Olav S. Melin: Näin ruotsalaisesta hyvinvoinnista tuli opetettua avuttomuutta
Onko ruotsalainen hyvinvointimalli tullut tiensä päähään? Tätä ei ole voinut olla pohtimatta Ruotsin syyskuun eduskuntavaalien tulosten perusteella. Vielä ajankohtaisemmaksi kysymys tulee puolueen puheenjohtajan Mona Sahlinin erottua.
Sosiaalidemokraattien näkökulmasta eduskuntavaalit olivat katastrofivaalit; syystäkin valtiotieteilijät ja politiikan tutkijat puhuvat sosiaalidemokratian kriisistä.
Mutta miten on mahdollista, että Ruotsi on ajautunut tällaiseen tilanteeseen?
Sosiaalidemokraattien suurin virhe oli siinä, ettei se nähnyt Ruotsin muuttuneen.
”Keskiluokkaan kuuluvat valitsijat ovat kokeneet meidät systeemin vaalijana pikemminkin kuin kansalaisten tarpeiden huomioon ottajina. Olemme epäonnistuneet, koska puolueorganisaatio heijastaa taakse jäänyttä teollisuusyhteiskuntaa”, kirjoitti sosiaalidemokraattisen kristillisen veljeysliikkeen (Broderskapsrörelsen) puheenjohtaja Peter Weiderud sosiaalidemokraattista liikettä arvostelevassa debattikirjoituksessa Dagens Nyheterissa (22.9.2010).
Sosiaalidemokratian suurimpia saavutuksia oli hyvinvointiyhteiskunnan luominen. Yhteiskunta huolehti heikoimmistaan ja yhteiskuntakuilut ja luokkaitsekkyydet poistettiin.
Ajan mittaan holhoussysteemi kasvoi niin mittavaksi, että houkutus kimppakyydistä heikompien kanssa tuli liiankin yleistä. Ruotsalaisesta hyvinvoinnista tuli opetetun avuttomuuden systeemi. Tilaa ei ollut oma-aloitteellisuudelle eikä tulevaisuudenuskollekaan.
Ruotsissa on ollut äänioikeus 90 vuotta. Näistä vuosista sosiaalidemokratia on ollut vallassa ja toiminut hyvinvoinnin takuumiehenä 65 vuotta. Vaikka työväenluokka on kutistunut ja samastunut keskiluokkaan, ovat demarit tästä huolimatta jatkaneet omien etupiirien etujen ajamista. Sosiaalidemokratian johdossa on ehkä pantu merkille, että maailma on muuttunut, mutta siihen ei ole reagoitu.
Viime syyskuun vaalien kaksi suurta voittajaa on taitavasti osannut omia osia sosiaalidemokratian tarinasta ja muuttaa sitä muotoon, joka puhuttelee modernia ruotsalaista.
Yhdistelmä ”kansankoti ja ruotsalainen nationalismi” ei enää vuosiin ole esiintynyt sosiaalidemokraattisessa sanastossa. Niinpä kansallisvirsi Fädernas kyrka (Isien kirkko), joka on peräisin kansalliskiihkon ajalta 1920-luvulta, poistettiin ruotsalaisesta virsikirjasta (virsi 1986). Mainittakoon, että sama virsi vieläkin esiintyy suomenruotsalaisessa virsikirjassa (virsi 168), joskin vähän muutetussa muodossa.
”On onni, että virsi ei enää ole virsikirjassamme, kun näkee, miten sitä tänä päivänä käytetään”, sanoi kirkkohistorioitsija Sven Thidevall huomattuaan, että ruotsidemokraatit omivat virren Fädernas kyrka i Sveriges land omaksi vaalipropagandalaulukseen. Tapaus osoittaa, miten taitavasti puolue on tehnyt ruotsalaisen nationalismin omaksi asiakseen.
Muut puolueet eivät ole halunneet haastaa ruotsidemokraatteja julkiseen väittelyyn. Vaikenemalla ruotsidemokraattien olemassaolosta valtapuolueet ovat pönkittäneet sen menestystä. Tässä on pohtimisen aihetta, varsinkin sosiaalidemokraateilla, jotka eivät ole kyenneet hoitamaan omaa painolastiaan.
Politiikassa suosiota ei saavuteta vain teoilla. Poliitikkojen on myös osattava kertoa, mitä he ovat saaneet aikaiseksi. Tätä taitoa sosiaalidemokraatit eivät ole viime vuosikymmeniä hallinneet. Pitkään jatkuneen oman hallitusvaltansa aikana he tuudittautuivat väärään luuloon siitä, että kansan tuki on kriiseistä huolimatta horjumatonta.
Tämän lisäksi sosiaalidemokraatit ovat luopuneet yleisestä hyvinvointipolitiikasta. Sen sijaan, että he olisivat ajaneet laajojen yhteiskuntaluokkien palveluja ja oikeuksia, sosiaalidemokraattien poliittisten tekojen keskipisteessä ovat olleet erilaiset syrjäytetyt ryhmät, kuten pitkäaikaissairaat, työttömät, maahanmuuttajat ja seksuaaliset vähemmistöt. Taustalla on sosiaalidemokraattinen maailmankuva, jossa ei ole sijaa synnynnäisille eroille.
Valtiotieteen professori Bo Rothstein on vaalianalyysissaan todennut, että puolue toiminnallaan on loitontanut suuren osan siitä keskiluokasta, joka perinteisesti on ollut sosiaalidemokraattien selkäranka ja joiden tuki tarvitaan poliittisen enemmistön saavuttamiseksi. Ongelmana on, että yksilöimällä yhteiskunnan syrjäytyneitä ryhmiä, synnytetään kielteinen kuva erilaisuudesta, joka vaikuttaa kielteisesti yksilöiden itsetuntoon. Lisäksi syrjäytetyt ryhmät synnyttävät hankalaa byrokratiaa ja ruokkivat kritiikkiä.
Ruotsin kokoomuspuolue, moderaterna, on vero- ja hyvinivointipolitiikassaan tehnyt täyskäännöksen ja näin ominut itselleen sosiaalidemokraattisen yhteiskuntamallin. Kun pääministeri Fredrik Reinfeldt puhuu intresseistä yleisellä tasolla erityisintressien sijasta, tämä on selvä ero siihen uusliberalistiseen politiikkaan, joka on ollut tunnusomaista Ruotsin konservatiiviselle puolueelle.
Hänen puheessaan maltillisuudesta kaikkien parhaaksi aistii samankaltaisuutta Jyrki Kataisen (kok) retoriikan kanssa. Ero omaa etua ajavaan uusliberalismiin on porvarillisen allianssin tavoitteissa: säästäväisyys, ahkeruus ja kunniallisuus.
Ei kovin seksikkäältä vaikuttava. Mutta, ah niin ruotsalaiselta. Puuttumaan jää vielä tarina porvarillisen politiikan saavutuksista. Haasteena on osoittaa, miten porvarillisessa Ruotsissa työnteolla saavutettu hyvinvointi myös riittää niille, jotka ovat toisten työsaavutusten armoilla.
Olav S. Melin
Kirjoittaja vastaa ajatushautomo Magman yhteiskunta- ja mediasuhteista ja on toiminut päätoimittajana muun muassa Ruotsissa.