”Älä koskaan anna morfiinia juoppohulluuteen!” – Viisi ihmistä paljasti elämänsä hienoimman hetken
Mitä muistelee ampumahiihtäjä Mari Laukkanen, entinen pääministeri Esko Aho tai kirjailija Hanna Weselius?
Mari Laukkanen, 29
Ampumahiihtäjä
”18.3.2017 Holmenkollen, Norja.
Tuijotan lähtökelloa numero yksi rinnassani. Olen saanut sen takaa-ajokilpailuun päälleni, koska saavutin eilen urani ensimmäisen maailmancupin voiton. Kellon sekunnit hupenevat. Kosketan mustaa nauhaa käsivarressani. Potkaisen itseni liikkeelle.
Holmenkollen, Norja. Maaliskuu 2016.
Kävelen kapeaa kujaa yleisön ja maalisuoran välissä. Pää painuksissa ja sydän palasina. Olen tehnyt päätökseni: meneillään olevat maailmanmestaruuskisat jäävät kesken. Kehoni on rikki, loppuun käytetty ja kulutettu. Mieli on mennyt siinä mukana. Työ, harrastus, rakkaus, unelmat, koko elämä. Kujaa kulkiessa tunnen tallovani oman ihmisarvoni lumen sekaan. Minä epäonnistuin. Taas. Huono urheilija, amatööri, heikko ja niin tyhmä. Viimeinen koskee eniten, mutta uskon omat sanani silti.
Gardajärvi, Italia. Kesäkuu 2016.
Hiki valuu pitkin selkää ja kyyneleet pitkin poskia. Poljen kahdenkymmenen kilometrin nousua ylös. Keho on pitkän tauon jälkeen huonossa kunnossa, mutta sydän on palannut paikalleen. Ymmärrän, että olen kaivannut kipua, jota äärirajoille puskeminen ja väsyminen tuottavat. Minusta ei välttämättä tule parempaa urheilijaa kuin olen ollut, en ehkä koskaan voita mitään suurta, mutta rakastan tätä ja vain sillä on merkitystä.
Zwölfehornvuori, Itävalta. Elokuu 2016.
Kaksi tuntia ylämäkijuoksua sauvojen kanssa ja tuijotan maisemia vuoren huipulta. Olen seurannut Rion olympialaisia televisiosta. Pohdin, kuinka moni lopulta uhraa koko elämänsä ollakseen parhaimmillaan vain sinä yhtenä päivänä, jolloin vain yksi voi voittaa. Kunnioitettavaa ja rohkeaa mutta sairasta. Silti kirjoitan itselleni ylös minä haluan voittaa ja tuli sisälläni syttyy.
18.3.2017 Holmenkollen, Norja.
Lyön aseen selkään viimeisen laukauksen jälkeen. Tiedän, että kaikki on otettavissa. Joitakin minuutteja myöhemmin voitan urani toisen maailmancupin osakilpailun. Ylitän maaliviivan ensimmäisenä – ensin surunauhaa pidellen ja sitten sormet taivasta osoittaen. Valmentajani ja ystäväni on edellisenä yönä nukkunut pois. Mitä meistä jää kun stadionin valot sammuvat? Sen jälkeen ei ole voittajia. On vain ihminen, minä itse. Ja itsensä kanssa pärjääminen on elämän suurin voitto.”
Claes Andersson, 79
Psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko, entinen kansanedustaja
”Elämässäni on ollut neljä tähtikautta.
Ensimmäinen oli lapsuuteni, joka biologisesti kesti ensimmäiset kaksitoista vuotta, ja joka onneksi jatkuu yhä. Tähdellistä aikaa.
Toinen oli se, jota kutsutaan nuoruudeksi; risaista ja tuskaista aikaa, jolloin piti päättää kuka on, mies vai nainen vai jokin muu, naurava vai naurettava, tarmokas vai flegmaattinen, kukko kanalassa vai kana kettulassa. Ja miksi tulisi aikuisena…
Kolmas: työn ja rakkauden ja lisääntymisen ja juopumisen ja loppuun palamisen aika. Isyyden ja perheen aika.
Aika täynnä tähdenlentoja ja tähtisumua. Alkavan kutistumisen aikaa.
Ja neljäs: ukkoutumisen aika, impotenssin ja rauhallisen lemmen aika. Muistamisen ja unohtamisen aika.
Mikä yksittäinen hetki voisi olla ylitse näiden fantastisten aikojen?
Ehkä se, kun kovat kivut lopulta laukesivat? Tai rakastumisen lyhytaikainen sekavuustila, ennen kuin se parani?
