Teemu Laajasalo: Kirkon tulevaisuus – ei yksimielisyys, vaan sovitettu erilaisuus

Mielipide 24.10.2010 15:00

Viime päivinä seksuaalivähemmistöjen, poliitikkojen ja ateistiyhdistysten brändiä on kiillotettu kirkon kustannuksella. Vähemmistöt ymmärrettävästi janoavat oikeutta, poliitikot kaikkea mahdollista julkisuutta ja harvalukuiset aktiiviateistit vain yleisesti iloitsevat kirkon surusta.

Kahdelle jälkimmäiselle kirkon kriisiviestinnän katastrofaalinen epäonnistuminen ja jatkokertomus kirkosta eroamisesta on mediavoitto. Kirkolle erobuumi on ollut surullinen kiteytys katkerasta sisällissodasta.

Kirkon ääni on varastettavissa helposti. Puheoikeus ja johtajuus valui poliitikoille, yksittäisille äänekkäille papeille ja erilaisille kommentaattoreille. Kriisin keskellä blogistit ja viihdekirjailijat on nostettu kulttuurifilosofeiksi, jotka kehystävät eroilmiön ja antavat sille syyksi kirkon vanhakantaisuuden.

Kirkon todellisuus on kuitenkin kovin erilainen. Nainen on juuri aloittanut piispana, suurin osa vihittävistä papeista on naisia, transseksuaalipappi toimii piispan työtoverina Kuopion tuomiokapitulissa, julkihomoja pappeja on seurakuntatyössä, Helsingin pääseurakunnassa kerättiin kolehti Setalle ja kiellettiin sen kerääminen Suomen raamattuopistolle. Ilmeistä siis on, että nyt kehystetty kuva vanhakantaisesta kirkosta ei ole totuus, vaan itse asiassa hämmentävän kaukana siitä.

Tunnen kasapäin sekä liberaaleja että konservatiiveja kirkon pappeja ja jäseniä, jotka sydämestään rakastavat kirkkoa. He ovat monista uskon ja moraalin asioista erimielisiä ja näkevät kirkon menestysreseptin eri tavoin. Mutta he haluavat hyvää kirkolle. He ovat erimielisiä, mutta samantahtoisia. Kirkon ykseys – sisällissodan lopetus – ei ole samanmielisyyttä vaan samantahtoisuutta. Tulevaisuus ei ole sulautetussa samankaltaisuudessa vaan sovitetussa erilaisuudessa.

Kirkko kasvaa marginaaleistansa – liberaalista, karismaattisesta ja konservatiivisesta reunasta. Kirkon todellisessa marginaalissa ovat konservatiivit, vanhalla virkakannalla olevat. Heidän toimintamahdollisuutensa ovat erittäin huonot. Valitettavasti tämän erokriisin jälkeen keskitien kirkollisten piirien nitistyshalu konservatiiveja kohtaan on entistä voimakkaampi.

Kirkon sisällissota loppuu, kun moniarvoinen herätysliikeperinne otetaan tosissaan uudestaan. Myönnytyksiä pitää tehdä samaan aikaan eri suuntiin. Toleranssi mitataan lähietäisyydeltä ja käytännön asioissa. Sietäminen on sitä, että sattuu, mutta kivun pystyy sietämään. Liberaalien pitää saada ilman ehtoja ajaa homoavioliittoa, vihkiä homoja avioliittoon ja siunata avioliiton siunauskaavaa soveltaen parisuhteet jo ennen maallisen avioliittolainsäädännön muutosta. Konservatiivien pitää voida olla vihkimättä homoja ja myös toimia vanhan virkakannan mukaan, saada erillisvihkimys papiksi ja saada piispallinen kaitsenta asuinpaikasta riippumatta siltä piispalta, joka teologisesti heidän linjaansa lähinnä on.

Miten nämä erilaiset mallit voivat sulautua yhdeksi kirkoksi? Eivät mitenkään. Mutta ne voivat toimia rinnakkain yhdessä kirkossa. Pahinta kirkon sisällissodassa on sisäinen fokus.

Viholliskuva ja toiminnan visio on kirkon sisällä. Ponnistukset ja puhe eivät kohdistu maailmaan, vaan itseen. Karmein tulevaisuuskuva homokeskustelussa on eteneminen naispappeuskaaren mukaisesti: ensin riidellään 30 vuotta kirkossa, jonka jälkeen juridisoidaan teologia ja jatketaan riitelyä oikeusasteissa.

Lähi-idässä tiedetään, että lopullinen rauha alkaa vasta, kun Hamasin kanssa kestetään rinnakkain eläminen. Riippumatta siitä, onko kirkkopolitiikan hamas liberaaliteologi vai konservatiivijärjestö, on kaikkien osapuolien rinnakkainen mukanaolo ainoa mahdollisuus pysyvään rauhaan. Kun katse kääntyy sisäpiiririidoista seurakuntaan, kääntyy myös jäsenyyskäyrä nousuun. Kirkolla voi olla upea tulevaisuus.

Teksti Teemu Laajasalo
Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja pappi.