Kirjani ei ole enää minun käsissäni
Miltä tuntuu oman kirjan julkaisun alla? Entä sen jälkeen? Kolme kirjailijaa kertoo.
10
MIN
Sandra Järvenpää
Ostanpa itselleni korvapuustin, Sandra Järvenpää päätti, kun oli lähettänyt esikoisromaaninsa viimeisen version kustantamoon.
Viiden vuoden työstä olisi ansainnut suuremmankin palkinnon, mutta Järvenpää ei tuntenut suurta vapautumisen riemua.
”Se kirjan loppuun saattaminen venyi ja venyi. Kun se oli vihdoin lähtenyt käsistäni, kaverit vitsailivat, että mahtaako pitää paikkansa”, Järvenpää sanoo.
Järvenpää asuu Tampereella, mutta tapaamme syyskuun alussa ravintolassa Helsingin rautatieaseman vieressä. Järvenpään esikoisromaani Asun talossa ikuisesti on juuri ilmestynyt, mutta hän ei vielä ole päässyt hypistelemään kirjaa, koska postin kulku viivästelee. Sormet syyhyävät.
Myöhemmin puhumme puhelimessa.
Haastattelun jälkeen Järvenpää meni Kiasman eteen kertomaan romaanistaan Into-kustantamon sosiaalisen median kanavalle ja sai vihdoin lämpimäisen käteensä.
”Luin rivejä romaanin alusta, ja ne saivat aikaan niin voimakkaan reaktion, että minulta pääsi pieni kiljahdus”, hän sanoo.
Romaaninsa loppusanoissa Järvenpää kertoo kirjoittaneensa kirjan Kirsin kanssa. Kirsi oli hänen tätinsä, joka teki 33-vuotiaana itsemurhan. Taustalla oli seksuaalista väkivaltaa ja mielenterveyden ongelmia.
Vaikka Järvenpää ei ole elänyt tätinsä kanssa samaan aikaan, hän tunsi tähän niin syvää yhteyttä, että halusi kirjoittaa Kirsin tarinan.
Aluksi Järvenpää ajatteli tehdä tietokirjan, mikä olisi ollut luontevaa, koska hän opiskeli Kriittisen korkeakoulun tietokirjoittajakoulussa. Into-kustannus kuitenkin halusi julkaista Kirsin tarinan romaanina.
Asun talossa ikuisesti on ytimeltään dokumentaarinen teos, joka yhdistelee faktaa ja fiktiota kaunokirjallisella tyylillä.
Romaanin todellisuuspohja on luja, Järvenpää korostaa. Kirsiin liittyvät asiat ovat pitkälti oikean elämän mukaisia. Hän tunsi vastuuta kertoa tätinsä elämän traagisista käänteistä ja tämän kohtaamista vääryyksistä niin todelle uskollisesti kuin mahdollista.
Hän kulki paikoissa, joissa Kirsi oli asunut, etsi tämän lapsuudenystäviä, kuunteli muistoja ja tutki valokuvia sekä suvun historiaa.
Yhden Kirsin entisen asuintalon edustalla hän vietti niin paljon aikaa, että ehti tutustua asukkaisiin.
”En minä siinä talon edustalla seissyt tuijottamassa, vaan kuljeskelin talon vierestä edestakaisin.”
Järvenpää jätti yhteen postilaatikkoon lapun, jossa kysyi, voisiko päästä katsomaan Kirsin asuntoa. Hän ei saanut vastausta.
Tarkka pohjatyö auttoi kuvittelemaan maailman, jossa romaanin henkilöt elävät.
”Sukulaiset eivät vastustaneet, kun kerroin heille kirjoittavani tällaista teosta.”
Kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Etenkään, kun hän kuroi seksuaalisen väkivallan ympärille myös laajempia, elonkehään asti ulottuvia tuhon näköaloja.
Järvenpää pelkäsi kirjoittavansa liian synkän kirjan. Kun ystävä luki käsikirjoitusta, tämä huomautti, että pienet huumorin muruset kannattelivat vaikeita aiheita.
Vuosien journalistinen työ oli totuttanut Järvenpään asiapitoiseen kirjoittamiseen, mutta romaaniin hänen oli löydettävä taiteellisempi ilmaisu. Oma ääni syntyi vähitellen, kokeilemalla ja kirjoittamalla.
Ennen julkaisua Järvenpään pahin pelko oli, ettei kukaan lue kirjaa, vaan se hukkuu syksyn valtaisan kirjatulvan alle, kuten useimmille teoksille käy.
Vastaanotto on kuin askel pimeään huoneeseen: koskaan ei voi tietää, mitä valojen syttyessä näkyy.
