisivat K-linja ja kommunistit yksissä tuumin juhlineet Sdp:n läntisen seikkailupolitiikan epäonnistumista.

Ulkoministeriön ”everstijuntan” ja nuorten sosiaalidemokraattisten ulkopoliitikkojen välinen sanailu saa huomiota, jälleen UM:n käytäväsupinan näkökulmasta. Soikkanen on niellyt kokonaisena legendan Sdp:n pyrkimyksestä vallata UM 1970-luvulla.

Mitä tapahtui todella? Kekkosen valtiomiesmäinen kooptaatio, sosiaalidemokraattien integrointi ulkopoliittiseen valtakoneistoon, onnistui erinomaisesti. UM:öön saatiin idearikasta väkeä, ulkopolitiikkaa tehtiin laajemmalta pohjalta. Kauppapoliittisia etuja ja puolueettomuutta varjeltiin yhdessä.

Nuorten sosiaalidemokraattien ja everstijuntan suhteet paranivat nopeasti jo 1970-luvulla. Enää ei ollut vaikea tunnustaa, että juntta muodosti virheineenkin kaikkien aikojen loistavimman ulkopolitiikan valmisteluryhmän.

Kirjoittaja toimi pääministerinä 1995-2003 ja eduskunnan puhemiehenä 2003-2007. Hän toimii saksalais-venäläisen maakaasuyhtiö Nord Streamin ja suomalaisen energiayhtiö Pohjolan Voiman neuvonantajana.

Teksti
Paavo Lipponen
(SK 38/2008, ilm. 19.9.2008)

Lisää aiheesta
Demarinuoret vaativat uutta ulkopolitiikkaa (Ylen Elävä arkisto)