Mikä on syntiä? – ”Tämä vie väistämättä ihmiskunnan tuhoon”

SK:n arkistoista: Claes Andersson, Katja Kettu, Martti Nissinen ja Päivi Räsänen vastasivat.

iso kysymys
Teksti
Elina Järvinen
Kuvat
Ari Heinonen
Koonnut
Elina Järvinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Claes Andersson
© Ari Heinonen

Claes Andersson, 78. Psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko, entinen kansanedustaja. Espoo.

He eivät tiedä mitä tekevät on Jussi Valtosen Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin nimi. Siinä hän kuvaa maailmaa, jossa alati kasvava tietomäärä ei lisää ymmärrystä toisesta ihmisestä ja jossa oman edun ja vallan saavuttamiseksi ollaan valmiit tekemään mitä tahansa, seuraumuksista välittämättä.

Vapauttaako tietämättömyys vastuusta? Eikö tietämätön muka tee syntiä?

Tämän päivän ihminen kyllä tietää vallan hyvin mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Näin ajatellen olemme kaikki synnintekijöitä, tuhon ja itsetuhon palveluksessa. Iloisin mielin osallistumme kollektiiviseen itsemurhaan.

Ja vaikka tiedän tarpeeksi, miksi en käyttäydy tietojeni ja vakaumukseni mukaisesti?

Maapallo on vakaalla katastrofikurssilla, sen tiedän minä ja sen tietää jokainen joka edes pintapuolisesti seuraa maailman menoa. Jos tämä elämäntapamme vastuuttomuus ei ole syntiä, mikä sitten on?

Suuret pahuudet eivät ole mahdollisia ilman enemmistön – siis meidän – välinpitämättömyyttä ja silmien sulkemista. Sodat eivät syty ilman kansan enemmistön myötävaikutusta. Holokausti ei olisi voinut tapahtua, jos tavalliset saksalaiset eivät olisi ummistaneet silmiään ja antaneet sen tapahtua.

Olisiko Stalin pystynyt tappamaan 20 miljoonaa kansalaista vastoin kansan enemmistön aktiivista vastarintaa?

Laiskuus, välinpitämättömyys ja pelkuruus ovat maailman pahimpia syntejä. Siinä synnin suossa uimme kaikki – minä ja sinä muiden mukana.

Mutta mikä tekemistämme synneistä on kaikkein kohtalokkain?

Tietenkin kyltymättömyys, ’mulle kaikki heti’ -asenne, rajaton tarve saada loputtomasti aina vain enemmän kaikkea: rahaa, valtaa, statusta, tavaroita, mainetta ja yltäkylläisyyttä.

Tämä on se sairaus meissä, joka väistämättä vie ihmiskunnan tuhoon.

Kyltymättömyys ja markkinavoimat ovat identtisiä kaksosia, saman pahuuden moottoreita ja kyltymättömyyteen yllyttäjiä. Markkinavoimat vannovat loputtomaan kasvuun. Ne huolehtivat luonnonvarojen yhä tehokkaammasta hyödyntämisestä; maan, ilman ja veden myrkyttämisestä ja luonnon raiskauksesta.

Ja apua! Siinä tuhoamisessa ovat mukana sinä ja minä ja me kaikki. Osa meistä on onnistunut ryöväämään itselleen lisää mammonaa ja krääsää, osa taas on syrjään heitettyjä, luusereita.

Tähän verrattuna ovat klassiset synnit, misantropia, kopeus, perversiot, ksenofobia, pettäminen, huoraaminen ja varkaus, pieniä ja vanhentuneita pikku paheita.”

Katja Kettu.
© Ari Heinonen

Katja Kettu, 37. Kirjailija. Helsinki.

“Nuoruuden lempikirjojani oli Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Se kuvaa minulle rakasta Lappia, jossa uskonto, vietit ja lankeemus käyvät käsikynkkää. Samaa mentaalimaisemaa on romaanissani Kätilö, jossa suomalaisnainen rakastuu saksalaisupseeriin. Silmitön rakkaus saa unohtamaan moraalisäännöt ja heittäytymään himon, tuon seitsemännen kuolemansynnin pauloihin. Romaanissa synnin palkka on riemu. Mutta myös häväistys ja kuolema.

