Sauli Niinistö: ”Inhoan just tuon tapaisia kysymyksiä”

Entä mikä saa presidentin kuumenemaan?
Hän 25.3.2016 08:30
Sauli Niinistö ei tiedä, ottaako kokoomuksen puoluekirjan presidenttikautensa jälkeen. ”En ole ajatellut asiaa.” © Marjo Tynkkynen

Dmitri Medvedev nykii alas puvunhousunsa punttia. Hän istuu antiikkituolilla kristallikruunun alla, oikealla puolellaan Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

On kokolattiamatto, pitkät tummanpunaiset samettiverhot ja lasivitriinissä hopea-astioita.

Niinistö katsoo itänaapurin kollegaa tuimasti ja pyörittelee kädessään lukulaseja. Niitä on tällä viikonloppureissulla mukana kolmet. Käynnissä on vuotuinen turvallisuuskonferenssi, München Security Conference.

Tapahtuma on eräänlainen ulkopolitiikkafestivaali, jota voisi luonnehtia lainaamalla Niinistön kuvausta 1990-luvun alun Pohjoismaiden Neuvoston kokouksista: ”Pontevia puheita, tärkeän oloisia kokouksia ja delegaatteja ja iltajuhlia, muttei niinkään merkittäviä tuloksia.”

Mutta on tämä tietysti oiva tilaisuus paneelikeskustelemiselle ja tällaisille kahdenvälisille ”epävirallisille” tapaamisille, joiden ensihetkiä seuraa toistakymmentä toimittajaa.

Medvedevin tulkki kääntää suomeksi terveiset Vladimir Putinilta, Niinistön tulkki vastaa spasiballa.

Näin presidentti johtaa ulkopolitiikkaa – yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa tietysti. Tänäänkin Niinistö on soittanut ministereille jo muutaman kerran, hän tekee niin päivittäin. Tai sitten hallituksesta soitetaan hänelle, presidentti haluaa pysyä ajan tasalla myös sisäpolitiikasta. Kerrotaan esimerkiksi, miten neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta etenevät.

Niinistö tosin ei pidä sen enempää termistä yhteiskuntasopimus kuin kilpailukykysopimuskaan, hänestä on parempi puhua työelämän ja talouden neuvotteluista. Hän on tarkka sanoista.

Niinistö ei esimerkiksi ihaile muita valtionpäämiehiä, arvostaa kyllä.

Ja kun hän on edeltävällä viikolla puhunut Yhteisvastuukeräyksen avajaisissa, että ”ihmiselämän suunta voi joskus olla pienestä kiinni”, poseerannut maahanmuuttajanuorten kanssa kaverikuvissa ja lupautunut Kultainen keihäs -tapahtuman suojelijaksi, hän ei arvojohtanut. Hän ei ole arvojohtaja, vaan mielipiteisiin vaikuttaja.

 

Kaksikymmentäkuusi vuotta sitten Halikossa, Salon lähellä, oli avoinna käräjätuomarin virka.

41-vuotias juristi Sauli Niinistö haki paikkaa siitä huolimatta, että hänet oli valittu eduskuntaan vain kaksi vuotta aiemmin, kolmannella yrittämällä.

Niinistö ei ollut mikään kansanvillitsijä, pikemminkin vaikeaselkoinen ja asiakeskeinen fundeeraaja. Sellainen, joka päätyy kuvailemaan Ståhlbergin työpöytää, kun haluaa puhua perustuslaista. Enemmän eksistentialistinen virkamies, ei mikään veikkovennamo. Tyypillinen yhden kauden kokeilija, kuten puoluetoveri Ilkka Kanerva siihen aikaan arvioi.

Ei Niinistökään ollut varma, halusiko jatkokaudelle eduskuntaan. Etenkään, kun oli saamassa tämän Halikon-viran. Hän oli hakijoista pätevin: yli kymmenen vuoden työkokemus, omasta lakitoimistosta ja hovioikeudesta.

Hänestä tulisi tuomari, se, joka sanoo viimeisen sanan. Kun tuomari määrää sakkoa, vankeutta tai yhdyskuntapalvelua, se on kuin halkojen hakkaamista. Poikki, pinoon, valmista, seuraava.

