Kuolema: Mitä silloin tapahtuu?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Claes Andersson, 79

Psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko, entinen kansanedustaja.

’Minun biologinen, psyykkinen ja henkinen valmistautumiseni kuolemaan alkoi jo ennen syntymääni. Syntyminen tapahtuu kuolemaan päin. Se on kuoleman alku ja edellytys. Syntymiseni ja kuolemani ovat symbioottisia, toinen ei ole olemassa ilman toista.

Inhimilliseen elämään kuuluu vastuun kantaminen omasta ja toisten elämästä. Vastuuseen liittyy myös tietoisuus elämän rajallisuudesta ja omasta kuolemasta. Oman kuoleman hyväksyminen merkitsee tilan myöntämistä niille vielä syntymättömille, jotka malttamattomina odottavat vuoroaan.

Oma kuolemani on ollut lähellä muutaman kerran. 8-vuotiaana kun olin hukkua. Aikuisena kun sydämen sepelvaltimo oli tukkeutua. Eturauhasleikkauksessa kun verenvuoto ei meinannut tyrehtyä.

Siitä, että olen vielä elossa, saan kiittää taitavia kardiologeja ja kirurgeja.

Kuoleminen on tukehtumista, kun sydän ei enää pysty kuljettamaan happea aivoihini, keuhkoihini, raajoihini ja sisäelimiini. Kuolema on pysähtymistä, pimenemistä, pysyvään uneen luisumista.

1960-luvulla, kun kävin lääkiksessä patologian kurssia, kirjoitin pitkän ja seikkaperäisen runon, Hamlet-66, jossa kerroin, miten ruumis muuttuu kuoleman jälkeen – kaikki vaiheet kuivumisesta viimeisten kärpästen ja koppakuoriaisten viimeisiin suupaloihin, kun ruumiini on ”kuin mustaa puuroa”, kuten sanottiin oppikirjassani.

Tänään ruumiini hävittäminen polttamalla on todennäköisempää, ja grillauksen jälkeen toivon että tuhkani sirotellaan johonkin sopivaan puistikkoon tai veteen.

Mitä minusta jää jäljelle kun ruumiini on kuollut ja poltettu ja suolani ja mineraalini on palautettu maaperään?

On lohdullista ajatella, että elämäni jatkuu lapsissa ja heidän lapsissaan, ja että muutama ystävä ja rakastettu säilyttää minua mielessään ja alitajunnassaan vielä jonkin aikaa. Ja joku ehkä lukaisee jotain kirjoitustani tai kuuntelee pianonsoittoani tai käyttää jotain runoani kuolinilmoituksessaan.

Entä Paratiisi ja Helvetti? Jos johonkin joudun, kumpaan? Pelkään että molemmat paikat on eletty jo tässä elämässäni. Onneksi myös Paratiisi!

Illuusiot ikuisesta elämästä ja jälleensyntymästä kun ovat meidän mielikuvituksemme ja luovuutemme hedelmiä ja ovat syntyneet meidän kyvyttömyydestämme hyväksyä elämämme rajallisuus sekä haluttomuudestamme suoda elintilaa niille, jotka eivät vielä ole saaneet syntyä ja liittyä elävien joukkoon.”

Ursula Vala, 54

Oikeuslääkäri.

’Kun kuolen, sydämeni pysähtyy. Lihakseni herpaantuvat. Mitä olenkaan tekemässä, se lakkaa. Tajuntani sumenee, eikä minua enää ole.

Minun ei tarvitse uskoa, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Minä tiedän mitä tapahtuu. Olen kokenut sen tuhansia kertoja. Olen luennoinut kuolemasta ja kuoleman jälkeisistä tapahtumista niin moneen kertaan, että osaan joka lauseen ulkoa. Voisin kertoa sen vaikka unissani, ja olen niin tehnytkin.

Kun sydämeni on pysähtynyt, lakkaa myös hengitykseni. Sitten alkavat aivosoluni kuolla yksi toisensa jälkeen. Minuuttien kuluttua ovat aivonikin kuolleet, eikä elämään ole enää paluuta. Ei vaikka elvytettäisiin.

Ruumiini on palvellut minua hyvin. Kaikki on pysynyt hyvässä järjestyksessä. Veri on pysynyt suonissa. Sydän on pumpannut säännöllisesti ja vereni on virrannut tuoden happea ja ravintoa kaikille soluilleni. Kuollessani tulee kaaos. Veren virtaus lakkaa. Veri muuttuu elämän tuojasta pelkäksi nesteeksi. Se tottelee painovoimaa ja valuu alaspäin. Ruumiini alapinnat muuttuvat purppuranpunaisiksi. Veri tekee lautumia ruumiini alapinnoille. Ne kertovat, mihin asentoon kuolin. Jos kuolen vatsalleni, muuttuvat kasvoni pian purppuraisiksi ja turvonneiksi, koska ohut kasvojen iho venyy. Toivottavasti joku siirtää minut pian selälleni, niin lautumat siirtyvät vielä selkäni puolelle. Itselleni ei ole niin tärkeää, miltä näytän, mutta omaiseni haluavat ehkä toisin.

