Ay-liikkeen vallan juurilla

Sopimus syntyi keskellä sotaa. Lähes kirjaimellisesti.

Talvisota oli hiljentänyt Helsingin. Moni pääkaupungin asukas oli lähtenyt joko sotaponnisteluihin tai pommituksia pakoon maalle.

Keskeiset työmarkkinavaikuttajat siirsivät illanviettonsa kaupungin laidalle. Kuusisaaressa sijainneessa Rosenlewin huvilassa aikaa viettivät muun muassa elinkeinoelämän ja palkansaajien keskusjärjestöjen johtajat.

Ennen sotaa järjestöjen välillä ei ollut lähes lainkaan neuvottelusuhteita, sanoo työmarikkinoiden historiaan erikoistunut tutkija Maiju Wuokko Helsingin yliopistosta.

Lähtökohtana oli, että työelämän kysymykset piti sopia joko lainsäädännössä tai suoraan työntekijän ja työnantajan välillä.

”Työnantajat olivat viimeistään vuoden 1918 sisällissodasta alkaen suhtautuneet hyvin suurella epäilyksellä ammattiyhdistysliikkeeseen”, Wuokko kertoo SK:n historiapodcastissa.

Ulkoinen vihollinen alkoi lähentää osapuolia. Työnantajien pelot hellittivät, kun työväestö lähti puolustamaan valtion itsenäisyyttä.

Osapuolet julkistivat yhteisen sopimuksen 23. tammikuuta 1940. Talvisotaa oli käyty 55 päivää. Rauhaan oli 50 päivää, mutta sitä aikalaiset eivät voineet tietää. Sopimus sai nimen tammikuun kihlaus.

Siinä järjestöt ilmoittivat, että ne ”tulevat luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikista niiden toimialalla esiintyvistä kysymyksistä niiden ratkaisemiseksi”.

Sopimusteksti on lyhyt ja ympäripyöreä, eikä se sisällä konkreettisia lupauksia siitä, mistä tarkalleen myöhemmin tultaisiin neuvottelemaan. Silti kihlaus oli symbolisesti merkittävä, sillä ay-liike sai tunnustuksen olemassaololleen.

”Se oli mullistava käännekohta”, Wuokko sanoo.

Alkoi kehitys, jonka päätteeksi osapuolet eivät sopineet vain työmarkkinoiden kysymyksistä, vaan myös laajemmin yhteiskunnan asioista eläkkeitä ja sosiaaliturvaa myöten.

Kolmikannaksi kutsuttu järjestely on alkanut heiketä vasta viime vuosina. Se herättää kysymyksen, onko tammikuun kihlaus lopullisesti purettu.

Vielä sotavuosien ajan yrityselämä yritti varmistella, että sopimus jäisi symbolitasolle.

Sodan päättyessä sitä ei voitu enää sysätä sivuun. Kannustimena oli jälleen kommunismin pelko.

”Työnantajapuolta pelotti rintamalta palaavien vihaisten nuorten miesten uhka ja se, että nämä radikalisoituisivat. Tätä pyrittiin ehdoin tahdoin välttämään”, Wuokko sanoo.

Kyse ei ollut vain suomalaisesta kehityksestä. Tutkija huomauttaa, että kollektiivinen sopiminen eteni muuallakin Euroopassa.

Esimerkiksi ruotsalaiset keskusjärjestöt linjasivat yhteisistä neuvottelukäytännöistä vuotta ennen sotaa. Suomen malli näytti vanhentuneelta, kun työnantajajohtajat kiersivät ulkomailla hakemassa tukea sotaponnisteluille.

”Pohjoismaisille kollegoille piti osoittaa, että Suomi on pohjoismainen demokratia myös mitä tulee työmarkkinasuhteisiin. Se oli myös yksi tärkeä tekijä.”

Sotien jälkeen sopimiskulttuuri keskittyi hiljalleen. Kehitystä tuki valtio, joka asetti järjestöille tavoitteita ja sai sitä kautta uusia työkaluja maan jälleenrakentamiseen.

