Lyhyempiä suomalaisia ja ihania taajamanaisia
Pentti Linkola kirjoitti Suomen Kuvalehteen liki 30 kolumnia ja esseetä. Luonnonsuojelusta, mutta muustakin.
Artikkeli Raivaajabarbaarit (SK 28/1966) esitteli SK:n lukijoille Pentti Linkolan. Jo alkujakso tiivisti kirjoittajan tyylin ja sanoman.
”Siihen, että Suomi alkaa olla ruma ja raiskattu maa, on syypäänä pieni, mutta tehokas ryhmä ihmisiä, joita luonnehtii kaksi tuntomerkkiä. Toisaalta heille on raivaaminen ja rakentaminen itsetarkoitus, toisaalta heidän tunne-elämänsä on sikäli vaillinainen, että heiltä puuttuu kokonaan luonnollinen kunnioitus kaikkea kaunista ja kaikkea vanhaa kohtaan, ilmeni se sitten luonnossa tai edellisten sukupolvien työssä.”
”He ovat vihamielisiä kaikkea kohtaan, missä ei ole jälkiä heidän omasta aherruksestaan. Kun he näkevät järven, he tahtovat kuivata sen pelloksi, kun he näkevät pellon, he haluavat istuttaa sen metsäksi, mutta missä metsää on luonnostaan, siihen on saatava tekojärvi, tehdas, asumalähiö, kalanviljelylammikko – mitä tahansa, kunhan saadaan muuttaa ja mullistaa.”
Huhtikuussa 88-vuotiaana kuollut Linkola oli luonnonsuojelija ja poleemikko. Hän kirjoitti Suomen Kuvalehteen ajan saatossa liki 30 kolumnia ja esseetä. Luonnonsuojelusta, mutta muustakin.
Vuonna 1983 Linkola, toimituksen määritelmän mukaan ”ympäristönsuojelija ilman ministeriötä”, kirjoitti kolme pitkää esseetä.
Hiljainen syksy (SK 34/1983) keskittyy lintukatoon, etenkin peltolintujen, kuten kottaraisen ja peltotaskun vähenemiseen. Linkola oli ornitologi ja hänellä oli kattava aineisto aiheesta.
Linkola toimi vuonna 1963 ilmestyneen Suomen ensimmäisen lintukäsikirjan Pohjolan linnut värikuvin levinneisyystoimittajana, ja kertoi jutussaan joutuneensa ”kahlaamaan läpi kaikki ne palstakilometrit, jotka painettuina tai arkistoituina kertovat lintujen esiintymisestä lintutieteen historian aikana 1800-luvun alusta lähtien”. Lisäksi Linkolalla oli niiden tukena omia havaintoretkeilyjä ”likimain joka toisesta maan kunnasta”.
Linkolan mukaan kottaraiskannat olivat hiipuneet keväästä 1979 lähtien. Vuonna 1983 pensastasku, ”kiurun jälkeen peltolintujemme kakkonen, kaikkialla viljelysmailla puhelinlankojen, aidanseipäiden ja pensaanlatvojen vakiokoriste, hävisi kuin tuulen viemänä (- -) ainakin koko Etelä-Suomen pelloilta, jokusia jäännösyksilöitä lukuun ottamatta”.
”Luonnontieteilijät ovat kauan korostaneet, kuinka juuri linnut, helposti ja tarkoin havainnoituina eläiminä, ovat ympäristömuutoksen nopeimmat ja varmimmat paljastajat, indikaattorit. Tällä hetkellä voidaan varmuudella sanoa, että Etelä- ja Keski-Suomen tehomaatalous, pääosa maataloudestamme, on hirvittävällä tavalla häiriintynyt, myrkyttynyt. Näyttää vieläpä ilmeisestä, että se on häiriintyneempi ja myrkyttyneempi kuin maatalous missään muualla Euroopassa, sillä yhtä synkkiä lintujen kuolonraportteja ei muualta ole tullut”, Linkola kirjoitti elokuussa 1983.
Vaikka Linkolan tekstien yleisssävy oli poikkeuksetta synkkä, joskin mustan huumorin sävyttämä, niissä usein esiintyi myös pieni toivo paremmasta. Niin myös lintukatoa koskevan tekstin yhteydessä: ”Joka tapauksessa, tietysti kaiken alla, viimeiseen hengenvetoon, kytee typerästi ja epätoivoisesti hennon hento toive, että maailma sittenkin minun kirjoittamisestani nitkahtaisi untuvan verran pehmeämmäksi.”
Huhtikuussa 1987 Suomen Kuvalehden kansijuttuna oli Pentti Linkolan herkkä kirje Suomen naisille (SK 17/1987).