Olin nuorena lääketieteen kandina kaksi kesää psykiatrina Eskilstunan Mielenterveyskeskuksessa. Olin aika yksinäinen mutta töitä oli paljon, myös öisin. Olin kokematon ja peloissani, koska tämä oli ensimmäinen oikea työpaikkani.
Eräänä yönä vastasin koko sairaalan päivystyksestä. Juuri kun olin nukahtanut, puhelin soi: eräs juoppohulluudesta kärsivä mies yritti tappaa itsensä, eikä mikään lääke ollut häntä rauhoittanut. Mitä neuvoksi?
Puoliunessa määräsin miehelle kunnon annoksen morfiinia.
Pari minuuttia sen jälkeen muistin: älä koskaan anna morfiinia juoppohulluuteen! Tarkistin kirjasta: kuolleisuus 50 prosenttia!
Soitin heti osastolle, mutta morfiini oli jo ehditty antaa.
Olin varma, että olin tappanut miehen. Lääkärin urani loppuisi tähän. Mietin, mikä olisi varmin tapa lopettaa oma kurja elämäni.
Aamulla ryntäsin katsomaan surmaamaani potilasta.
Hän oli nopeasti rauhoittunut, oli leppoisalla tuulella ja kiitti minua hyvästä lääkkeestä.
Raskas taakka putosi hartioiltani. Olin pelastanut itsetuhoisen ihmisen. Ja vielä selvinnyt itsekin hengissä!
Eiköhän tämä kuulu elämäni tähtihetkiin.”
Hanna Weselius, 45
Esikoiskirjailija, valokuvataiteen yliopistonlehtori
”Niitä on ollut aina.
Joskus ne tulevat sattumalta. Niihin voi liittyä hoikkia koivuja tai illan varjoja huoltoaseman pihan asfaltilla. Monet alkavat musiikista, kuten sunnuntaina kun makasin uupuneena pölyisellä sohvalla ja kuuntelin Uptown Girliä ja pilveen repesi rako josta valonsäde karkasi sekunniksi.
Joskus ne pitää painaa mieleen. Kerran poikani istui keinulaudan yläpäässä petrolinsinisessä tikkitakissa, lippalakkinsa takana huhtikuun taivas ja pyöreä pilvi. Sanoin itselleni: tämän minä muistan, ja niin se tuli, esiin manattuna mutta voimallisena, ja pysäytti liikkeen ja kulki lävitseni ja meni pois.
Kerroin niistä ystävälleni. Arvelin, että tätä on mahdoton kenenkään ymmärtää: että elämäni narratiivi koostuu randomeista kirkkaista hetkistä, joista ei jää kuvia albumeihin eikä jaettavaksi, ja että ilman näitä hetkiä en uskoisi olevani olemassa.
Ystävä yllätti minut toteamalla, että puhun leimahduksista. Leimahduksista? Niin. Itsestäänselvä asia, ilmoitti ystävä ja haki kauan sitten unohtamani kirjan, L. M. Montgomeryn Pienen runotytön. Kirjan Emilialle leimahduksen voi tuoda pellon poikki kulkeva varjoaalto tai oikean sanan löytäminen. Ja myös Emilia pakottaa itsensä muistamaan.
Diagnoosin saatuanikaan en osaa selittää, mitä noina hetkinä tapahtuu. Ehkä neuronit liikehtivät. Tai liekehtivät! Ehkä muutun läpinäkyväksi. Ehkä elinikä pitenee viikon per leimahdus, koska leimahdus toimii kuin laturi. Tai sitten leimahdukset lyhentävät elämää, koska ne tihentävät sitä niin paljon, sanomattomuuteen asti.
’Hän ei saa unohtaa, kuinka mäellä puitten latvat kuvastuvat kuin hieno musta pitsi rusottavanvihertävää taivaanrantaa vastaan.
Ja sitten tuli ’leimahdus’ yhdeksi ihanaksi, ylimmäksi hetkeksi.’”
Lainaus L. M. Montgomeryn kirjasta Pieni runotyttö, suom. I. K. Inha (WSOY 1928).
Esko Aho, 62
East Officen hallituksen puheenjohtaja, pääministeri 1991–1995
”Heräsin varhain tammikuun 22. päivän aamuna 1992 Kesärannassa Suomen Pankin johtajan Esko Ollilan puhelinsoittoon. Viron pääministeri Edgar Savisaar oli tullut Helsinkiin ja halusi tavata niin pian kuin mahdollista. Sovimme, että hän ajaa suoraan Kesärantaan.