Kuollessani lihasteni jänteys katoaa. Kenties vajoan kirjoituspöytäni päälle tai kaadun lattialle. Olen aivan veltto. Kuluu tunti tai ehkä kaksi. Lihakseni jäykistyvät. Ensin pienet lihakset kasvoissani ja sormissani, sitten isommat lihakset kunnes olen kauttaaltaan jäykkä. Raajojani ei saa taivutettua. Ne jäävät siihen asentoon, jossa olivat kuollessani.

Joku omaiseni ehkä sulkee silmäni ja asettaa pienen painon silmieni päälle. Hän sitoo leukani kiinni. Silloin kasvoilleni jää tyyni ilme. Näytän rauhalliselta ja arvokkaalta. Olen valmis lähtemään.

Tässä vaiheessa ruumiini on vielä lämmin. Enää en tuota energiaa, joten lämpö ei kauan pysy. Alan jäähtyä hitaasti, mutta varmasti. Kylmässä jäähdyn nopeammin. Lopulta olen saman lämpöinen kuin ympäristö. Olen kylmä ja kankea. Kuollut.

Jos kaikki menee, kuten olen suunnitellut, minut viedään nyt kylmiöön odottamaan hautajaisia. Aion nimittäin kuolla hyvin vanhana, elämästä kylliksi saaneena. Rakkaat omaiseni ovat paikalla. Viimeinen ääni, jonka kuulen, on lastenlastenlasten nauru, enkelten musiikkia.

Kuolemiseeni en voi kuitenkaan itse täysin vaikuttaa. Luulen olevani terve, mutta silti voin olla huomenna kuollut. En ehkä herääkään aamulla. Voin kuolla yhtäkkiä kesken lounaan. Kun ylitän kadun, kiireinen autoilija ajaa päin punaista ja jään alle. Kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa.

Kylmiöön pääsen joka tapauksessa, mutta en sieltä suoraan hautajaisiin. Minut haetaan kylmästä, mutta en saakaan ylleni hautavaatteita. Minut viedään kellarista avaussaliin. Minut asetetaan kylmälle, kiiltävälle teräkselle. Olen alaston, kuten syntyessäni.

Siinä sitten odottelen kollegaani. Silmäni eivät enää näe, muuten näkisin pöydällä maatessani taivaan salin suurista ikkunoista.

Minut avataan ja elimeni tutkitaan. Harmittaa, etten ole itse sitä näkemässä.

Lopuksi minut ommellaan kiinni. Minut pestään varmoin, huolellisin käsin. Palaan puhtaana ja rauhallisena kylmiöön.

Vaikka olen kylmässä, ruumiini jatkaa hajoamistaan. Minun uskolliset kumppanini, suolistobakteerit, villiintyvät. Ne eivät enää pysy aloillaan, vaan alkavat hajottaa ympäristöään. Vatsani alkaa vihertää. Mitään ikävää hajua ei tunnu, tai, no ehkä vähän. Vainajilla on aina oma tuoksunsa, erilainen kuin elävissä, mutta ei epämiellyttävä. Outo, ehkä.

Voi tietysti käydä myös niin, ettei minua löydetä heti kuoltuani. Viihdyn metsässä. Jos kuolen sinne, minua ei heti löydetä. Silloin jatkan hajoamistani. Vihreys leviää vatsalta koko ruumiiseeni. Väri voi olla myös keltainen, kullanruskea, jopa lähes musta. Tummanpunaistakin voi näkyä. Sulaudun ympäristööni. Vaikka minua etsitään, voi etsijä kulkea aivan vierestä ohi minua huomaamatta. Minusta tulee osa metsää.

Lopulta vain luuni jäävät hetkeksi jäljelle, kunnes nekin muuttuvat mullaksi.

Asiat voivat mennä myös niin pahasti pieleen, että olen kuollessani erakko. En pidä yhteyttä kehenkään. Asun yksin. Laskuni ovat suoraveloituksessa ja eläke tulee tilille. Kun kuolen, ei kukaan sitä huomaa. Asuntoni on viileä ja hyvin ilmastoitu. En hajoa, vaan kuivun ja painun kasaan. Ihoni on ruskeaa, kovaa, se painuu luitani vasten. Olen muumio.