”Ajattelen naista, naisia. Yksityisestä yleiseen, niin kuin ajatukset kulkevat. Ajattelen omaa kylmää kuvettani ja tyhjää syliäni, ja ajattelen kaikkia tyhjiä urosten sylejä, kautta Suomenmaan. Montako meitä on, yksinäisiä uroksia metsien keskellä, järvien rannoilla, jokivarsissa, soiden reunoilla ja meren saarilla? Maanviljelijöitä, metsureita, puutarhureita, kalastajia, sahureita, koneurakoitsijoita… Meitä, jotka olemme vahvoja ja elämänhaluisia, mutta joiden sydän on syrjällään? Kolmekymmentätuhatta, kuusikymmentätuhatta? – erilaisia lukuja vilahtaa tiedotusvälineissä, mutta niissäkin taitavat olla vain emännättömät maanviljelijät mukana. Joka tapauksessa hirmuinen määrä käyttämätöntä hellyyttä.”
Tekstissä Linkola kirjoittaa me-muodossa, kaikkien maaseudun miesten puolesta. Myös heidän, joiden luontosuhde on erilainen kuin kirjoittajan itsensä.
”Miksi me oikaisemme viimeisen mutkittelevan kotipuron suoraksi viemäriojaksi ja ojitamme kotirannan viimeisen taivaanvuohiniityn, mylläämme sen siniselle savelle, josta ei ikinä edes tule peltoa? Koska me tunnemme omituista jylhää riemua, kun meillä on allamme tonneja terästä ja hallinnassamme kymmenen ohjaussauvaa ja kun hevosvoimien jylinä täyttää ilman – niin kuin sodassa, miehisten miesten tiimellyksessä.”
”Mutta ennen kaikkea: riehumme siksi, että työ on pakopaikka, ikävä paras työnantaja. Mihin muuhun voi raitis ja jäntevä mies palata puolison puutetta kuin työhön. Totta kai me jatkamme työpäivää koneittemme kanssa niin pitkään kuin suinkin, jotta kolkko ilta tyhjässä tuvassa kutistuisi mahdollisimman vähiin. Ja me kostamme, luonto on se, jolle kostetaan, kun ei kyetä kostamaan toiselle ihmiselle. Telaketjuillamme ja kaivureillamme me revimme uhallakin kaiken sen hempeän, lääkitsevän ja lohduttavan, jolla luonto koettaisi meitä hyvitellä. Menkööt, viimeisetkin lemmikit ja rentukkapuskat rantapolun pielestä, eivätpähän ole muistuttamassa, ettei ole ketään hameniekkaa niitä maljakkoon tuvan pöydälle poimimassa. Emme me osaa niin ajatella, että niiden pitäisi antaa olla rentukoiden ja lemmikeiden ja sammaleiden itsensä takia, ei ihminen osaa ajatella luontokappaletta muutoin kuin itsensä kautta.”
Metsien yksinäisten urosten vastinpari tekstissä oli suloinen taajamanainen.
”Me häikäistymme hänen kauneudestaan ja vielä enemmän hänen viitseliäisyydestään itsensä hoitamisessa. Hän on selvillä jokaisen ravintoaineen jokaisesta bekkerellistä, tyydytetystä rasvahaposta ja kadmiumhiukkasesta. Hän on uimahallin kanta-asiakas, syö ituja ja tuntee läänin jokaisen luontaistuotekaupan. Hän hoivaa meitäkin hellästi, tarjoaa typerryttävän herkullista salaattia, vie meidät kylpyhuoneeseen ja suihkuttaa meistä toistamiseen sen konerasvan, lehmän ja ahvenen hajun, jonka juuri ennen lähtöämme jo kertaalleen saunassa kuurasimme irti itsestämme.”
”Kaikkien eniten me häikäistymme kaunottaremme valtaisasta kulttuurinharrastuksesta, hänen elämänsä satumaisesta virikerikkaudesta. Hän kuuluu kirjallisuuspiireihin ja einoleinoseuroihin, käy espanjankursseilla ja puhuu teatterin ja filmitaivaan tähdistä kuin omista naapureistaan. Hänellä on yöpöydällä kutsuja taidenäyttelyiden avajaisiin vuoden jokaiselle päivälle.”
”Meistä tuntuu hurjalta, kun illan suussa Helsingin tai Tampereen keskustassa näemme yhdessä näkymässä viisisataa tällaista unelmanaista, toinen toistaan henkevämpää, rientämässä kirjastoon, valokuvanäyttelyyn tai ruusuristin esitelmätilaisuuteen, pujahtelemassa pikku pizzerioihin. Osastopäälliköitä, lääkäreitä, tuomareita, kaikkein eniten taitelijoita ja toimittajia – meistä näyttää, että nykyisin naisista kolmannes on taidemaalareita ja kirjailijoita, toinen kolmannes toimittajia.”
Mutta tarkemmin katsottuna unelmien naista, toiveiden emäntää ei ehkä ole olemassakaan.