Hankalan oikeusjutun ratkaisu ei jätä tulkinnanvaraa. Sen voi ottaa ihan sellaisenaan.

Niinistö valittiin virkaan.

Sauli Niinistö Presidentinlinnan Goottilaisessa salissa. Voisiko presidentti hymyillä? ”Ai sellaista kuolleen lahnan hymyä”, Niinistö sanoo. © Marjo Tynkkynen

Presidentti istuu baijerilaisen premium-hotellin aulakahvilassa valkoisella nahkanojatuolilla. Turvallisuuskonferenssia on jäljellä vielä muutama tunti.

Niinistö on ostanut Münchenistä kauluspaidan, siitä on jäänyt neula pistelemään niskaa.

”Pitäis saada tämä johonkin.”

Hän pitelee neulaa kädessään ja tähyilee avustajien suuntaan.

Presidentin kannoilla seuraa tavanomainen kulkue: viestintäpäällikkö, ulkopoliittinen neuvonantaja, kansliapäällikkö, kaksi turvamiestä, adjutantti armeijapuvussaan.

Avustaja se huomasi kirjailija Jyri Paretskoin Tolkun ihmiset -kirjoituksenkin ja vinkkasi siitä esimiehelleen. ”Teepeelle”, kuten alaiset häntä kutsuvat. Niinistö linkkasi sen itse Twitteriin.

Niinistö ristii jalkansa, hypistelee taas silmälaseja, katselee kaukaisuuteen ja huokailee. Hän ei tervehdi oma-aloitteisesti.

”Jaaha. Noniin.”

Niinistöä ei tunneta erityisen tiukasta suhtautumisesta Venäjään, mutta tapaaminen Medvedevin kanssa muistutti enemmän puhuttelua kuin mukavaa rupattelua. Oli poikkeuksellista, että hän höykytti pääministeriä niin pitkästi kameroiden edessä.

Mistä toimintatapa?

”Ei se mitenkään poikkeuksellinen ollut.”

Oliko se tyypillinen?

”Ei se tyypillinenkään ollut.”

Ei ollut poikkeuksellinen eikä tyypillinen?

”Ei. Se oli vain yksi tapa. Eikä se ollut mikään valintakysymys.”

Tuleeko neljän vuoden ajalta mieleen jokin sellainen hetki, jolloin olette tuntenut onnistuneenne tässä työssä?

”Inhoan just tuon tapaisia kysymyksiä.”

Miksi?

”En tiedä.”

Niinistö huokaa. Hän naurahtaa.

”Sellainen highlightien hakeminen ja tekeminen… Se on aina vähän bluffaamista.”

Mistä te sitten haluaisitte, että teidät muistetaan presidenttinä?

”En jaksa sitä miettiä yhtään. En tippaakaan.”

Onko se ihan samantekevää?

”Ei se ole samantekevää, mutta en jaksa siihen keskittyä.”

 

Tavallisesti tämäntyyppinen keskustelu poliitikon kanssa menisi niin, että vaikka kysyisi lempiväriä, poliitikko oikaisisi kertomaan osaamisen merkityksestä kansallisena pääomana tai tietoyhteiskunnan arvosta kilpailukyvyn edellytyksenä.

Ei Niinistön näillä kannatusluvuilla tietysti tarvitse sen erityisemmin myydä mielipiteitään. Ei, vaikka pyrkisikin toiselle kaudelle – päätös, jota kovasti arvuutellaan.

Pohditaan, onko Niinistön näyttäytyminen luistelukentällä tai Yleisradion Luontoiltaan soittaminen taitavaa imagonrakennusta, vai aidosti ihan tavallisten asioiden harrastamista.

Niinistön mielestä tällainen arvuuttelu on ”äärimmäisen vastenmielistä”.

Vähän niin kuin sellainenkin arvuuttelu, joka seurasi valtiopäivien avajaisissa pidettyä puhetta.

Niinistö kuvaa puhetta seurannutta keskustelua sanalla ”jahti”. Jahdin aikana hänen sanojaan ”vääristeltiin”, ”paneteltiin”, jotta puhe voitiin ”haukkua”.

Hän oli juuri päässyt ulos Finlandia-talon juhlasalista, kun eräskin lehtimies tuli kyselemään, pitäisikö Suomen siis rikkoa kansainvälisiä sopimuksia.