Kun minut vihdoin löydetään kuukausien kuluttua, minut voidaan kantaa ulos yhdellä kädellä. Olen niin kevyt. Kuiva ja lähes hajuton. Tuntuu vain lievä ummehtunut, pölyinen haju. Siksi minua ei aikaisemmin löydetty.

Kaikkien mahdollisten mutkien jälkeen päädyn joka tapauksessa arkkuun kotikirkkoni alttarille. Myös alttarilta näkyy taivas kirkon kapeista kattoikkunoista. Poikani, vävyni, kummipoikani ja lapsenlapseni kantavat minut ulos odottavaan ruumisautoon. He jäävät vilkuttamaan, kun lähden kohti krematoriota. Hauta-auto pysähtyy matkalla kotitaloni eteen ja puolitangossa olevasta lipusta tiedän, ettei minulla ole enää paluuta kotiin.

Krematorion uunissa ruumiini yhtyy happeen ja nousen liekkeinä ja savuna taivaalle. Ehkä jokin molekyylini tarttuu muuttolinnun siipeen ja pääsen sen mukana siihen kaukaiseen maahan, jota eläessäni en koskaan nähnyt.”

Salla Simukka, 35

Kirjailija.

’On olemassa joitakin suuria kysymyksiä, joihin ensimmäinen, vaistomainen vastaukseni on: ’En tiedä.’ Yksi näistä on kysymys kuolemasta. Minulla ei ole minkäänlaista uskoa tai varmuutta siitä, mitä kuolemassa tai sen jälkeen tapahtuu. Yksikään hengellinen tai tieteellinen selitys ei tunnu sellaiselta, joka voisi tarjota minulle vastauksen. Toisaalta en aktiivisesti kaipaa vastausta kysymykseen kuolemasta. Minua ei haittaa, etten tiedä. Olen valtavan kiinnostunut elämästä, sen hätkähdyttävästä kauneudesta, ylitsevuotavasta monimuotoisuudesta. Elämässä itsessään riittää minulle jatkuvasti pohdittavaa ja ihmeteltävää, tuskailtavaa ja rakastettavaa.

Vaikka olen menettänyt monta lähiomaista, en mieti heidänkään kuolemiaan. Mietin heidän elämiään. Mietin mitä kaikkea he kokivat ja mitä heiltä jäi kokematta, mikä tuotti heille iloa ja mikä surua, millaisista asioista elämän merkityksellisyys tai merkityksettömyys heille koostui. Jos puhun heille mielessäni, puhun heille sellaisina kuin he olivat elävinä ollessaan. En ajattele, että he kuulisivat minua kuoleman yli.

Vaikka sanon, etten tiedä, mitä kuolemassa tapahtuu, olen melko varma siitä, että elämä tällaisena kuin käsitämme sen, on ainutkertaista. En usko sen kaltaiseen toiseen todellisuuteen, jossa kokisin asiat tällaisena kuin nyt olen, näine ominaisuuksineni, ajatuksineni, aisteineni, muistoineni. Siksi ajattelen, että tämä elämä kannattaa elää kuin se olisi ainut.

Kuolema on minulle suuri mysteeri, jota kohti kuljen vääjäämättä, mutta joka ei ole kiinnostukseni kohde. Olen kiinnostunut matkasta, jota kutsutaan elämäksi. Voi olla, ettei tapahdu mitään, kun kuolen. Voi olla, että tapahtuu kaikki.”

Leena Huovinen, 52

Rovasti, yliopistopappi, Suomen olympiajoukkueen kisapappi.

’Lepo, syli.

Ne ovat sanoja, jotka tulevat mieleen, kun ajattelen kuolemaani.

Uskon vahvasti, että minua on vastassa joku. Uskon myös, että näen rakkaani. Missä muodossa me sitten olemme, sillä ei ole minulle merkitystä. Eikä silläkään, miten totena muut tätä pitävät.

Kukaan ei omista sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kaikki on arvailua.

Taivas ja helvetti -ajattelu on minulle täysin vierasta. Että jotkut päätyisivät jonnekin vielä helvetillisempään olomuotoon? Se on hyvin keskiaikainen kuva. Ja toisaalta tulee mieleen kilpailuyhteiskunta. Että sittenkin vielä tehtäisiin tällaista jakoa? Ei! Se on suorituksesta vapaata aluetta.

Uskon, että kuoleman jälkeen moni asia selviää, kirkastuu. Saamme vastauksia kysymyksiin, jotka vielä täällä ovat epäselviä. Se tuo levon.

