Luontoahdistus ja Linkola
Ympäristökriisien hoitaminen on myös ihmisten hoitamista, kirjoittaa Tiina Raevaara.
3
MIN
Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.
Ympäristöahdistuksesta kärsivälle ihmiselle arki ei ole helppoa. Media vyöryttää huonojen uutisten hyökyaaltoja: Sademetsät palavat, maapallon keskilämpötila nousee, arktinen merijää ja ikirouta sulavat, ihmisen elinpiirissä näkyviä eläimiä vihataan ja vaaditaan tapettavaksi, vaikka tosiasiassahan ihmislaji on kutistanut muiden eliöiden elinympäristöjä. Sukupuuton syöveriin putoaa aina uusia ja uusia lajeja. Maankäyttö pirstoo jäljellä olevaa luontoa. Maapallon biomassasta suurempi osa on ihmisen tuotantoeläimiä kuin villieläimiä.
Ikävät uutiset eivät jää vain lehtien sivuille. Vähänkin luonnossa liikkuva joutuu todistamaan, kuinka rakkaat lähimetsät katoavat. Tilalle tulee asunalueita, teollisuutta ja logistiikkakeskuksia. Kalliot jyrsitään soraksi.
Ympäristöahdistukseen liittyy syvä voimattomuuden tunne. En pysty vaikuttamaan asioihin, ne ovat liian suuria eikä mikään ole minun käsissäni.
Myös yksin jäämisen tunne on voimakas. Miksi muut eivät tee mitään? Miksi maailma ei kiinnitä luonnon tuhoutumiseen huomiota? Eikö kukaan huomaa hätääni?
Omaa ympäristöahdistustani on lieventänyt se, että viime aikoina suomalainen media on tuntunut lopultakin heränneen siihen, että maailmassa on muitakin käynnissä olevia ympäristökatastrofeja kuin ilmastokriisi. Esimerkiksi Helsingin Sanomiin on nyt nimitetty luontokadon kirjeenvaihtaja, joka keskittyy kertomaan luonnon monimuotoisuuden häviämisestä.
Luontokadon saama palstatila lohduttaa kaltaisiani. En ole enää yksin todistamassa, kuinka elävä luonto vaihtuu ihmisen rakennelmiin ja lajien luettelo lyhenee. Asialle tehdään jotain.
Jaettu paha mieli on pienempi paha mieli.
Akrasia on tila, jossa toimimme vastoin arvojamme tai ymmärrystämme. Ihmiskunnan tapa elää aiheuttaa sen, että vaikka yksilö yrittäisi elää arvoilleen uskollisina, hän ei voi täysin irtautua siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
Käytännössä moni joutuu todistamaan arjessaan jatkuvasti sitä, kuinka omat arvot murskaantuvat yhteiskunnan rattaissa. Pahimmillaan tilanne aiheuttaa eettistä stressiä – samankaltaista ahdistusta, jota tuntevat esimerkiksi hoiva-alan työntekijät joutuessaan tekemään työtään vähillä resursseilla ja kiireen keskellä.
Onkin oleellista ymmärtää, että ympäristökriisien hoitaminen ei ole pelkästään luonnon hoitamista: se on myös ihmisten hoitamista.
Tänä syksynä olen ajatellut paljon puolitoista vuotta sitten kuollutta Pentti Linkolaa. Aika kuluu, mutta Linkolan symboliarvo ei tunnu katoavan. Samoin tapa keskustella hänestä ei tunnu muuttuvan: kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että aina kun Linkola mainitaan, pitää sanoutua irti hänen ihmisvihastaan. Saa kehua kirjoitustaitoa ja työtä erityisesti lintukantojen tutkimisessa, mutta pitää muistaa tuomita.
En voi mennä kenenkään pään sisään, mutta olen alkanut tulkita Linkolaa ympäristöahdistuksen kautta. Jos minäkin kerran ahdistun siitä, kuinka luontokato näkyy elinpiirissäni, miksei syvästi luontoa rakastanut ja sitä paljon minua tarkemmin tutkinut Linkola olisi niin tehnyt? Ja kun muu yhteiskunta ei jakanut samaa surua ja huolta, ahdistus alkoi muuttua vihaksi ja turhautumiseksi.
On tärkeää, ettei muille käy niin. Siksi luonnonsuojelu on ihmistä rakastava teko. Se vähentää vihaa ja vastakkainasettelua. Se tuottaa lempeyttä ja tasapainoa.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.