Hänhän oli vain sanonut, että parasta mahdollista lopputulosta ei saavuteta sopimuksia noudattamalla.

Ja vaikka maahaanmuutto hänen mielestään uhkaa eurooppalaisia arvoja, se on ihan eri asia kuin sanoa, että maahanmuuttajat uhkaavat niitä.

Sauli Niinistö vieraili Lahdessa Salpausselän kisoissa. Niinistö halusi lapsena urheiluselostajaksi. © Marjo Tynkkynen

”Tai no jaa.”

Niinistö suostuu sittenkin nimeämään yhden kohokohdan presidenttikautensa ajalta. Tai ei se oikeastaan kohokohta ollut, paremminkin mieleenpainuva hetki. Se oli kolme vuotta sitten marraskuussa.

Presidentti seurueineen matkusti Freiburgiin Saksaan vastaanottamaan Von Hayek -mitalin. Aiempiin saajiin kuuluu esimerkiksi Britannian rautarouva Margaret Thatcher.

Niinistö sai tunnustuksen ansioistaan valtiovarainministerinä.

”Se oli lämmittävää”, hän sanoo.

”Että muistettiin perusteluissa 1990-lukua, euron rakentamisvaihetta. Että se alkuvaihe sujui hyvin.”

Viisi viime vuotta on sujunut aika huonosti.

Niinistön mielestä siksi, että vakaussopimusta noudatettiin vain muutama vuosi. Sopimuksella piti rajoittaa velan määrä 60 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mutta Euroopan johtajat alkoivat ”höpöttää vuoron perään”, että sopimus oli liian tiukka.

”Mikä meidän lähtöaika on? Täytyy hakea salkku huoneesta.”

Ei Niinistö sitten saanutkaan sitä tuomarinvirkaa.

Kilpaileva hakija valitti päätöksestä, väitti, ettei kansanedustaja kuitenkaan ottaisi paikkaa vastaan, vaan jatkaisi politiikassa.

Niinistö ei vaivautunut vastaamaan valitukseen. Korkein oikeus piti kilpailijan tulkintaa oikeana.

Sen jälkeen halikkolaiseksi käräjätuomariksi päätyneen valittajan on täytynyt ajatella monta kertaa: mitäs minä sanoin.

Niinistö jatkoi Arkadianmäellä, ja hänestä tuli eduskuntavaalimenestyksellä mitattuna Suomen kaikkien aikojen suosituin poliitikko. Ainoa, joka on saanut yli 60 000 ääntä.

Kokoomuksen johdossa 1990-luvulla Niinistön asema oli niin järkähtämätön, että hän on itsekin myöntänyt, että valta nousi seitsemän puheenjohtajavuoden aikana päähän.

Kerran hän harkitsi johtavansa puoluehallituksen kokousta pelkästään ilmehtimällä ja elehtimällä ihan vain nähdäkseen, miten muut reagoisivat vai reagoisivatko.

Kun Niinistö sitten viime vuosituhannen lopussa kieltäytyi kokoomuksen presidenttiehdokkuudesta sanomalla, että ”tavanomaiseen, yksinkertaiseen, jopa askeettiseen elämäntapaan tottunut puolivallaton leskimies ei ole omiansa tasavallan presidentin tehtäviin”, puolue lamaantui.

Puoluetoveri Riitta Uosukainen alkoi itkeä tiedotustilaisuudessa, kun se ”onneton rontti petti”. Kokoomus pohti, jättääkö ehdokkaan kokonaan asettamatta.

Kuusi vuotta myöhemmin Niinistö suostui ehdolle ja kaksitoista vuotta myöhemmin hänet valittiin tehtävään. Presidentinlinnassa huokaistiin. Kukaan ei voisi olla yhtä tympeä pomo kuin Tarja Halonen. He huomasivat olleensa väärässä.

Enää edes pikkujouluissa ei ole esiintyjiä.

 

Lennu-koiran näköispatsas seisoo sellofaanissa Mäntyniemessä Niinistön työhuoneen seinustalla. Lahja kansalaiselta. Oikea Lennu käy sitä haukkumassa.

Tarjoilukärryyn on pinottu kirjapino, alimmaisena järkäle, Understanding Russia.