Kukaan ei lähde täältä ennen aikojaan. Jumalalla on oma aikataulu. Niin äitini sanoi minulle, kun olin 3-vuotias ja isoäitini kuoli.

Tämä ajatus on ollut minulle suuri turva. Jopa siinä hetkessä, kun hautasin oman lapseni.

Neljäs lapsemme, Alina, syntyi kuolleena. Hän oli ensimmäinen kuollut ihminen, jonka näin. Olin ollut pappina melkein kymmenen vuotta, siunannut vainajia, mutta en ollut koskaan nähnyt ruumista.

Kuoleman vaikutus on valtava. Se menee fundamentaalisti läpi ruumiin meilläkin, jotka vielä jäämme tänne.

Alinan jälkeen paikkoja piti ottaa haltuun, ihan fyysisesti, pala kerrallaan. Asuimme Munkkivuoressa Helsingissä, ja muistan, että ensimmäiseksi kiersin Ulvilantie ympäri. Ajattelin, että nyt olen sen merkannut. Joka asiaan liittyi se, kuinka olin odottanut tätä lasta.

Ruumis saatetaan hautaan, mutta sielun saattaminen kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä. Minä ajattelen kuollutta tytärtäni lähes joka päivä. Hänestä puhutaan perheessä. Millainen hän olisi?

Kymmenen vuotta sitten kuolema tuli hyvin lähelle minua itseäni. Sairastin vakavan syövän.

Lenkkipolkuni kulkee Syöpäklinikan ohi, menen siitä Seurasaareen. Siinä kulkee myös hiljainen rukouspolkuni. Suljen rukouksiini kaikki ne, jotka tulevat klinikalle hoitoihin, pelkäävät diagnooseja, odottavat niissä autoissa ulkona.”

Mikko Sjöblom, 33

Lumilautailija.

’20 sekuntia mä olin kuollut. Sydän oli pysähtynyt.

Onnettomuus tapahtui 24. huhtikuuta 2001. Noin kello 12.

Pitkään muistin siitä vain välähdyksen. Otin vauhtia hyppyriin, jarrutin. Ajattelin, että tarvin lisää vauhtia. Otin lisää vauhtia.

Hyppyri oli iso, 35-metrinen. Isoin mitä siihen aikaan oli.

Laskin Mammothvuorella Kaliforniassa. Siellä kuvattiin lumilautaelokuvaa. Olin just allekirjoittanut ammattilaissopimuksen, kolme vuotta. Olin 19-vuotias. Oli hyvä fiilis, aina sellainen, että tänään on hyvä päivä. Lähdit aamulla rinteeseen, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta 1 tai 2 astetta. Ihmisiä tuli vastaan: ’Hey, what’s up?’

Oli paljon rahaa. Tein hienoja temppuja, hyviä kuvauspäiviä.

Otin vauhtia ja hyppäsin. Meni pari sekuntia ja tajusin, että nyt lentää liian pitkälle. Miten mä selviän tästä? Hirvee rimpuilu ilmassa. Ajattelin vaan, että nyt sattuu, nyt sattuu. Ja sitten: pum.

Hyppy meni 15 metriä liian pitkäksi. Paiskauduin vuoreen, mut sitä en enää muista.

Olin kaksi kuukautta koomassa. Sydänkin pysähtyi.

Elokuussa minut tuotiin Suomeen, Töölön sairaalaan ja sitten Käpylän kuntoutuskeskukseen. Vasta siellä tajusin, että olin lumilautaillut ja näin kävi. Oikea puoli oli kokonaan halvaantunut. Puhetta ei tullut. Olin että mitä helvettiä.

Istuin pyörätuolissa, vain vasen käsi toimi, en saanut sanottua sanaakaan. Silloin kelasin, että miks mä en kuollut. Ne aikaisemmat kuukaudet oli kuin unta.

Mulla on vahva käsitys, että kuolema on ikuinen uni. Jos sä olet tehnyt hyviä asioita, sä olet unessa, taivaassa. Mut jos sä olet tehnyt pahoja asioita, mikään ei ole helppoa ja kaikki kirraa. Saat sen mukaan, mitä olet tehnyt.

Puoleentoista vuoteen mä en pystynyt puhumaan. En kyennyt nousemaan jaloilleni. Lääkäri sanoi, että pahalta näyttää.

Mutta mä nousin. Aloin käydä Hyrylässä punttiksella. Punttis on isoin tekijä, että oon palannut näinkin hyvään kuntoon.

Mä olen ikuinen parantuja. Teen pirun paljon töitä, että olisin niin kuin muutkin.

Kuolemasta tulee mieleen, että hirveää se ei ole. Se on vaan klik. Sit sä oot muissa maailmoissa.”