”En halunnut rakentaa liian tarkkoja odotuksia”, hän sanoo. Samaan hengenvetoon hän myöntää, ettei ole täysin piittaamaton odotuksista.
Järvenpää tunnustaa pyörittäneensä päässään samaa kysymystä kuin muutkin esikoiskirjailijat: pääseekö teokseni Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaaksi?
Kun syyskuun puolivälissä julkaistu Asun talossa ikuisesti on ollut muutamia viikkoja lukijoiden käsissä, Järvenpää on yllättynyt omasta rauhallisuudestaan.
Teos tuntuu irtautuneen hänestä, elävän omaa elämäänsä.
Järvenpää oli heti kirjan ilmestyttyä käynyt Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa etsimässä sitä uutuushyllystä. Kirjan kansi oli käännetty eteenpäin, ja vieressä olivat Franz Kafkan ja Tove Janssonin teokset.
”Tunsin olevani hyvässä seurassa.”
Palautetta Järvenpää on saanut etenkin ystäviltä ja tutuilta, mutta lokakuun alkupuolella lehtien arvostelut antoivat vielä odottaa itseään.
Moni lukija on kertonut Järvenpäälle vuodattaneensa kyyneleitä romaanin äärellä. Palaute ilahduttaa.
”Ehkä olen onnistunut tavoittamaan jotakin elämän alla kulkevasta surun pohjavirrasta.”
Tommi Kinnunen
Puhelin soi, kun Tommi Kinnunen maalasi kesämökillään kattopaneeleja. WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson kertoi ilouutisen: Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys oli valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Tieto sykähdytti, mutta ei suistanut Kinnusta tikapuilta. Laudat oli pakko sutia loppuun ennen kuin maali kuivuisi.
Neljäntienristeyksen ehdokkuus vuonna 2014 ei ollut suuren suuri yllätys, sillä Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander oli ehtinyt julistaa sen mestariteokseksi.
Suosio ja suitsutus olisivat saattaneet ylpistää turhamaisemman sielun, mutta Kinnusella oli tuolloin muutakin tekemistä.
”Lapsemme syntyi syyskuussa ja Neljäntienristeys ilmestyi tammikuussa. Ei ollut aikaa leikkiä suurta kirjailijaa, kun piti vaihtaa kakkavaippoja”, Kinnunen sanoo.
Prosaistin uraa hän ei tavoitellut. Hän oli vilauttanut työväenopiston novellikurssilla rustaamiaan tekstejä opiskelutoverilleen, kirjailija Joni Pyysalolle.
Pyysalo välitti tekstit Carlsonin luettavaksi, ja tämä pyysi Kinnusta kirjoittamaan niiden pohjalta romaanin.
”Ilman sitä puhelua koko kirjaa tuskin olisi syntynyt.”
Kaksitoista vuotta sitten ilmestyneen esikoisteoksen jälkeen Kinnunen on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisten kirjailijoiden eturivissä.
On elokuun loppu, ja Kinnunen antaa haastattelun WSOY:n järjestämässä mediapäivässä. Hänen seitsemäs romaaninsa Pitkä aukea ilmestyy pian.
”Haastattelut on hyvä hoitaa kerralla alta pois, koska en halua ottaa useampaa päivää palkatonta virkavapaata opettajan työstäni”, Kinnunen sanoo.
Vaikka suuri yleisö tuntee hänet kirjailijana, Kinnunen pitää itseään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Hänen työpaikkansa on Turun Luostarivuoren Lyseon lukiossa.
Proosaa Kinnunen tekee lomilla ja viikonloppuina, joskus myös illan tunteina.
Kirjoittaminen vaatii ympärilleen yksinäisyyttä. Tunteellisena ihmisenä Kinnunen eläytyy voimakkaasti romaaniensa tapahtumiin.
Kun hän kirjoitti toiseen teokseensa Lopottiin henkilöhahmon kuolonkohtausta, hän itki ja parkui täyttä päätä. Nostettuaan katseensa ruudulta hän näki työhuoneen ikkunan takana kaksi naista ja luki näiden kasvoilta kysymyksen: ”Onko kaikki kunnossa?”
Pitkään aukeaan sisältyi monta tunteellista hetkeä. Kinnunen teki sitä oman perheensä kipeiden kokemusten pohjalta.
”Saanko kirjoittaa isän Alzheimerin taudista?” hän oli kysynyt äidiltään. Äidin lisäksi myös sisarukset muistelivat vaikeita vuosia.
Pitkä aukea täydentää Neljäntienristeyksen ja Lopotin trilogiaksi. Sitä kirjoittaessaan Kinnunen joutui lukemaan varhaisemmat teoksensa uudelleen.