Neuvottelupöydälle sommiteltu ruusuasetelma ei ole presidentin valitsema. Hän harrastaa vain luonnonkukkia, kirjaa tietokoneelle päivämäärän, kun havaitsee kevään ensimmäiset leskenlehdet.

Hän pitää perinteisempääkin päiväkirjaa. Kirjoittaa iltaisin, jos ”on ollut tilanteita”. Ja tilanteita on nyt ollut.

Tänäänkin presidentti on herännyt seitsemän jälkeen näpsäyttämään kahvin tippumaan – aamiaispalvelusta on luovuttu, hän tekee voileipänsä itse – ja vetäytynyt sitten alakerran työhuoneeseen. Se on tätä edustustyöhuonetta pienempi, kymmenen neliön koppi.

Siellä Niinistö luki lehtien otsikot tietokoneella. Sitten oli ”soitettavaa”, muun muassa yhdelle ministerille.

”Kun asia on päällä. Eräs asia.”

Sen jälkeen piti ehtiä yhdeksäksi Presidentinlinnaan talousvaliokuntaa tapaamaan. Sitten vartin keskusteluhetki pääministerin kanssa ennen presidentin esittelyä.

Esittelyiden jälkeen on joskus pahimmillaan satoja papereita allekirjoitettavana – työtehtävistä epämieluisimpia.

Ehti hän sisäministerinkin tavata, ennen kuin auto kiidätti takaisin Mäntyniemeen.

Niinistö kävelee työpöytänsä luokse. Hän esittelee mustakantista, A4-kokoista päiväkirjaansa muutaman metrin etäisyyden päästä.

Neljä vuotta sitten hän kokeili päiväkirjan kirjoittamista koneella. Kätevää, voi sitten myöhemmin korjailla, sanoi kansliapäällikkö. Niinistö palasi käyttämään mustekynää.

”Jennin ja äitini Hilkan lämmin kohtaaminen Tampere-talossa vuonna 2013.”

Tänne Mäntyniemeen Niinistö kutsuu eduskuntapuolueiden puheenjohtajat keskustelemaan ulkopolitiikasta, viisi, kuusi kertaa vuodessa. Yhteiset pohdiskeluhetket ovat Niinistön aloittama perinne.

Niinistön mielestä on koskettavaa, että kaikki ovat kokoontumisissa puhuneet niin avoimesti näkemyksistään.

Itse asiassa myös muut osallistujat pitävät tilaisuuksista.

Niinistö on hyvä luomaan ilmapiirin, jossa pöydän ympärillä istuvat sanovat, mitä oikeasti ajattelevat. Näin kuvaa eräs puoluejohtajista.

Kauniisti sanottu, mutta tällaiset luonnehdinnat ärsyttävät presidenttiä. (Ei tosin juuri tämä, presidentti ilmoittaa myöhemmin, tämä ei ole sellaista luonnekuvausta, jota hän ei siedä.)

Niinistö on joskus varoittanut kollegoitaan, että hänet ”saa kuumenemaan”, jos menee arvioimaan häntä ihmisenä. Ei toinen ihminen tunne toista.

Ehkä Niinistö voisi sitten itse kuvailla itseään.

Niinistö painaa nenänvarren etusormen ja peukalon väliin, sulkee hetkeksi silmänsä ja fundeeraa.

”Turvaudun juttuun, jossa on sinänsä aika paljon tottakin”, Niinistö sanoo ja kuulostaa innostuneelta.

”Amerikanjuutalaisten kirjailijoiden haukkuminen. Ne on elämäni pilanneet, lainausmerkeissä. Luin nuorena aika paljon niitä.”

”Amerikanjuutalaisten kirjailijoiden kirjoille on yhteistä mielestäni se, että päähenkilöt eivät saa mitään tolkkua itsestään. Ja kirjailijatkaan eivät taida saada oikein tolkkua itsestään, jos heidän siviilielämäänsä on seurannut.”

”Otetaan legendaarinen esimerkki. Philip Rothin Portnoyn tauti. Muistaakseni sivulla kaksisataa ja jotain hoitava lääkäri pääsee sanomaan, että entäpä jos siirryttäisiin asiaan.”

Niinistö nauraa jutulleen.