Minua erehdytään joskus luulemaan uskovaiseksi ihmiseksi. Kirjoitan synnistä ja armosta, koska koetan ymmärtää maailmankaikkeutta. Silti olen ateisti, vaikkakin kokenut armon tunteen. Jumaluus on asia, joka menee ylitse ymmärryskykyni, ja hyväksyn sen. Sen sijaan uskonnot ovat ihmiskunnan luomia valtarakennelmia, joilla kontrolloidaan yksilöitä.

Vielä 1980-luvulla idässä ja pohjoisessa elettiin melko homogeenisissa, sosiaalisesti ahtaissa yhteisöissä. Päiväkodissa järkytin tätejä väittämällä, ettei Jumalaa ole olemassa. Kuulin olevani syntinen ja joutuvani helvettiin. Sain muut lapset itkemään, kun kerroin ettei helvettiäkään ole. Tässäpä synnin ongelma: syntiin pitää uskoa, jotta siihen voi syyllistyä.

Uusimmassa Yöperhonen-romaanissa kirjoitan suomalais-ugrilaisesta marikansasta. Heidän luonnonuskonnossaan ei tehdä selvää eroa hyvän ja pahan välillä, kuten kristinuskossa. Panteistinen, dualistisuutta kaihtava maailmankuva on suvaitsevainen ja pystyy näkemään elämän perustavanlaatuisen ambivalenssin.

Pyrin kirjoissani hahmottamaan synnin käsitettä, vaikken tunnista sitä sisälläni. En tunne sitä, se ei kalva sisuskalujani synkkinä aamuyön sudenhetkinä. Seitsemän kuolemansyntiä, kuten mässäilyn kieltäminen, ovat tapamoraalisia käytösohjeita. Synnintunto tarkoittaisi sitä, että olen vastuussa teoistani jollekin korkeammalle voimalle.

Minulla on vahva käsitys moraalista, siitä mikä on oikein ja väärin. Väkivalta, raiskaaminen, ovatko ne syntiä? Toki oma eettinen kompassini värähtää, kun väärintekemisessä on kohteena ihminen, eläin tai luonto. Olen vastuussa teoistani tämän maailman elollisille, mutten korkeammalle voimalle. Synnin käsitteessä ihmiset irrotetaan toisistaan ja tekojen suhde siirtyy ihmisen ja jumalan väliseksi. Siten myös vain korkeampi voima voi vapauttaa synnistä.

Synnin käsite on vaarallinen. Sen vastapuolena on hyvyys, synnittömyys. Itsemurhapommittaja kokee olevansa synnitön. Kristitty poliitikko kokee olevansa hyvä ihminen, ja tästä hyvyydestään käsin tuomitsee synniksi milloin mitäkin. Naisten tasa-arvon, homoavioliitot ja toiseen uskontokuntaan kuuluvat. Näen maailmassa peilikuvan itsestäni. Tahdon pitää siitä huolta. Muiden vapaus alkaa siitä missä omani loppuu. Synnille ei teoissani jää sijaa.”

Martti Nissinen.
© Ari Heinonen

Martti Nissinen, 56. Vanhan testamentin eksegetiikan professori Helsingin yliopistossa. Helsinki.

“Synti ei ole järin tavallinen sana nykyisessä kieliympäristössämme. Mainonta, netti ja lehdistö käyttävät sitä lähinnä syömisestä – kauan ei tarvitse klikkailla löytääkseen syntisen hyvän pannupitsan tai Suorastaan Syntisen Suklaakakun reseptin. Syntiä on se, mikä lihottaa tai tuottaa muuten vain mielihyvää. Muussa yhteydessä synnistä puhuminen ei ole oikein sopivaa, sillä se tuo mieleen ankean, viinan- ja seksinhuuruisen luterilaisen moraalisaarnan. Mä juomarikin! Mä huorimuskin!

Kuvitelma syyllistävästä saarnasta ahdistaa niin paljon, että synti on ollut tarpeen kesyttää ja kotouttaa, tehdä se vaarattomaksi kuin suklaakakku.

Synnistä puhuminen on vähentynyt jopa saarnatuoleissa – eihän evankeliumin tarkoitus ole ahdistaa vaan lohduttaa syntistä ihmistä. Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte!