Kokemus oli piinallinen, Kinnunen sanoo puolivakavissaan. Varsinkin esikoista läpi käydessään hänestä tuntui, että moni asia pitäisi muuttaa. Vähät siitä, että lukijat ja kriitikot ovat sitä rakastaneet.
Muutama päivä ennen Pitkän aukean ilmestymistä Kinnusella on epävarma olo.
Kirjoittaminen oli sujunut tavallista rivakammin, eikä hän ollut juuttunut vaikeisiin paikkoihin. Se on saanut miettimään, oliko kirja kypsynyt ja hautunut riittävästi.
Kinnunen toivoo, että lukijat ja arvostelijat löytäisivät romaanista vastalauseen vahvan maskuliiniselle miehen mallille.
”Minun on vaikea sanoa, mikä asia tarkalleen on kirjojeni ytimessä, mutta Pitkässä aukeassa se ehkä on kiltin miehen roolin pohdinta.”
Kinnunen kuuluu niihin harvoihin kirjailijoihin, jotka voivat odottaa, että tuiki tärkeä Helsingin Sanomien kritiikki ilmestyy heti uuden kirjan julkaisupäivänä.
Hän on tottunut samaan kehuja, mutta se ei tarkoita, etteivätkö arvostelut jännittäisi etukäteen. Tilastollisesti ajateltuna joskus tulee myös murskaava arvostelu.
Helsingin Sanomien kritiikki – heti julkaisupäivänä – oli muutamia hajahuomioita lukuun ottamatta suopea. Muissakin lehdissä kehuttiin.
Lokakuun alkupuolella kirjan ilmestymisestä on kulunut runsas kuukausi. Eniten ei ole puhuttanut kiltin miehen rooli vaan päähenkilö Johanneksen muistisairauden kuvaus.
Se on ymmärrettävää, koska aihetta ei ole käsitelty kotimaisessa kirjallisuudessa kovinkaan paljon potilaan näkökulmasta.
Lukijat ovat aiemminkin ottaneet runsaasti yhteyttä Kinnuseen, mutta nyt valtaisa palautevyöry on yllättänyt, Kinnunen sanoo puhelimessa. Muistisairauden kuvaus osuu ajan hermoon.
Hienoisesti hampaankoloon Kinnusella on jäänyt Pitkän aukean vastaanotosta ”se hiton Finlandia-keskustelu”. Hän on ollut ehdokkaana neljästi mutta jäänyt ilman palkintoa. ”Joko tällä kertaa?” kysyi Helsingin Sanomien kritiikki.
Kinnusesta tuntuu, että palkinto kiinnostaa enemmän muita kuin häntä itseään.
”En minä oppituntiakaan mene pitämään saadakseni vuoden opettajan palkinnon.”
Anna Kortelainen
On elokuun 28. päivä. Tapaamme Anna Kortelaisen työhuoneella Helsingin Roihuvuoressa. Kortelaisen romaanin, Otteen, tekijänkappaleiden pitäisi saapua iltapäivällä.
Uuden kirjan saaminen käteen ei tunnu samanlaiselta juhlahetkeltä kuin uran alussa, Kortelainen sanoo, mutta tällä kertaa jännittää tavanomaista enemmän.
Ote on hänelle erityinen romaani.
Sairaalloista mustasukkaisuutta käsittelevä teos muhi Kortelaisen mielessä vuosikaudet. Häntä askarruttivat uutiset, joissa mustasukkaisuus mainittiin kuin ohimennen parisuhdetappojen taustalla.
”Mustasukkaisuutta tuntevat pienet lapsetkin, mutta väkivaltaan johtava sairaalloinen mustasukkaisuus on aivan toisenlainen ilmiö.”
Kun Kortelaisen äiti kuoli kolme vuotta sitten, romaanin kirjoittamisen viimeiset henkiset esteet poistuivat Kortelaisen mielestä. Äidillä oli tapana lukea kaikki tyttärensä teokset käsikirjoitusvaiheessa, mutta yli yhdeksänkymppisenä Ote olisi ollut aiheeltaan ja käsittelyltään hänelle liian rankkaa tekstiä.
Kortelaiselta on kysytty, perustuuko Ote hänen omiin kokemuksiinsa. Hän ei hätkähdä kysymyksestä nytkään.
”Se ei ole omaelämäkerrallinen romaani, mutta sanotaanko näin, että sen taustalla on tutkimusten lisäksi myös ensikäden tietoa.”
Päähenkilö, kustantamossa työskentelevä Else, joutuu parisuhdehelvettiin puolisonsa Uskon sairaalloisen mustasukkaisuuden takia.
