Jörn Donner: Kaikki valehtelevat Lähi-idässä
Kuvitus Outi Kainiemi.
Lähi-idässä olen tottunut siihen, että kaikki valehtelevat, ja kaikki tietävät valehtelevansa. Siksi virallisilla matkoilla sinne saa vain virallisia vastauksia. En tiedä, onko siinä mitään järkeä.
Siitä on yksitoista vuotta, kun Tarja Halonen Suomen ulkoministerinä kiltisti istui presidentti Martti Ahtisaaren vieressä kuuntelemassa Jasser Arafatin monologeja tämän Gazan päämajassa. Sittemmin Arafat on kuollut, Israelin ilmavoimat ovat tuhonneet hänen rakennuksensa ja vähän muutakin, Gazan tilanne on pahempi kuin koskaan aikaisemmin, ja Halonen käynyt uudestaan alueella, lokakuussa tänä vuonna, mutta ei Gazassa.
Tämä on sitä Lähi-idän ”rauhanprosessia”, jonka ”läpimurtoa” olen odottanut lähes 30 vuotta, siitä hetkestä kun ensimmäistä kertaa astuin Israelin maaperälle. Sain kuulla, että Israel on Lähi-idän ainoa demokratia, mikä kyllä melkein piti paikkansa, paitsi että 20 prosenttia väestöstä, joka on palestiinalaista syntyperää, kohdellaan toisen tai kolmannen luokan kansalaisina. Ja nyt hallitus ajaa uskollisuusvalaa, joka korostaa maan juutalaisuutta ja sulkee pois palestiinalaiset.
Siinä välissä ovat tulleet ja menneet Oslon prosessit, Nobel-palkinnot ja kättelyt Valkoisen talon edustalla, mutta palestiinalaisten tilanteeseen nämä eivät juuri ole vaikuttaneet. Solmu on umpisolmu.
Virallinen Suomi ei kovin paljon puutu vieraiden maiden asioihin, etenkin kun joku voi närkästyä, jos emme jatka sitä puolueettomuuspolitiikkaa, joka on iskostunut suomalaisten selkäytimeen. Sen sai tuntea Erkki Tuomioja arvostellessaan Israelin toimia.
Näin ollen voi presidentti vakuuttaa ystävyyttään Israelin Shimon Peresille, joka on vallaton ja hävinnyt melkein kaikki käymänsä vaalit. Knessetissä hän kertoi meille suomalaisille loistavasta ideastaan rakentaa rautatie pylväillä Gazasta Länsirannalle, jotta palestiinalaiset voisivat vapaasti liikkua tätä väliä, he kun eivät edes voi liikkua vapaasti omilla alueillaan.
Haihattelijoita on paljon, Peres etunenässä. Tulee mieleen erään israelilaisen kenraalin vanha toteamus, että palestiinalaiset ovat kuin torakat pullossa.
Länsi-Euroopalla ja Israelilla on tietysti erityissuhde, vaikka emme suomalaisina osallistuneet natsien harjoittamaan täystuhoon. Ulkomaalaisen on silti aina pakko olla varuillaan Israelissa, jotta ei saisi syytettä antisemitismistä. Sen sijaan sisäinen kritiikki Israelissa Benjamin Netanjahun hallitusta vastaan on tavattoman voimakasta. Mainittakoon nimet David Grossmann ja Amos Oz, joista edellinen menetti poikansa Israelin viimeisen Libanon-operaation aikana.
Tässä Lähi-Idän todellisuudessa on täysin yhdentekevää, mitä Tarja Halonen ja me muut sanomme Israelin politiikasta, koska ainoa maa, joka mahdollisesti pystyisi vaikuttamaan siihen on Yhdysvallat.
Tältä kannalta katsottuna valtiojohtomme vierailut, Ahtisaari ja nyt Halonen, ovat merkityksettömiä, paitsi jos luullaan, että matkailu aina avartaa. Meillähän on myöskin erinomaisen lämpimät suhteet Jordanian diktatoriseen kuningashuoneeseen, kiitos toimittaja Rita Tainolan, ja siksi kai Halonen kävi sielläkin.
Israelia arvosteleva joutuu helposti epäilyksenalaiseksi. Mutta kaikki paha ei ole Israelin tuottamaa. Syntilista on silti riittävän pitkä; siirtokuntarakentamisen jatkaminen, Gazan piiritys, Itä-Jerusalemin juutalaistuminen, Länsirannan taloudellinen kuristaminen ja matkustusmahdollisuuksien supistaminen. Joskus tuntuu siltä että Israelin politiikassa on rasistisia piirteitä.
Ongelma on siinä, että tämän päivän israelilaiset eivät enää ole ”uhreja”, sen sijaan palestiinalaisia pidetään sellaisina, tunteenomaisista ja todellisista syistä. Kauhistuttavia tekoja tehneet palestiinalaiset, panttivankeja ottavina, itsemurhaajina ja kranaatteja ampuvina, ovat omineet Marxin ajatuksen siitä, että heillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, Manifestia siteeratakseni: ”Heillä on maailma voitettavana”. Tämä ei toteudu ilman radikaalia muutosta Israelin politiikassa ja heissä itsessään, eikä ilman Yhdysvaltoja.
Mitä konkreettista olemme me suomalaiset tehneet Lähi-idässä edustuksellisen matkailun ulkopuolella?
Suomalaisten rauhanturvaajien läsnäolon olen kokenut eri paikoissa, Golanilla, Libanonissa. Unifilin puitteissa suomalaiset pitivät melkoisen suuria alueita rauhallisina estämällä Israelin armeijan väkivaltaisuuksia. Muutama suomalainen joutui Israelin pommi-iskun uhriksi. En tiedä, miksi Suomen hallitus päätti kotiuttaa viimeisetkin joukot sieltä. Pätevä selitys voisi olla, että sotaa emme pysty estämään.
Nyt Suomi valmistelee paluuta ja rauhanturvaajien lähettämistä Libanoniin ensi vuoden aikana.
Gazaan rakennettiin suomalaisten toimesta ja Suomen rahoittamana terveydenhoitoon liittyvää infrastruktuuria, mutta tietääkseni useimmat näistä toiminnoista on lopetettu ja rakennukset tuhottu. Ns. kansainvälinen yhteisö ylläpitää edelleen supistuvin varoin YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestöä UNRWAa, mutta vaikeutunut liikkuminen Gazaan ja sinne tekee tilanteen entistäkin huonommaksi, joistakin näennäishelpotuksista huolimatta.
Olen ollut mukana allekirjoittamassa vetoomusta, jotta Suomi lopettaisi Israelin kanssa käymänsä asekaupat. Suurta merkitystä niillä ei ole, koska aseita saa mistä tahansa. Ne haisevat. Mutta haiseehan koko ns. rauhanprosessi.
Kärpäsenä katossa olisin mieluusti kuunnellut Lähi-Idän matkojemme korulauseita.