Savisaar oli hädissään. Venäjä oli pahimmalla mahdollisella hetkellä – keskellä sydäntalvea – katkaissut polttoainetoimitukset ja Viron öljyvarastot uhkasivat tyhjentyä muutamassa päivässä. Jos apua ei pian saataisi, maata uhkaisi katastrofi.
Neste oli valmis toimittamaan 100 000 tonnia raskasta polttoöljyä kaupunkien lämmittämiseen, mutta Viron valtion kassa oli tyhjä. Pääministeri Savisaar pyysi, että antaisimme öljytoimitukselle Suomen valtion takauksen. Järjestely olisi väliaikainen. Viro sitoutui maksamaan öljyn öljyllä, kunhan tuonti Venäjältä saadaan käyntiin.
Ryhdyimme saman tien tuumasta toimeen. Asiallisesti päätös 45 miljoonan markan valtiontakauksesta syntyi muutamassa tunnissa. Summa tuntuu jälkikäteen pieneltä, mutta laman kurimuksessa se ei ollut sitä. Täytyi myös varautua siihen, että takaus lankeaa maksettavaksi. Viron hallituksen lupaukset vastasuorituksesta tuntuivat niissä oloissa utopialta.
Periaatepäätös riitti Nesteelle, öljytoimitus pääsi liikkeelle vielä samana päivänä. Viralliset päätökset kirjattiin vasta jälkikäteen. Näin naapurimme selviytyivät uhkaavasta kriisistä. Epäilyjemme vastaisesti virolaiset maksoivat velkansa takaisin viimeistä penniä – vai pitäisikö sanoa viimeistä öljypisaraa myöten.
Tämä 25 vuoden takainen kokemus painui lähtemättömästi mieleen monestakin syystä. Naapurin hätä pakotti asettamaan omat huolet omaan arvoonsa. Suomessa käytiin kamppailua saavutetuista eduista ja niiden säilyttämisestä, kun virolaiset taistelivat selviytyäkseen seuraavaan kesään. Suomalaisten valitusta kuunnellessaan Viron silloinen Suomen-lähettiläs ja tuleva presidentti Lennart Meri tokaisikin: ’Olisipa meilläkin joskus samanlainen lama kuin teillä suomalaisilla!’”
Klaus Mäkelä, 21
Kapellimestari, sellisti
”Muistan, kun kävelin hermostuneena Sibelius-Akatemian portaita ylimpään kerrokseen sello selässäni, tahtipuikko kainalossani ja nippu partituureja kädessäni. Olin 12-vuotias koululainen mutta soittanut selloa intohimoisesti jo monta vuotta. Ensimmäisellä luokalla alkanut haaveilu orkesterin johtamisesta oli vihdoin konkretisoitumassa ja olin matkalla pääsykokeeseen legendaarisen Jorma Panulan kapellimestariluokalle.
Odotin pääsykoetilanteen olevan muodollinen ja virallinen, mutta asioiden todellinen tila selvisi nopeasti. Silloin 78-vuotiaan professori Panulan hurja karisma ja pirskahteleva, voimasanoja hyödyntävä puhetyyli yllättivät, mutta valloittivat minut täysin.
Kokeessa jokainen kokelas sai vuoron harjoitusorkesterin edessä. Tehtävänä oli johtaa Mozartin sinfonian osa suoraan partituurista, valmistautumatta. Olin aivan kauhuissani, eikä Jorman suora tyyli antaa palautetta minua edeltäville hakijoille helpottanut asiaa. Onnistuin tehtävässä ja minut hyväksyttiin luokalle.
Siitä lähtien opiskelin Jorman johdolla hyvin intensiiviset kuusi vuotta – viikoittain Sibelius-Akatemiassa, mutta myös paljon kursseilla ulkomailla ja kotimaassa. Yhdessä matkustaminen ja yhdessäolo opettivat vähintään yhtä paljon kuin itse tunnit. Ja mikä tärkeintä, opin musiikin ohella Jormalta paljon elämästä ja muista taiteenlajeista.
Olemme edelleen yhteyksissä, vaikka en ole ollut kapuluokalla enää moneen vuoteen. Jorman sydämellisyys, aitous ja suuri muusikkous ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.”
Iso kysymys -juttusarjassa on aiemmin pohdittu elämän tarkoitusta, rakkautta, syntiä ja kuolemaa. On myös valittu seuraa illalliselle.
Lue aiemmat osat:
Kuolema: mitä silloin tapahtuu?
Suuri kysymys, seitsemän vastausta – ”elämämme tarkoitus on häviäminen”
Mikä on syntiä? – ”Tämä vie väistämättä ihmiskunnan tuhoon”