”Hän on aina ylenmäärin väsynyt ja ylirasittunut, työviikon jälkeen aivan poikki ja maanantaina yhä vain samassa voipuneessa kunnossa. (- -) Kun pääsemme hänen seurapiiriinsä kurkistamaan, niin terapeuttia, hierojaa ja psykoanalyytikkoa riittää, kaikista terveysruoista ja squashinpeluista huolimatta. (- -) Kyllähän mekin tiedämme, että lapsi sairastaa, ennen kuin sen ruumis on karaistunut ja valmis, ja vanhukset taas sairastavat, mekin varmasti vuorollamme. Mutta kuinka voi ihminen kahdenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä olla sairaana? Mistä se on merkki, mikä siinä oireilee? Joka tapauksessa se tuntuu kolkolta, pelottavalta.”
Teksti poiki jatkojutun Rakas Pentti, kirjoitan nyt sinulle ensimmäistä kertaa (SK 19/1987), jossa taajamanaiset vastasivat Pentille.
”Naiset ovat siitä kummallisia, että he ajattelevat. Ehkä tämä on koko asian ydin. Naisten mielestä maalla on tylsää”, helsinkiläinen hammaslääkäri Raija Ikäheimonen vastasi Linkolalle.
”Toimittajalla on uskomaton kyky ja halu täyttää ihmisten tajunta roskalla” – Pentti Linkolalta kyytiä sai myös media
Vuosituhannen vaihteessa Pentti Linkola kirjoitti eloonjäämisohjelmansa (SK 19/1999). Oikeastaan kyseessä on ”eloonjäämisen kompromissiohjelma”, sillä se tähtäsi vain ihmiskunnan ja ihmisen harvojen seuralaislajien säilyttämiseen. Koska sekin tavoite edellyttäisi Linkolan mukaan maailman väestön keventämistä kahden miljardin tienoille, hän rajasi tavoitetta entisestään, ”uhkayritykseen”, jossa olemassa oleva väestökuorma säilytetään ja vähentämiseen pyritään vain syntyvyyden rajoittamisen tietä.
Ohjelma sisälsi edistyksellisiä, nykylukijalle tuttuja aiheita hiilen sidonnasta fossiilisista polttoaineista luopumiseen. Mukana oli kuitenkin poikkeuksellisempia toimia, kuten lasten pituuskasvun hillitseminen ravintoa sekä vitamiini- ja hormonitasoa säätelemällä.
”Realistinen, helposti tavoitettava keskipituuden pudotus lienee parikymmentä senttimetriä ja keskipainon pudotus vastaavasti parikymmentä kiloa. Tämä on erittäin tärkeä ja merkittävä – ja samalla humaanein kaikista mahdollisista – väestökuorman ja kulutustaakan keventämistoimi.”
Väestö eläisi hajautetusti kotipiirissä. Palvelut tavoitettaisiin jalan, hiihtäen, polkupyörällä, soutaen ja meloen. Yksityinen henkilöauto- ja moottoriveneliikenne loppuisi.
Taajamissa pääosa rakennuskannasta purettaisiin, samoin lomamökit lomailun siirtyessä maastoon ja telttoihin. Lomarakennusten puuosat varastoitaisiin ja suojattaisiin lahoamiselta ja kosteusvaurioilta, kunnes ne vähin erin käytettäisiin polttopuuna elävää puustoa säästäen.
Suurin osa yrityksistä lopettaisi toimintansa. Suuryrityksiä olisi vain muutama, esimerkiksi polkupyöriä ja paperituotteita valmistavat. ”Talouskasvun ja kilpailun pahimmat pukarit, tyyppiä Ollila, Niemelä, Siljola, Härmälä, Härmälä, Niinistö, siirretään vuoristo- ja ylänköseuduille mietiskelemään ja uudelleenkoulutukseen.”
Demokratia pitäisi sekin lopettaa.
”Ainoa toivon häive on keskusjohtoisessa hallinnossa, kansalaisten hellittämättömässä valvonnassa.”
Viimeisessä esseessään 82-vuotias Linkola, pääammatiltaan kalastaja, suri kalastuksen ja kalan käytön alennustilaa (SK 16/2015):
”Siunatuksi lopuksi kerron merkillisestä ilmiöstä, joka tapahtui 1970-luvulla. Kukaan ei ollut kuullut toimesta nimeltä fileeraaminen. Kalat oli ruodittu ja syöty päivällispöydässä, päivällinenhän oli kodin päätapahtuma ja nimenomaan hidas ja nautinnollinen, ja kala oli usein juhlaruoka.”
”Sitten yhtäkkiä katosivat talouksista veitset ja haarukat, ja kalat, nuo kiiltävät, hohtavat taideteokset, ostettiin nyljettyinä ja raadeltuina. Jätteiden joukkoon olivat menneet kalan herkullisimmat osat, posket, silmät, huulet, aivot, maksa, vahvat hartialihakset, lohilta vatsanauha, ja syötiin mauttomimmat keskiruumiin lihakset. Tuhlaus oli hirvittävää, mutta ennen kaikkea gastronomian tappio oli valtava. Kalan ystävää itkettää.”