Silmänvaihtotemppu
Kolumni: Valokuva ilman valokuvaajaa tuo uuden näkökulman niin luonto- kuin taidekuviinkin, kirjoittaa Hanna Weselius.
Lokakuussa Rajavartiolaitos julkaisi sosiaalisessa mediassa valvontakameraan tallentuneen kuvan karhuperheestä. Upea sommitelma puolukkametsässä tyynen lammen rannalla tallustavista suurpedoista herätti ihastusta. Facebookin ja Twitterin kommenteissa toisteltiin, että tästä täytyy ehdottomasti tulla Vuoden luontokuva. Niin, miksipä ei!
Kuvalla ei kuitenkaan voi osallistua Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:n järjestämään Vuoden Luontokuva -kilpailuun. Riistakameran kuvalla voi osallistua, jos kamera on kuvaajan oma ja tietoisesti käyttämä. Valvontakameran mekaaniseen silmään sattumalta osuneet karhut eivät käy, koska kuvalla ei ole suoraa yhteyttä kenenkään yksittäisen ihmisen silmään ja tahtoon.
Länsimainen luontokäsitys on rakentunut ajatukselle ihmisestä luonnon hallitsijana Jumalan luvalla. Myös luontokuvan traditio on ihmiskatseen traditio. Luonto on haluttu esittää taivaallisen kauniina, villinä tai vaarallisena, joka tapauksessa ihmisen makuun estetisoituna. Täydellisten kuvien saamiseksi on jaksettu vaeltaa ryteiköissä, nukkua kojuissa ja odottaa luonnon järjestymistä oikeaan asentoon, mutta myös raahattu metsiin lihaa, manipuloitu kuvia salaa ja käytetty malleina täytettyjä eläimiä.