Silmänvaihtotemppu
Kolumni: Valokuva ilman valokuvaajaa tuo uuden näkökulman niin luonto- kuin taidekuviinkin, kirjoittaa Hanna Weselius.
Lokakuussa Rajavartiolaitos julkaisi sosiaalisessa mediassa valvontakameraan tallentuneen kuvan karhuperheestä. Upea sommitelma puolukkametsässä tyynen lammen rannalla tallustavista suurpedoista herätti ihastusta. Facebookin ja Twitterin kommenteissa toisteltiin, että tästä täytyy ehdottomasti tulla Vuoden luontokuva. Niin, miksipä ei!
Kuvalla ei kuitenkaan voi osallistua Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:n järjestämään Vuoden Luontokuva -kilpailuun. Riistakameran kuvalla voi osallistua, jos kamera on kuvaajan oma ja tietoisesti käyttämä. Valvontakameran mekaaniseen silmään sattumalta osuneet karhut eivät käy, koska kuvalla ei ole suoraa yhteyttä kenenkään yksittäisen ihmisen silmään ja tahtoon.
Länsimainen luontokäsitys on rakentunut ajatukselle ihmisestä luonnon hallitsijana Jumalan luvalla. Myös luontokuvan traditio on ihmiskatseen traditio. Luonto on haluttu esittää taivaallisen kauniina, villinä tai vaarallisena, joka tapauksessa ihmisen makuun estetisoituna. Täydellisten kuvien saamiseksi on jaksettu vaeltaa ryteiköissä, nukkua kojuissa ja odottaa luonnon järjestymistä oikeaan asentoon, mutta myös raahattu metsiin lihaa, manipuloitu kuvia salaa ja käytetty malleina täytettyjä eläimiä.
Luontokuvaukseen liittyy hienoja teknisiä innovaatioita. Kuvaaminen tavoilla, joihin laiskan kaupunkilaisihmisen linssinvoimakkuudet eivät riitä, on lisännyt tietoisuutta maapallon monimuotoisuuden suojelemisen välttämättömyydestä. Mutta innovaatioita ei aina ole valjastettu suojelemiseen, vaan ihan muihin pyrintöihin.
Esimerkiksi vuonna 2019 World Press Photon luontosarjan ihmisruoaksi silvottujen sammakoiden kuvalla voittanut piilokuvausteknologioiden edelläkävijä, unkarilainen Bence Máté, markkinoi kansainvälistä bisnestään vähäpukeisilla naisilla ja listaa vuokraamiaan kuvauspiiloja lähinnä olevat lentokentät.
Ihminen, ihminen. Mikä sotku.
Kirjassaan Nonhuman Photography (2017) Joanna Zylinska toteaa, että valokuvauksessa on käynnissä ei-inhimillinen käänne. Kaikki valokuvat eivät esitä ihmisiä, eivät ole ihmisten tekemiä eivätkä ole tarkoitettu ihmisten katsottaviksi. Ja koska valokuvaaminen on maailmaa ja todellisuutta rakentava ele, tällaiset kuvat avaavat perspektiiviä poispäin ihmiskeskeisyydestä.
Selaan luontokuvaussivuja ja törmään riemastuttavaan riistakameravideoon karhusta, joka nuuhkii ja käpälöi kameraa. Soitan kameraa operoineelle luontokuvaajalle Arvi Tynille, joka listaa tekniikan hyviä puolia: kamera jaksaa toimia säiden armoilla kuukausia, ja kun ihminen ei ole läsnä, eläin käyttäytyy autenttisemmin.
Ihmisettömät näkökulmat ovat vahvistuneet myös valokuvataiteen kentällä. Yksi pioneereista, Stephen Gill, on tehnyt 222-sivuisen kirjan The Pillar (2019), jossa on ainoastaan riistakameran kuvaamia mustavalkokuvia linnuista. Ja minkälaisia kuvia! Kirjan esseessä Karl Ove Knausgård kirjoittaa: ”En ollut koskaan ennen nähnyt lintuja tällä tavalla, omilla ehdoillaan, itsenäisinä olentoina joilla on itsenäiset elämät. Ja niin äärettömän vieraina meille. Jumalani, ajattelin. Voi Jumalani.”
Valokuvataiteen museolla Helsingissä juuri nyt esillä oleva Poliittisen valokuvan festivaalin näyttely Linnun katse vie ajatusta vielä pitemmälle. Mitä ihminen voi tehdä astuakseen sivuun itsestään? Miltä maailma voisi näyttää linnun silmin?
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.