Kaivosteollisuuden saasteet kaatuvat veronmaksajien syliin: Poliitikot ja teollisuus pakoilevat vastuitaan
Uutisanalyysi: On helpompaa työntää lasku veronmaksajien kontolle kuin istua pöydän ääreen ja vaatia tilille yrityksiä.
Kenen on vastuu, kun kaivosyhtiö ajautuu konkurssiin ja myllätty alue pitäisi palauttaa kuntoon, jossa se oli ennen kaivostoimintaa?
Maalaisjärjellä ajateltuna vastuussa pitäisi ensisijaisesti olla ympäristön pilannut yritys. Varaton konkurssipesä ei kuitenkaan pysty maksamaa ympäristön siivoamista, joten käytännössä vastuu jätteistä ja alueen siivoamisesta siirtyy veronmaksajille.
Teollisuudella on toki omat vastuunsa. Yrityksiltä vaaditaan esimerkiksi pankkitalletuksia ongelmien paikkaamiseen. Vakuusrahat ovat kuitenkin osoittautuneet riittämättömiksi.
Esimerkiksi konkurssiin ajautunut Talvivaaran kaivos kaatui kokonaan veronmaksajien syliin.
Nykyistä Terrafamen kaivosta on tuettu pelkästään Sipilän hallituskauden aikana noin 500 miljoonalla eurolla, eikä lähialueiden järviä ole kunnostettu. Viranomaiset ovat tyytyneet tarkkailemaan tilannetta, sillä laajentuva kaivosalue voisi peittää allensa osan ongelmajärvistä.
Talvivaara on vain yksi murheenkryyneistä. Nivalassa sijaitseva Hituran nikkelikaivos on osoittautunut ”projektiksi”, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Juha Sipilän (kesk) hallitus on joutunut myöntämään Hituran ympäristöongelmien torjuntaan yli 21 miljoonaa euroa valtion budjetista. Rahaa joudutaan todennäköisesti myöntämään lisää.
Alueella toiminut kanadalainen kaivosyhtiö Belvedere Mining ajautui konkurssiin vuonna 2015, eivätkä kaivoksen jälkihoitoon tarkoitetut kahden miljoonan euron vakuudet riittäneet ympäristöongelmien korjaamiseen.
Tilanteesta on syytetty kanadalaista kaivosyhtiötä, mutta tosiasiassa Hituran jäteongelmat ovat myös Suomen valtion aikaansannosta. Valtio ja sen yhtiöt ovat saastuttaneet aluetta 1970-luvulta asti: ongelmien korjaamista on lykätty vuosikausia myymällä kaivos aina vaan uusille toimijoille.
Hituran ympäristöongelmat herättivät myös kansanedustajat, tai ainakin yhden. Perussuomalaisten kansanedustaja Leena Meri teki asiasta kirjallisen kysymyksen ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselle (kesk) maaliskuussa 2018.
Meri kysyi Tiilikaiselta, mihin toimiin ministeri aikoo ryhtyä vastuujärjestelmän muuttamiseksi niin, että sitä voidaan käyttää myös kaivosyhtiöiden konkurssitapauksissa? Ja miten vastuujärjestelmän kautta kerätyt varat riittäisivät myös ympäristöongelmien paikkaamiseen?
Ministeri Tiilikainen luetteli kirjallisessa vastauksessaan, mitä laki sanoo: Toissijaisilla ympäristövastuujärjestelmillä (TOVA-järjestelmillä) varaudutaan ympäristövahinkojen korvaamiseen ja ympäristöriskien hallintaan…
On pakolliset vakuutukset, öljysuojarahasto ja niin edelleen.
Tiilikainen kuitenkin myönsi vastauksessaan, etteivät nykyiset vastuujärjestelmät ole toimineet. Ministeri viittasi myös ympäristöministeriön muistioon, joka on tehty jo vuonna 2014. Siinä ehdotettiin, että ympäristöongelmat ratkaistaisiin rahastolla, johon kerättäisiin varat sellaiselta teollisuudelta, joka tarvitsee toiminnalleen ympäristöluvan riskien vuoksi.
Teollisuuden edustajille ympäristöministeriön ehdotus ei kuitenkaan kelvannut. Niiden mukaan uudistus olisi kustannustehoton ja ylimitoitettu. Koko uudistus lopetettiin, kun poliitikot nöyrtyivät teollisuuden edessä.
Hituran ympäristöongelmat ovat kuitenkin pakottaneet ministeri Tiilikaisen reagoimaan. Hallitus teki lakiesityksen, joka antaa ely-keskukselle nykyistä laajemman vallan puuttua ympäristöongelmiin.
Konkurssitilanteen taloudellisia vastuita uusi laki ei kuitenkaan muuta. Varattoman yhtiön sotkut jäävät veronmaksajien kontolle jatkossakin.
Poliitikot ja teollisuus ovat jo vuosia pakoilleet vastuitaan. On helpompi työntää lasku veronmaksajien kontolle kuin istua pöydän ääreen ja vaatia tilille yrityksiä.
Teollisuuden vallasta ja poliitikkojen löysäilystä huolimatta ympäristöministeriössä on halu muuttaa vastuujärjestelmää niin, että konkurssitapauksissa vastuuta olisi enemmän koko teollisuudella. Ministeriön strategiapaperin mukaan uudistus halutaan voimaan vuosien 2020-2022 aikana.
Lakiuudistuksen toteutuminen tietenkin vaatii sitä, että maata johtaa hallitus, joka oikeasti haluaa muuttaa lakia ja panna saastuttajat vastuuseen. On todennäköistä, että jatkossakin muiden teollisuuden alojen yritykset vastustavat sitä, että ne joutuisivat maksamaan kaivosteollisuuden riskit.
Toisaalta ympäristöriskejä on myös metsäteollisuudessa, kemianteollisuudessa ja teknologiateollisuudessa. Riskit eivät katoa, vaikka mediassa kuinka puhuttaisiin biolaitoksista ja ympäristöystävällisistä tuotteista.