Yhteistyön seurauksena syntyi myös oma termistö. Valtion, työnantajien ja palkansaajien neuvotteluihin viitataan kolmikantana. Korporatismi puolestaan tarkoittaa sitä, että työmarkkinajärjestöt saavat valtaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Kehitys huipentui vuonna 1968, kun osapuolet solmivat ensimmäisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Siinä päätettiin työehtojen ohella laaja joukko uudistuksia maan talous- ja sosiaalipolitiikkaan.

Kaikki osapuolet tavoittelivat yhteistyöstä hyötyä itselleen. Työnantajien toiveissa olivat maltilliset palkankorotukset ja lakkojen minimointi. Valtiovalta pyrki edistämään vakailla oloilla talouskasvua.

Ammattiyhdistysliike sai puolestaan uusia keinoja parantaa työntekijöiden elintasoa. Palkankorotusten ohella tupo-ratkaisuissa on sovittu muun muassa vuosilomista, lapsilisistä ja hallituksen veropolitiikasta.

”Voi todeta, että koko suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu korporatismin ja työmarkkinajärjestöjen välisen yhteistyön turvin”, Wuokko sanoo.

Hänen mukaansa osapuolet eivät kokeneet, että ne olisivat olleet luomassa pysyvää järjestelyä. Käytäntöä kuitenkin jatkettiin, kun lopputuloksia pidettiin tarpeeksi hyvinä.

”Varsinkin 1970-luvulla puhuttiin paljon siitä, että jos työmarkkinajärjestöt olivat keskenään jotain sopineet, niin eduskunta ei asiasta muodollisesti päättäessään saanut muuttaa edes pilkun paikkaa.”

Työnantajapuoli on tosin pyristellyt irti suhteesta lähes alusta saakka.

Wuokko on ollut kirjoittamassa työmarkkinasuhteista kirjaa Loputtomat kihlajaiset (Siltala, 2020). Sen mukaan yrityselämä turhautui järjestelyyn jo 1970-luvulla. Työrauha ja palkkamaltti eivät aina pitäneet.

Äärivasemmiston patoaminen oli elinkeinoelämälle kuitenkin tärkeämpi motiivi. Lisäksi keskitetty ratkaisu tuntui pienemmältä pahalta kuin liittokierrokset, joiden pelättiin olevan vielä kalliimpia ja lakkoherkempiä. Tottumus piti vanhassa mallissa.

”Keskitetyt ratkaisut olivat ennakoitavampia ja vakaampia, vaikka niistä jäi vähän ehkä halju olo.”

Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) piti kuitenkin tupoja liian kalliina ja kankeina. Se uhitteli moneen kertaan lopettavansa keskitetyn sopimisen.

Tämä toteutui lopulta 2015, kun EK poisti sopimusten laatimisen säännöistään. Työehdoista sovitaan nyt liittokohtaisesti tai suoraan työpaikoilla.

Myös valtio on alkanut ottaa valtaansa takaisin. Petteri Orpon (kok) hallitus on uudistanut työmarkkinoita ilman kolmikannan siunausta.

Ay-liike on vastustanut turhaan muun muassa irtisanomisen helpottamista ja työttömyysturvan heikentämistä.

Tämän vuoden alussa hallitus lopetti myös kansalaisten mahdollisuuden vähentää ay-liikkeen jäsenmaksuja verotuksessa. Muutos oli symbolisesti suuri, sillä käytäntö oli peräisin ensimmäisestä tuposta.

Onko talvisodan henki haudattu työmarkkinoilla?

Wuokko ei lähtisi julistamaan kolmikantaa kuolleeksi. Hän huomauttaa, että keskusjärjestöt kykenivät nopeaan yhteistyöhön esimerkiksi koronapandemian alkaes­sa. Ne myös neuvottelevat edelleen eläkejärjestelmän muutoksista.

Työmarkkinasuhteita tulee olemaan niin kauan kuin on työnantajia ja työntekijöitä, Wuokko sanoo.

Hänen mukaansa nyt on käynnissä järjestelmän muutos, jossa haetaan uusia valta-asetelmia. 

Uusi historiapodcast täydentää Politiikan viikko -podcastia, jossa analysoimme ajankohtaisia politiikan tapahtumia. Molemmat ovat kuunneltavissa SK:n sovelluksessa, Spotifyssa, Apple Podcastissa ja Youtubessa.