Suomalainen luontosuhde
Kolumni: "Liika on liikaa", sanoo suomalainen katsoessaan lintuja. Siihen tiivistyy erityinen luontosuhteemme.
Tämänkeväinen valkoposkihanhikeskustelu ei poikkeuksellisesti ole koskenut Helsingin puistoja vaan Suomen läpi muuttavien hanhien aiheuttamia tuhoja viljelyksille.
Erityisesti hanhiparvet ovat rasittaneet Pohjois-Karjalan viljelyalueita. Hanhet ovat matkalla kohti arktisia pesimäalueita, mutta Itä-Suomen kohdalla ne pitävät lepotauon, ja lintuja saattaa näkyä pelloilla jopa sadantuhannen yksilön parvissa.
Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton mukaan hanhet kaivavat pellosta ravinnokseen muun muassa kevätkylvetyn viljan, herneet, härkäpavut ja sipulit.
Mikä avuksi? Viljelystuhot innostivat kansan allekirjoittamaan, ja kansalaisaloite valkoposkihanhen metsästyksen sallimisesta keräsi vauhdikkaasti 50 000 nimeä.
Entinen pääministeri Juha Sipilä (kesk) mainitsi joskus suomalaisten ”erityisen luontosuhteen”. Keskustelussa valkoposkihanhista tiivistyy, että suomalainen luontosuhde on kovin yksipuolinen.
Eläinkantojen säätelykin tarkoittaa meille yleensä vain metsästämistä. Suomen Luonnonsuojeluliiton ja muun muassa kansanedustaja Emma Karin (vihr) esiin nostamat lintupellot, joille parvet houkuteltaisiin ruokailemaan, kuitattiin sosiaalisen median keskusteluissa vähäteltävänä viherpiperryksenä.
Valkoposkihanhilla on tapana muuttaa suurissa parvissa ja tuttua reittiä. Vaikka kanta kutistettaisiin rajulla metsästyksellä puoleen, parvet olisivat silti valtavia. Kestävä ratkaisu vaatii jotain aivan muuta kuin valkoposkihanhen muuttamista riistalajiksi. Vaikkapa niitä lintupeltoja.
Joskus satunnaisista somekeskusteluista painuu jokin kommentti lähtemättömästi mieleen. Itselleni kävi näin, kun vuosia sitten seurasin lintuaiheisen Facebook-ryhmän keskustelua naakoista: naakoilla on tapana parveilla näyttävästi illansuussa ennen laskeutumista yöpuulle.
Eräs keskustelija piti kyllä näkymää hienona, mutta oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen oman lähimaastonsa naakkaparvi oli liian iso. Naakat eivät tuottaneet hänelle mitään harmia, ja niitä oli mukava katsella, mutta ”liika oli liikaa”. Siksi hän kannatti naakkojen ampumista.
Jokin raja luonnollakin. Siinä tiivistyy suomalaisten erityinen luontosuhde.
Korona-aikana muiden uutisaiheiden on ollut vaikea saada huomiota. Yksi näkyvyyttä tavoittelevista on kiihtyvä sukupuuttoaalto.
Helsingin Sanomat uutisoi 2. kesäkuuta, kuinka ”lajien joukkosukupuutto pahin 66 miljoonaan vuoteen ja vaarantaa ihmisen olemassaolon”. Uutinen perustui PNAS-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin. Oli masentavaa seurata, kuinka nopeasti uutinen putosi lehden verkkosivulla näkymättömiin, kun lukijat eivät sitä noteeranneet.
Yksittäisen tutkimustuloksen rooli on sinänsä pieni, sillä valtava todistusaineisto osoittaa, kuinka elonkirjo hupenee hälyttävästi. Akuuteimmassa vaarassa ovat lajit, jotka hoippuvat jo nyt katoamisen partaalla – kuten ne 515 äärimmäisen uhanalaista selkärankaislajia, jotka tutkijat nostivat esiin PNAS:n artikkelissa.
Elonkirjon katoamiselle on tyypillistä, että myös aiemmin kovin yleiset lajit saattavat lähes kadota. Suomessa näin on käynyt esimerkiksi peltosirkulle, jonka kanta on pienentynyt 99 prosenttia kolmessakymmenessä vuodessa.
Maapallolla on käynnissä elämän historian kuudes joukkosukupuutto. Siksi suomalaistenkin pitäisi löytää nopeasti eläinkantojen käyttäytymisen säätelyyn jokin toinen keino kuin kantojen pienentäminen. Ihmisen kekseliäisyyden luulisi taipuvan muuhunkin.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.