Synti on teologinen termi, joka on parhaiten kotonaan uskonnollisessa puheessa, mutta sen käyttöä ei tarvitse rajoittaa saarnoihin ja seurapuheisiin. Synti on hyvä sana kuvaamaan ihmisen taipumusta, jopa vimmaista halua, pahan tekemiseen. Sellaista pahan potentiaalia ei olekaan, josta ihminen ei tekisi totta. Ah! miks’ olet ihmisraukka tyhmä, ettes ajattel’, ettäs olet multa, tuhka, sidott’ synnin sitehell’.

’Perisynti’ ei tarkoita periytyvää vaan perimmäistä syntiä, mutta kyllä ihmisen loppumaton kyky ja halu tehdä pahaa toiselleen tuntuu siirtyvän kohtalonomaisesti sukupolvelta toiselle. Vastaansanomaton todistusaineisto ihmiskunnan koko historian ajalta osoittaa, ettei mikään ole niin pahaa, ettei ihminen olisi sitä toiselleen tehnyt ja koko ajan tekisi. Armottomuuden ja vihan jäljet pimentävät historiankirjoja ja päivän uutisia, usein Jumalan nimellä otsikoituna. Tämän pitääkin ahdistaa. Sydän sill’ on kivestä, jok’ ei siitä liiku.

Vihapuheen, kiusaamisen ja tappamisen vaihtoehto on rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään – lopettaa väärässä olevien ja vääränlaisten ihmisten halveksunta ja katsoa heidän silmiensä antamaan peiliin. Paras taito tok’ on tämä: itsens’ taitaa tarkast’ nähdä.

Päivi Räsänen.
© Ari Heinonen

Päivi Räsänen, 55. Kansanedustaja. Riihimäki.

“Nuorena opiskelijana aloin lukea Raamattua, josta nousi luku toisensa jälkeen sanoja, jotka paljastivat syntini ja epäuskoni. Iltakirkon päätyttyä rohkaisin mieleni ja kävelin pastorin puheille. Päätin selvittää mieltäni ahdistavan listan synti synniltä. Pappi yllätti minut. Hän ei ryhtynyt neuvomaan keinoja synnin voittamiseksi vaan tarttui taivaan avaimiin Jeesuksen sanoin: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. (Joh. 20:23) Sinä iltana minulle avautui näkymä ristin salaisuuteen. Raamatun Jumala rakastaa ihmistä mutta vihaa syntiä. Ilman syntiä ei tarvita ristiä. Ilman ristiä ei ole armoa. Jumala armahtaa vain Jeesuksen sovitustyön tähden.

Kristillisen ihmiskuvan mukaan ihminen on mittaamattoman arvokas Jumalan kuva, mutta myös syntinen. Monelle jälkimmäinen on kompastuskivi. Ihminen ei halua kuulla tai myöntää olevansa syntinen. Synti on kaikkea mikä on vastoin rakkauden kaksoiskäskyä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Synti on itsekeskeisyyttä ja välinpitämättömyyttä lähimmäisestä. Aikaamme leimaa mielihyväkulttuuri, joka viestittää, että sinun pitää kuunnella omia tunteitasi ja toimia niiden mukaan. Asiantuntija valiokunnassa totesi, että nykylapsen hyvinvointia eivät uhkaa niinkään vanhempien työelämän vaatimukset, vaan vapaa-ajan hedonistiset valinnat.

Osuisiko Lutherin luonnehdinta synnistä myös tälle ajallemme? Luulen myös, ettei mikään ulkonainen synti paina maailmaa Jumalan edessä niin raskaana ja ansaitse niin hirveää rangaistusta kuin juuri se, jonka teemme jättäessämme lapset vaille kasvatusta.

Synti on myös sitä, että asetamme Jumalan paikalle jonkun epäjumalan, esimerkiksi rahan. Tämän ajan suosituin epäjumala on ’minun jumalani’. Nykyjumalaa ei veistetä puusta, vaan se keksitään omasta päästä. ’Minun jumalani’ toimii minun ehdoillani. Tällaisesta jumalasta on yhtä vähän hyötyä kuin puujumalasta. Olen kiitollinen, että nuoruuteni rippipappi tunsi elävän Jumalan.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 51–52/2015.

 

Mikä on elämän tarkoitus? Seitsemän vastausta kaikkein suurimpaan kysymykseen.

Mitä on rakkaus? Viisi vastausta tunteesta, joka pitää ihmiset kiinni toisissaan.