Kortelainen päätti suunnata huomionsa uhriin ja jättää väkivallantekijän oman onnensa nojaan. Nyt romaanin julkaisun alla hän on miettinyt, mahtaako ratkaisu herättää vastalauseita. Miksi Usko käyttäytyy kurjasti? Miksi taustoja ei kerrota?
”En käsittele sairaalloisen mustasukkaisuuden syvyyspsykologisia syitä. En halunnut kirjailijana antaa Uskolle huomiota ja myötätuntoa.”
Kortelainen suuntasi valokeilan naiseen, joka joutuu elämään väkivaltaisessa suhteessa. Lukijan piti päästä kokemaan, miltä ahdistava silmukka tuntuu: mitä enemmän yrität liikkua, sitä tiukemmalle se kiristyy.
Kortelainen tunnetaan lukuisista asiaproosateoksistaan. Otteessa ruotsalainen luonnontieteilijä kietoutuu Elsan tarinaan, osaksi fiktiivisistä kudosta.
Romaania kirjoittaessaan Kortelainen tutkaili usein Carl von Linnén kasvoja tämän elämäkerran kannesta.
”Eikö olekin herttaisen ja turvallisen näköinen hahmo”, Kortelainen sanoo ja vilauttaa kirjaa.
Jos hän olisi päättänyt kirjoittaa asiaproosaa Carl von Linnéstä, tutkijan tausta ja tietokirjailijan asema olisivat luoneet hänelle turvallisuudentunnetta.
”Kun julkaisen romaanin, minulla ei ole tällaista suojakerrosta ympärilläni. Se aiheuttaa paineita.”
Kirjoitusurakan alkutaipaleelta oli henkisesti raskaita vaiheita.
Kerran Kortelainen oli lähdössä työhuoneeltaan kotiin, kello näytti iltakymmentä. Hän seisahtui kokovartalopeilin eteen. Kuvajaisen olemus järkytti.
”Huh huh, nyt tuolla muijalla on melkoiset meiningit. Olenko se todella minä?” Kortelainen ajatteli.
Takana oli yli kaksitoistatuntinen työpäivä. Kortelainen tiesi, että kotona mieli saattaisi myllertää eikä nukkumisesta tulisi mitään.
”Fiktion kirjoittaminen tuntuu siltä kuin kulkisi koko ajan raskas reppu selässään, mutta tekstin edetessä kantamus kevenee ja työ tuottaa myös iloa”, hän sanoo.
Von Linnén avulla Kortelainen onnistui hahmottelemaan romaaniin näköalan toivosta, vaikka sata ensimmäistä sivua ovat synkkiä.
”Ei pitäisi pahoitella sitä”, Kortelainen sanoo.
Hän tunnistaa itsessään hentomielisen tarpeen selittää kirjaa aloittavalle lukijalle, että kertomukseen tulee myöhemmin valoa.
Romaani lähti painoon heinäkuun alussa, minkä jälkeen Kortelainen keskittyi puutarhapalstansa hoitoon.
”Kitkin, kitkin, kitkin.”
Rikkakasvien kitkemisessä ja romaanin viimeistelyssä on Kortelaisen mielestä paljon samaa: Ohdake lähtee juurineen, mutta juolavehnästä ei pääse kokonaan eroon. Tekstiäkään ei voi tehdä kliinisen täydelliseksi. Aina jää jotakin, minkä voisi poistaa tai muuttaa.
Ote ilmestyi syyskuun alussa. Juuri ennen sitä julkistettiin henkirikostilastot, jotka kertoivat mustasukkaisuuden olevan kärjessä kaikkien surmien taustatekijänä.
Tapaamme Musiikkitalon kahvilassa. Kortelainen kertoo, että hän sai ensimmäiset viestit lukijoilta heti seuraavana päivänä kirjan ilmestymisestä. Ehkä äänikirja ja sosiaalinen media ovat sysänneet ihmisiä ottamaan yhteyttä aiempaa nopeammin, mutta se ei selitä kaikkea. Otteen aihe koskettaa todella monia naisia.
Yksi viesti pysäytti Kortelaisen erityisesti. Hän oli ollut puhumassa romaanista televisiolähetyksessä ja kuunteli sen jälkeen tuntemattoman ihmisen ääniviestin. Viestin sisältämä elämänkokemus oli niin raju, että Kortelaisesta tuntui kuin maailma ympärillä olisi hetkeksi pysähtynyt vetämään henkeä.
Jos edes yksi lukija havahtuu romaanin äärellä tunnistamaan tilanteensa ja lähtemään vaarallisesta suhteesta, työ ei ole mennyt hukkaan, hän ajatteli.